Reija

Tavallista ja siitä poikkeavaakin

Kymmeniä kilometrejä pyöräilyä päivittäin, samoin kymmeniä valokuvia päivittäin, kymmeniä, jollei satoja whatapp-viestejä suuntaan jos toiseenkin päivittäin, tai paremminkin iltaisin, – ja Emmiliinin kanssa aika usein whatsapp-videopuheluita. Muutamia hyviä kirjoja viikottain, unitunneissa puutteita, mutta sopivasti sapuskaa. Oikeinkin hyvää välillä.

Tyhjäkäyntiä, aikomista, päivien laskemista, vähän siivoilua ja järjestelyä, odottamista, suunnittelua, lääkäreissä kulkua molemmilla, aikaansaamattomuutta, kituviikkoa, – vähän tuollaista. Toisaalta ihan tavallisia loppukesän (KYLMÄN loppukesän) päiviä…

Noista on minun/meidän viime päivät tehty. Vaikka kylmää, niin enimmäkseen sateetonta kuitenkin.

Aamu-usvaa takapihalla, iltapäivällä auringonkukka”peltoni” kukkimista, …

Enpä tiedä, laitanko tällaista ”viljelystä” ensi vuonna. Toisaalta keittiön ikkunasta näkyvät mukavasti… Ja leikkokukiksikin tuolta on riittänyt.

Tänään ajelin Haukiputaalla, Kellossa ja Virpiniemessä, hiekkateilläkin. Metsäteillä näkyi että puolukkaa on tulossa paljon, tatteja ei ainakaan pyöräillessä näkynyt.

Silti. Metsissä on mukava kulkea.

Hartaanselällä ja Alfredin luona

Kovin syksyiseltä on tänään tuntunut. Eikä yhtään sitä helpottanut se, että olin aamulla jo yhdeksän aikaan pyörän – ja kameran – kanssa kulkemassa. Onneksi olin jo riddarit ja sormikkaat etsinyt esille ja käyttöön. Ei enää ilman niitä tarkene tuulisessa Oulussa ajella.

Tänäänkin vielä kuljin Toppilansalmen, Hartaanselän ja Pikisaaren kautta (Hiukkavaaraan, Auranmajalle ja Risuniittyyn) lenkilläni.

Oulujokisuistoon rakennettu uusi Hartaansilta ja sen lähellä Olosauna, pienvenesatama ja Hietasaaren rannassa parinkin viehättävää näköalapaikkaa ovat kaupunkikuvaa ja kevyenliikenteen verkostoa ”elähdyttäviä”, iloja näillä tienoin liikkujille. Tänä vuonna elokuun taivas on ollut upeiden, dramaattisten, kauniiden, raskaiden ja kevyiden pilvien peittämänä; eilen ja tänään ne toivat kuviin kontrasteja ja minua miellyttävät. Pilvet, kumuluspilvet ja harsopilvet, sinisellä taivaalla tuovat iloa.

Nämä samat kuvat isompana Kuvat.fi – sivustollani Hartaansilta

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Iltapäivällä me lähdimme kaksistaan ulos syömään. Hääpäivä/kihlajaispäiväpäivällinen tällä kertaa Alfredissa. Eikä se pettänyt tälläkään (kolmannella) kerralla.

Minähän pidän heidän konseptistaan myös siksi, että ruoka-annoksilla on tarinansa. Minun alkuruokani:

KIRJOLOHI & YUZU

OTE ALFREDIN REISSUPÄIVÄKIRJASTA, PÄIVÄYS 17.6.1987

”Sateinen aamu Nagasakin kalatorilla. Kalastajat huutavat päivän saaliitaan, ja jossain kiehuu kookosmaito. Maistan lusikallisen cevicheä – tuore kala kypsennettynä hapolla, yuzun kirpeyttä, kookoksen pehmeyttä. Korianteriöljy tuo vihreän sävyn, ja limemajoneesi sitoo kaiken yhteen. Päällä rapeaa kookosta ja pikkelöityä kurkkua, joka maistuu inkivääriltä. Se on kuin pieni, raikas tuulahdus keskellä kosteaa aamua. Kirjoitan muistiin: tällaisen haluan valmistaa kotona, mutta pohjoisen kalalla ja omaan tapaani.” (M/G)

Pääruoaksi valitsin kateenkorvaa koska missään en ole sitä saanut kokonaista annosta, muutaman harvan kerran osana pääruokaa, joskus pihvin vieressä pieni nokare, mutta tänään kunnon kimpale!

