2013 – Sivu 31 – Tuulestatemmattua

Ladulla

Aamun pakkaslukemat näyttivät edellyttävän pirttipäivää, töiden tekemistä lomallakin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla….

Tyttären kanssa viesteilimme, hänellä kuului olevan saman verran lämpöasteita – Monterreyn kevät on lämmin. Ja pojalla Oulun ja lähitienoon teillä tuiskua ja tuulta, lunta ja liuskasta – pullakuskin ja avokkinsa soisin oleva täällä – pois tien päältä ja muutenkin …

Mökin ikkunasta ulkona näytti siltä, että olisi vaikea pysytellä töiden parissa, olisi kohtuutonta olla sisällä koko päivä …

Nyt siis vihdoin ladulle. Semminkin kun puolenpäivän jälkeen ei ollut kuin häthätää – 10 C.

Minun reittini? Se sama Prospektorin lenkki, jota olen tykännyt hiihdellä; ensin monta kilometriä lievää nousua, sitten muutama reipas alamäkikilometri ja loppuun vähän tasaista, kympin lenkki kaikkinensa.

Vain? Ehkä se on ”vain” sellaisille pienille tirppanoille, jotka hädin tuskin osaavat lukea, mutta jotka ladulla vetivät ”Puijon hiihtoseura” – verkkarit päällä luistellen letkassa ohitseni, ehkä kymppi on ”vain” sellaiselle auringon ahavoitttamille mummun käppänöille, jollaisen tänään näin: näytti viettäneen koko elämänsä suksien päällä, sen verran keveästi ja kipakasti pienet nousut haarakäyntiä ylöspäin tikutti. Ehkä kymppi on ”vain” sellaisille nelikymppisille uraputkimiehille, jotka kesät golfaavat, ympärivuotisesti saleilevat ja talvet vartalonmyötäisissä hiihtopuvuissa pohkeet pinkeinä 1000 kilometriä hiihtävät tuosta vaan – heille kymppi epäilemättä on ”vaan”. Minulle se oli oikein hyvä lenkki tänään. Sitä paitsi ladulla oli hyvin, hyvin kaunista. Intohiihtelijät eivät malttaneet pysähdellä kuvailemaan – minä maltoin [sain hyvän (teko)syyn tasaannuttaa pulssia :)].

AINAKIN tämä alla oleva kuva kannattaa klikata isommaksi: luonto ja lumi vaan ovat ..
Ui, jui, oikeasti oli todella hienoa.

Hangen kimmellystä on vaikea kuvailla ja kuvata. Mutta kyllä ne kimmeltävät! Ja ruskettavatkin – pipon raja on jo selvä. 😉

Lappi rulettaa jälleen kerran!
Ja liikkuminen on hyväksi.
Vaikka sitten vähän vähempikin. … 🙂

Lappi Niitä näitä Valokuvaus

Lumi

Kaikki muuttui musta-valkoiseksi, tai ainakin harmaan eri sävyiksi. Rantasaunakin apaattisen näköinen.

Vielä aamulla – hyvin myöhään herätessämme pakkasta oli niin paljon, että näytti helpolta perustella koko päivä ”pirttipäiväksi” eli ettei tarvisi selitellä, miksemme lähde ladulle, ettemme mene mäkeen.

Uppouduin mukana oleviin töihin, pehtoori lueskeli, kunnes jossain vaiheessa huomasin hänen lähtevän ulos. Kävi välillä kertomassa että lauhtuuhan siellä, enää häthätää – 15 C.

Iltapäivän aluksi annoin periksi, ja puin ulkovarustuksen ylle, lähdimme ensitöiksemme kauppaan. Jo silloin sinitaivas oli pilviverhon takana, merkillisesti näytti siltä, että maisema on pelkkää lunta. Kaikki on valkoista, harmaata tai mustaa.

Eilen vielä lumi on näin värikästä.

Ja eilen vielä kimmelsi..

Lumi voi olla niin monenlaista …

Puusouvia riittii tällekin päivälle. Jokohan tässä joku päivä kertoisin näistä puuasioista enemmänkin, olen usein aikonut, luvannut… mutta joka tapauksessa tälle päivälle leimansa antoi lumi. Nytkin sitä sataa, ei tarvitse pihalle pomppia taivaan tulia etsimään.

Voin erinomaisen maa-artisokkakeiton jälkeen palata ruokahistoriaa käsittelevien gradutekstien äärelle… ja odottaa Master Chefin alkua. Tänä tiistaina voin sen katsoa [ei digikurssia] ja kevyen päivällisen tekosyyllä paistaa takkatulessa poromakkaraa. Ette tiedäkään,kuinka paljon pidän makkarasta. Eikä kuiva siideri ja sinappi sen seurana ole ollenkaan poissuljettu.

