Ihan reippaan, toimeliaan ja pitkähkön työpäivän jälkeen kaupungille syömään. Viettämään esimiehen läksiäisiä. Taas. Pienellä porukallahan olimme jo toukokuussa, nyt oli koko historiatieteiden porukka, tohtorikoulutettavat mukana myös. Melkein kolmekymmentä meitä oli; ja kuten eläkkeelle liukuvan professorin toiveena oli, päivällisellä ei ollut mitään turhaa pönötystä, ei lahjoja, ei puheita. Onko niin että yliopistolaiset saavat puheista arjessa ja juhlassa niin paljon tarpeekseen, että nautimme vain seurasta, ruoasta, liki familiääristä tunnelmasta. Minä ainakin nautin. Oli mukava.
Hugo tarjosi puitteet ja hyvän ruoan. Jälleen – minulle jälkkäreistä pitämättömälle 😉 – jälkiruoka maistui parhaiten.
Kuinka usein tulenkaan opiskelijoiden kanssa, nimenomaan vähän iäkkäämpien, perheellisten, kanssa puhuneeksi ”elämän korkeasta keskipäivästä”, – tiedättehän: työ, päiväkoti, asuntolaina, korvatulehdukset, paineet töissä ja tutkimuksessa, pakahduttavan onnen päivät, kipu ja kaipaus, valvotut yöt, oma tai puolison urakehitys, syli lapselle, kiireiset aamut, riittämättömyyden tunne, kaksinolon vähäisyys, huoli ja hulvaton riemu – nämä kaikki ja paljon muuta yhtäaikaa.
Tämä ”elämän korkea keskipäivä” -fiilis voi tuntua tässä iässäkin, tässä vaiheessa. Hieman muunneltua, omanlaisenaan. Nyt on tuntunut siltä.