Lisukkeet tekivät annoksesta vähintäänkin hyvän, ellei erinomaisen.

KATEENKORVA & MISO

Alfred rakastaa illallisia, joissa pöydän ääreen kokoontuu ystäviä, naurua ja vähän liikaa viiniä. Tänä iltana hän päättää yllättää vieraat jollain odottamattomalla. Vasikan kateenkorva – tuo keittiömestareiden salainen herkku – paistuu pannulla kullanruskeaksi ja saa rinnalleen vaalealla misolla syvennetyn, kermaisen liemen. Pehmeä selleripyree, pikkelöity sipuli ja grillattu lehtikaali rakentavat makujen kerroksia, jotka herättävät uteliaisuutta ja ihastusta. Alfred tietää, että tällaiset illat muistetaan – ja niin muistetaan myös tämä annos. (L)

Ja jälkkäri.

MUSTIKKA & LAKRITSI

Eräänä kesäiltana Alfred muisteli metsäreissuja, joissa siniset sormet ja lakritsipiiput kuuluivat asiaan. Tässä jälkiruoassa nuo maut yhdistyvät uudella tavalla: lime-vaniljajäädykettä kerrostettuna mantelimarenki- keksien väliin, kuin nostalginen Puffet-jäätelö. Vierellä mustikkasorbettia ja lakritsikreemiä – tuttuja makuja uusissa vaatteissa. Annos, jossa metsä kohtaa makean mielikuvituksen.

Voitte olla varmoja, että annos jossa ”metsä kohtaa makean mielikuvituksen” oli mitä parhain, varsinkin kun annoksessa oli niin kovasti tykkäämääni limeä.

Hääpäivä on hyvä syy käydä kaksistaan ulkona syömässä. Tälläkin kertaa se oli hyvä juttu. Kuten jo vuosikymmeniä, ja kuten toivottavasti vielä monina seuraavinakin vuosikymmeninä.

Ruoka ja viini Viini

Kalaisten maistelujen jälkeen

Viikonloppu. Kuin se olisi alkanut jo eilen.

Meillä oli eilen ruokajuhla: Kalaiset maistiaiset! Siis viinikerho maistelemassa viinejä ja syömässä illallista, jonka teemaksi olin valinnut kalan. Palannen näihin vielä jossain vaiheessa.

Viinien maistelun teema oli ”Italian maakunnat (vol. II)” ja tällä kertaa olin valinnut kaksi autonomista Italian maakuntaa, jotka ovat saaria. Siis Sardinia ja sieltä Vermentino-rypäleestä valmistetut viinit ja Sisilia, ja sen ”Etna Rosso”-viinit.

Kuten – aina – tekemällä muistiinpanoja, opin kirjoittamalla ja muistan paremmin. Nyt kun on aikaa on mukava värkkäillä tällaisia prujuja: Italian maakunnat vol 2

Sardinian vermentinot olivat oikeinkin hyviä. Yllätys siis se. Ja sitten kun en laittanutkaan maisteluun Sardinian cannonauta, jotka olin hankkinut 8wines- kaupasta, koska vähän pelkäsin, että ne olisivat liruja tms. Ja niinpä ostin Alkosta Sisilian Etna Rossoja Nerello Malcalese -rypäleestä (me on joskus juotu oikein hyviäkin siellä ja sieltä…) ja ne olikin, – noh, karkeita, rikkisiä etc. Siis kolme Sardinian Cannonauta jäivät vain katselun asteelle ja hieman pettyneenä maistelimme, ja jätimme pulloihin juomattakin noita Sisilian rossoja. Noh, opimmehan taas uutta.

Klikkaa kuvat auki, näkyvät vähän isompina…

Italian maakunnat vol 2

Ja tänään verkkainen pyörälenkki kaupungin laitamilla. Ja uudella Hartaansillalla! Palaan huomenna kuvin tähän reittiin…

Ruoka ja viini

Juhlaa ja arkea, herkkuja ja huolia

Aika rientää, ajatukset harhailevat, suunnitelmat muuttuvat, syksy tuntuu tulleen. Kuulumisia ja tekemisiä, tuloksia ja kokemuksia.

Paljon on perjantain mökiltä paluun jälkeen uutta ja tekemistäkin ollut. Puolenpäivän jälkeen oltiin jo Oulussa, joten pyöräilyt, puutarha, postit ja kauppa-asiat hoituivat jo silloin.