Lappi Valokuvaus

Riekko ja muita luonnonihmeitä

Lagopus lagopus, kavereiden kesken riekko.

Minähän en osaa lintuja kuvata, mikä ei koskaan ole niin kovasti häirinnytkään. Olen keskittynyt ihan muihin aiheisiin, niin kuin nyt vaikka ruokaan, mereen, maisemiin, Italiaan, niin ja ruokaan, ja metsiin, metsiin ilman lintuja ja sitten lintuihin lautasella, — mutta eilen onnistuin ottamaan – tuhannen vahingossa, jos totta puhutaan – muutaman omasta mielestäni onnistuneen lintukuvan.

Riekko suorastaan poseerasi! Klikkaamalla näet sen paremmin.

Pakkasen vuoksi se oli aika ”pullea” ja kun kristallinen hanki ei vielä kannata, jätti riekkokin leveän jäljen.

Kerran olen onnistunut ottamaan riekosta kuvan ”kesävärityksessä” (KLIKS), mutta kuvana ei likikään edellisten veroinen. Tänään ei juuri lintu- eikä erityisiä ruokahavaintojakaan. Töitä ja hyötyliikuntaa.

Pehtoori urakoi pihalla lumen kanssa monta tuntia, minulle riitti pari. Oli minun saunanlämmityshuki ja liiterihommia, joka tapauksessa niin paljon ulkoilua ja liikkumista, etten hetkeäkään epäile, ettenkö huomennakin nukkuisi kahdeksaan! Kauan eläköön kymmenen tunnin yöunet!

Eilistä kuvasaalista alla. Se mitä havukka-ahon-aattelija-maisesti eilen tulin ääneen pohtineeksi, oli että, mikä se on naavan tehtävä?

Paitsi, että se on jännän näköistä ja että sen runsas esiintymien kertoo, että luonto ja ilma on puhdasta ja saasteetonta, mutta onko sillä joku muu sijansa luonnon kokonaissysteemissä. Mihin sitä tarvitaan? Mikä on sen jobi?

Lappi Ruoka ja viini

Lenkillä Kievariin

Aurinkoinen pakkaspäivä Hangasojalla. Päivän antina ulkoilu [ja kuvaaminen] ja brunssi. Säästän ulkoilu- ja luontokuvat [yksi ihan huippuotos!!] huomiseen, mutta brunssista on kerrottava.

Laanilaan – puoliväliin mökiltä Saariselän keskustaan – on avattu Laanilan kievari. Näin historioitsijan näkökulmasta se kyllä mikään uusi asia ole. Olihan Laanilassa kievari ennen kuin edes maantie Rovaniemeltä Ivaloon saatiin valmiiksi. Samalla paikalla on ollut kievari pian (2015 vai 2016?) sata vuotta.

Kun kullankaivosyhtiö Prospektori lähti paikalta 1910-luvulla sen vanhoihin ”kartanoihin perustettiin Laanilan kievari, jossa asui Max Peronius sotiin saakka. Kievarin(kin) saksalaiset polttivat mennessään ja sitten paikalle asettui Metsäntutkimuslaitos (jonka rakennuttama vasemmalla näkyvä punainen rakennus ymmärtääkseni on). Siinäkin oli 1970-luvulla mahdollista yöpyä; muistan kuinka keskikoulun kuviksen ope asui siinä perheineen aina hiihtolomilla, silloin kun meidän perhe asui Laanihovin takapihalla asuntovaunussa. 😉

Mutta siis tähän päivään: kun aamupäivän olin lueskellut harkkoja ja puolenpäivän jälkeen pakkanen hellitti ja lämpö nousi lähelle -10 astetta, lähdimme kävellen kohti uutta Laanilan Kievaria. Olin lukenut, että siellä olisi brunssia tarjolla, ja ajattelimme että NYT me kerrankin mennään sellaiselle. Aina vaan puhutaan ja aiotaan. Vain kotona ja täällä möksällä niitä on tullut harrasteltua. Joskus harvoin jossain ulkona käyty mutta kovin vähiä ovat brunssikokemuksemme.

Niinpä ajattelimme menevämme ulkoilun lomassa buffet-pöytään nauttimaan vähän graavikalaa, salaatteja, pahimmoillaan perunasalaattia ja prinssimakkaroita, ehkä skumppaa ja täytekakkua. