Vielä lohturuoasta… Muistui mieleen vanha juttu, joka edelleen elää meillä leivottavan pannarin nimessä. Torstaihan on pannaripäivä, joten ehkä haluatte kuulla tämän jutun ja saada reseptini. — No ei se mitään, kerron silti. 🙂
Vuosia sitten, lapset olivat vielä tarha/eskari-ikäisiä ja oli heinäkuun loppu. Viimeisiä lomapäiviä. Meidän pihalla – kuten tavallista – koko kujan kakaraparvi, puoli tusinaa alle kouluikäistä pelaamassa jalkapalloa, leikkimässä väriä, ajelemassa kujalla pyörillä eestaas. Ääntä kohtuullisesti ja tasaisin väliajoin joku huutaa, oisko mehua tai saako jätskiä tai jotain…
Huomaan, että jääkaapissa on mansikka-aikana tavallisesti olevaa kermaa jäänyt käyttämättä. Viimeinen myyntipäivä jo jokunen päivä takana. Siispä teen pihan lapsiporukalle pannaria. Kun otan sen uunista, vien suoraan pihalle, katan pöytään lautaset, ruokailuvälineet, ison kannullisen mehua ja purkin hilloa ja sokeria. Muksulauma kerääntyy pöydän ympärille ja piha hiljenee. Vain veitsien ja haarukoiden kilkatus kuuluu, kukaan ei puhu mitään, pellillinen pannaria hupenee hopusti.
Ja sitten naapurin poika, ottopojaksikin olen puhutellut, toteaa vakaasti:
– Tämä on kyllä kujan parasta pannaria!
– Yhy, totean tyytyväisenä kommentista, mutta samalla jo kaihertaa, että onko kilpailijoita ja kenen leipomuksia olisi ryhdyttävä tarkkailemaan, ja kysyn
– kuka tekee toiseksi parasta?
– Eihän täällä kukaan muu koskaan tee!
Jotta alla olevalla reseptillä syntyy ainakin tämän kujan paras pannari! Lohturuoaksikin passeli, ja kelpaa vielä, jo armeijan käyneelle ottopojallekin.
Kujan paras pannari
4 dl jauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
8 dl kermamaitoa
2 munaa
50 g voita
Sulata voi, anna jähtyä. Sekoita kuivat aineet keskenään.
Sekoita munat kermamaitoon, ja siihen sitten kuivat aineet ja viimeiseksi voi.
Ja sitten uuniin, jonne lämpötilaksi 225 C.
Suunnilleen puolisen tuntia riittää paistoajaksi.
Sokeria ja hilloa sekä kylmää maitoa tarjolle tuotaessa ja menestys on
taattu.
Heh, pystyn näkemään tilanteen jotenkin niin hyvin sieluni silmin. Ihana kertomus 🙂
Äitin pannari on kyllä minunkin mielestä parasta, vaikken kujan muiden äitien pannaria olekaan maistanut 🙂
Katri, kokeilehan tätä pannaria, ehkä se yltää edes lähelle äitisi pannukakkua.
No kokeilin, uunissa 25 min keskitasolla ala- ja ylälämmössä ohjeen mukaan 225 astetta, mikä tuntuu kyllä aika kovalta. Pohja paloi hieman, pinta ok. Yhtään pannukakkumaista kuprua ei jäänyt, eikä niitä paistovaiheessa tullutkaan kuin pari. Taitaa kaivata vielä yhtä kananmunaa. Maku ihan ok, mutta ei jatkoon. Tarina oli hauska, yllättävä sutkaus lapsen suusta.
Mukava kun kokeilit, vähän ikävä – varsinkin sinun kannaltasi – ettei tullut toivottua.
Totta kyllä, jos kananmunia olisi yksikin lisää, tulisi kupruja varmaankin helpommin ja enemmän. Noh, mie en ole koskaan osannut niitä tähän kaivatakaan. Oiskohan se tuo aika runsas voin määrä, joka pitää pannarin pohjassa kiinni ja ruskistuu helposti? Ehkäpä. Luulenpa, että se on juuri syykin sille, että moni tästä raskaasta pannariversiosta tykkää… Onneksi on paljon erilaisia pannariversioita kokeiltavaksi.
Ja kiitos kommentoinnista, aina on mukava saada palautetta!