Lauantaina oli jännä päivä: mummille ainakin. Koululaiset, ja toki myös Juniori ja Miniä, tulivat syömään. Jännää siksi, että Eepi on jo ekaluokkalainen!

Meillä oli ihan uusia juttuja ruokapöydässä: Torin Lihamestarilla oli tiskissä kotimaista suklaahiehoa! ”Suklaahieho saa nimensä siitä, että sen ruokinnassa hyödynnetään kotimaisen makeisteollisuuden ylijäämäsuklaata”. No ei liha kovin suklaista ollut, mutta kyllä siitä hienoisen suklaan vivahteen löysi, ja olihan se mureaa, – Pehtoori malttoi grillata ja maustaa hyvin hienovaraisesti. Henkka Alenin tomaattirisotto ja pari erilaista salaattia sopivat hyvin makumaailmaan.

Ja jälkkäri! Chez Flou´sta hain paitsi tavattoman hyvän patongin myös pistaaricroissanteja ja suklaacroissanteja. Kaikille maistui! Ehdottomasti kannattaa sieltä perjantaisin tai lauantaisin hakea jotain hyvää … Leipomo on vähän vaikea löytää, mutta tässä vinkki: Limingantullin XXL:n parkkipaikan vastakkaisella puolella.

Ehdottomasti kannattaa sieltä perjantaisin tai lauantaisin hakea jotain hyvää … Leipomo on vähän vaikea löytää, mutta tässä vinkki: Limingantullin XXL:n parkkipaikan vastakkaisella puolella.

Viikko on sitten alkanut paljon vähemmän herkullisissa merkeissä. Päivä kerrallaan taas arkea…

Mökkielämää Niitä näitä

Ihan omissa oloissa

Moottoripyörien ääni on kuulunut koko päivän mökkipihaan: Saariselällä alkaa tänään Jänkhällä Jytisee -festarit (tänään mm. Anssi Kela ja Olli Halonen). Viime vuonna paikalla oli yli 2000 motoristia.

Sähköposti ja some suoltavat ilmoituksia Oulun taiteiden yöstä: siellä on kaupungin läpi kulkeva ravintola-piknik-pöytä, paljon näyttelyitä ja mahdollisuuksia tavata tuttuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja täällä me kaksin Hangasojan elokuun illassa olemme ja elelemme ilman kulttuurikokemuksia, pihapiirisssä touhuten, syöden (porolihapullat sienikastikkeella ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloa, – ei huono) ja saunoen.

Päivällä oltiin ihan uusilla metsäautoteillä ajelemassa ja sitten metsissä kulkemassakin. Saaliina litran verran männynpunikkitatteja. Koivunpunikkeja emme enää poimi, pakkasessa on jo moneen sapuskaan . Eilisellä (sieni)retkellä YKSI herkkutatti. Mutta saaliin niukkuudesta huolimatta, johan on ollut taas mukava kulkea. Uuttakin nähty, – tänään mm. Sinset Boulevard! Taisimme olla ”elinkautisten” ~ kullankaivajien lähimaastossa.

Sienestämisestä vielä: luulin toissa-aamuna löytäneeni osterivinokkaan.

Sitten sain apua tunnistukseen ystävältä, asiantuntijalta: ”Tuo vinokas voi olla myös koivuvinokas, joka on vasta erotettu omaksi lajikseen. Hyvä ruokasieni sekin. Koivuvinokas (Pleurotus pulmonarius) ja osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ovat toisiinsa liittyviä, mutta erillisiä sienilajeja, – – ”

Koivuvinokas: https://laji.fi/observation/map?target=MX.72111

Eilen kävin vinokkaat poimimassa, paiston, suolasin ja pikkuisen pippuroin ja nautimme pois. Sehän oli oikeinkin miellyttävän makuinen, aika mieto, mutta siinä oli makua. Jospa joskus toistekin!

Nyt on taas edessä pientä pakkaamista. Aamulla kohti Oulua. On lähdettävä, jotta voi palata. Ja on meillä monta syytäkin palata. Tällä kertaa enimmäkseen vain omia juttujamme, ei läheisten huolia, ei mitään ”työperäistä”. Ja me tulemme taas!

Aika piankin, jos…

Lappi Makrokuvaus Valokuvaus

Sateen jälkeen metsässä

Tänään on Oulussa Bryan Adamsin konsertti.

Minun piti olla siellä, ja sisareni myös.

Hän kysyi kaveriksi ja osti meille liput konsertiin jo marraskuussa.

Ei Bryan Adamisilla niin väliä, ei konsertillaankaan, – olin sitä paitsi jo edellisellä Oulun keikallaan. Aika vastahan se oli (1999!).

Sisarella on väliä. Vieläkin. Tietysti, aina. Tänään on taas niitä päiviä, kun suru on isosti läsnä.

~~~~~~~~~~

Olin hiljaisessa metsässä. Etsin kaikkea pientä, katse maassa ja löysinhän minä paljon ilahduttavia juttuja.

(Klikkaa eka kuva auki, kuvat suurenevat)

Hän ajatteli miten kiihkeästi hän rakasti kaikkea, metsää ja merta, sadetta ja tuulta, auringonpaistetta ja ruohoa ja sammalta, ja miten mahdotonta olisi elää ilman niitä.

– (Muumipeikko, Tove Jansson)

Lappi Ruoka ja viini

Metsänantimista hyvää

Tänään on ollut mustikkapiirakkapäivä. Tai oli oikeastaan jo eilen. Pehtoori on muutaman päivän katsellut mökkipihan mustikanvarpuja, joissa on aika lailla marjoja, ja samalla jotain vihjaillut, että olisihan se mukava synttärille saada vanhanajan mustikkapiirakkaa, pullataikainapohjaan – tietysti. Lupauduin tekemään, jos hän itse poimii marjat. Ja niinhän litra purkki mustikoita ilmestyi aika pian mökin tiskipöydälle.

Leivoin jo eilen, on siitä riittänyt tällekin päivälle. Huomiselle jäänee palanen. Pieni palanen.

Toinenkin lähiruoka on ollut tänään pöydässä. Kävimme iltapäivällä etelän suunnalla kulkemassa. Saimme puron etelänpuolen mökkinaapureilta vinkin (ja koordinaatit) kauniista lammesta jyrkkäreunaisen kurun keskellä. Ja kannattihan siellä käydä. Lampi oli jotenkin arvokkaan näköinen, vakaa ja viehättävä samalla kertaa.

Syvä ja kirkasvetinen. Joskus helteellä voisi tuonne patikoida vaikka uimaan.

Poikettiin meno- ja paluumatkalla monta kertaa polulta/metsäautotieltä kauniiseen kangasmetsään, jossa oli helppo kulkea, ja jossa oli koivunpunikkitatteja ja pari herkkutattiakin!

Mökille palattua päivän ruokalista oli muutettava. Löysin lupaavan reseptin netistä, ja sehän osoittautuikin oikein hyväksi. Punikkitattipata on helppo, mutta vaatii vähän aikaa että kunnon kypsennys tekee ruoasta hyvän: punikkitatit menevät helposti vähän vetkuloiksi, ei niin suunmyötäisiksi, mutta ohjeessa on hyvä keino tämä välttämiseksi.

Kuvausvaiheessa en ollut vielä raastanut pecorinoa tattien päälle, mutta kannatti sitä lisätä ruokaan. Teen tätä toistekin.

Illan on ukostanut. Ei haittaa, päinvastoin. Jos huomennakin, niin ehkä maltan pestä ikkunat ja on patikkavapaa. En sitä kyllä kaipaa, mutta kun pitäisi malttaa tehdä näitä vuosihuoltohommiakin.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Ilma kuin linnunmaitoa!

”Ilma on kuin linnunmaitoa”! – Niin äitini olisi tänään sanonut. Niin hän sanoi silloin, kun oli sellainen lempeä, lämmin, leppeä etelätuulinen, liki tyven päivä kuten tänään.

Tänään on ollut hyvä päivä. On ollut hyvin vähän mitään ajatuksia, yölliset painajaiset unohtuivat pian, kovin vähän on mielessä ollut huolia, eikä ole ollut isoja odotuksia tähän hetkeen, eikä edes tulevaan. Saatikka, että olisi tullut murehdittua menneitä.

Ehkä tällaiseen flow´hun tarvitaan aamupäiväpatikka avarassa Lapin luonnossa, tunturimaisemassa. Taas olimme tutuilla poluilla, kohtaamatta ketään. Tunturissa emme nähneet muita, olimme taas varhain liikkeellä. Mietin siellä, että ne, jotka osaavat ja harrastavat joogaa kokevat ehkä jotain samanlaista kuin tänään tuolla oli: liikkumista, hallittua, rauhallista, vakaata liikkumista, ja helppoa oloa ja rauhaa.

Onhan todettu että jo 15 minuuttia metsässä alentaa verenpainetta, rauhoittaa. Mietittiin, että mitenhän minulle käy, kun verenpaineet ovat muutenkin varsin alhaiset (normi on jotain 115/68), joten mitenhän tällainen päiväkausien metsissä kulkeminen vaikuttaa?

Palattuamme lenkiltä jotain pieniä hommia tahoillamme, ja sitten olimme pitkään puronrannassa, Tuulensuojassamme istuskellen perheen ja ystävien kanssa viesteillen, samalla saunaa lämmitellen, sunnuntai-iltapäivän kuohuviinejä nauttien. Puissa pieniä tuulen ääniä, puro pulputti. Jostain linnunlauluakin.

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Lomamatkalla jossain Inarissa …

Jo vain! Jo toisen kerran me teimme sen! Lähdettiin lomalta lomalle – mökiltä Inariin hotelliasukkaiksi.

Koronasyksynä 2021 teimme vähän vastaavan jutun ensimmäistä kertaa. Silloin ohjelmassa oli päiväpatikat Inarista Joenkieliselle ja Otsamolle. Tälläkin kertaa vähän suunniteltiin Otsamon huiputtamista, mutta kun eipä ehditty/jaksettukaan ja kun tie kohteen juurelle on tällä kertaa huono, niin luovuttiin Otsamosta ja vaihdettiin se Siidan ulkomuseoalueeseen tutustumiseen. (Palaan siihen kierrokseen myöhemmin.)

~~~~~~~~~~~~~~

Eilen, perjantaiaamuna olimme mökkiaamussa hereillä jo kuuden jälkeen: matkakuume se nousee pienestäkin reissusta. Vajaan sadan kilometrin matka Inariin aurinkoisessa aamussa sujui joutuin ja mukavasti, ja perillä kohteessa olimme yhdeksän jälkeen.

Reissun pääkohde oli Pielpajärven erämaakirkko, jossa on käyty kerran aiemminkin: ihan tuossa lähimenneisyydessä (2010!). Tällä kertaa oli koko ajan vähän sellainen kaiherrus – tai sittenkin tosiasioiden hyväksyntä – että, saattaapa olla viimeinen kerta. kun täällä ollaan. Mutta eihän sitä tiedä…

Joka tapauksessa: erämaakirkkoon Inarin saamelaiset 1700- ja 1800-luvulla eivät piipahtaneet, eivät varsinkaan kesäisin, jalkapatikalla, vaan siellä oli vain kerran suven aikaan kirkonmenot ja markkinat. Talvikelien, hankien kantaessa, pororaidoilla matkattiin kolmestikin kirkkotuville asustelemaan ja jumalansanaa kuulemaan, tapaamaan muita. Talvella kulku helpompaa järvenselkiä ajellessa.

Inariin, sen nykyiseen keskustaan luterilainen saamelaiskirkko rakennettiin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Se tuhoutui talvisodan aikana, ja nykyinen kirkko on vuodelta 1952. Sinne pääsee asfalttitietä, vaikka autolla pihaan, mutta Pielpajärven kirkolle retki edestakaisin kestää hyvinkin neljä tuntia. Matkaa ei ole kuin kymmenkunta kilometriä, eikä reitillä korkeuserojakaan ole paljoa, mutta haasteensa kulussa on.

On se palkitsevaakin. Varsinkin sellaisessa säässä kuin meille sattui. Minuutin kuvakooste kännykkäkuvista tässä.

Eikä tuossa vielä kaikki! Ei se kaikki hyvä, mitä vuorokauden ”irtiotolla”, lomasella, juhlalla, haavella oli meille tarjota. Sattui kohdalle juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan hieno ”etu”. Saimme yösijan ja illallisen hotelli Juutuassa ja sen ravintola Aanarissa suunnilleen puoleen hintaan.

Hotellin pihaan ajaesssamme vähän mietimme, oliko tämä poro palkattu vai tekoälyllä silmiemme eteen luotu tai jotain muuta outoa?

Joka tapauksessa: Oi, Juutua! Se näkyi ja koski kohisi huoneemme ikkunasta.

Ravintola Aanaar (vuoden 2020 Suomen parhaaksi valittu) on koettu muutaman kerran ennenkin. Eilen nautimme siellä ensimmäistä kertaa viiden ruokalajin menun viineineen. Ravintola on aika ainutlaatuinen. On ollut ja on edelleen.

En muista, milloin olen viimeksi syönyt noin hyvin kuin eilen.

Ja viinit ja niiden paritus ruoalle, sekä palvelu, saatikka maisema, olivat vähintäänkin suunmyötäisiä, hyviä, uusia (jälkiruoka!! Savusauna! Salmiakki savusi kun sorbettikannen poisti päältä), rehellisiä, raikkaita, kauniita, paikallisia, – – olin välillä sanaton, eikä se ole ihan tavallista!

Poron kanssa tarjottu georgialainen viini, Bedoba Saperavi!! Suosittelen hankkimaan! (Tai tilaamaan omaan Alkoon. Aanaarin ansiosta tätä oli Ivalon Alkossa, ja paluumatkalla kävimme noutamassa mökillekin.

Poroahan meillä syödään verraten usein: ehkä noin kerran kuussa tavalla tai toisella. Aanaarissa jotain melkein ylimaallisen hyvää. Kolmella eri tavalla. Kumpus? Veripalttua (neliö puolukan vasemmalla puolella).

Entäs tuo mustikassa keitetty jäkälä? Melkein liiankin hyvää, makeaa, mutta ah, niin maistuvaa poron ohessa. Ja oikeassa reunassa poronkieltä. Kuin karkkia. Tai parempaa. Rapsakkaa, täyteläistä, hienostunuttakin.

Enpä ennen ole saanut ”pre-dressertiä” enkä tatti-fudgea. Se on kuin Omar-karkki ja sittenkin vielä kymmenen kertaa parempaa, ja makeaa tattia. Tattia ja fudgea. Kyselin, eikö olisi voinut ostaa noista kotiin.

Jälkkäriin ei löydy sanoja. Ajattelin ensin, että tuolllaista kikkailua, hömpöystä. Bavaroisea ja tervaa! Sorbettia ja salmiakkisavua! Kaikkea sitä. Todellakin. Sehän oli ihan taideteos. Ja niin riemullisen makoisaa. Monia, monia vivahteita, kerroksia, tekstuureja, — kuten sanoin, ei sanoja.

Huomaatteko: ei sanoja. Tai sittenkin on. En muista milloin olisin syönyt näin hyvin. Ehkä 2019 Rovanieemen rotissööri-kapitulissa? Tämä oli hyvä, tämä jää hyväksi muistoksi. Eilinen kaikkinensa. Eikä vähiten Pehtoorin saaman hyvän, helpottavan puhelun takiakin.

Oli hyvä olla eilen, vielä nytkin eilisessä. Ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. Hetken tie on kevyt…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sateen uhatessa patikalla – kastumatta

Aamu viileä. Silti vakaa päätös lähteä lähituntureille kulkemaan. Patikka niillä reiteillä, joilla talvella tulee eniten hiihdettyä. Ensin autolla Laanilaan (uusi parkkipaikka), josta kohti Välimaata, sieltä edelleen Rumakurun suuntaan, Onnin jäljellä, Pieranvaaran huipun sivuitse, hiljalleen laskeuduttiin Piispanojan tuvalle ja siitä vielä muutama kilometri ja olimme takaisin lähtöpisteessä.

Sadetta oli luvannut alkuiltapäiväksi, mutta kyllä pilvet koko ajan tummuudellaan uhittelivat, ja vähän vettäkin ripsuttelivat, mutta kaikkinensa oikein hyvä sää kulkea. Kaksi ja puoli tuntia kuljettiin, oltiin melkein ainoat kairojen poluilla.

Muutama maastopyöräilijä, muutama pariskunta lisäksemme. Ja luonto. Loppukesän syvä, kypsä vihreys, purojen pulputus, taivaalla pilvet ja niiden liikkeet, parhaimmillaan näkyvyys pari-kolmekymmentä kilometriä. Tuttuja notkelmia, leppoisia laskuja ja välillä napakoitakin nousuja. Hyvähän siellä on kulkea.

Jäimme Savotta-Kahvilaan lounaskahville, Pehtoorille tietysti myös mustikkapiirakkaa, joka siellä on oikeinkin hyvä, minulle palanen lohipiirakkaa.

Tein kännykällä räpsimistäni otoksista pienen (aika kökön) videonkin. Toivottavasti aukeaa.

https://pic.fi/CX4VYZ69Q2

Jaksettiin sitten vielä pihahommia (minulla taas mullan levitystä – enhän osaa lapioimatta täällä ollakaan. Mutta kyllä nyt jo väsyttääkin. Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.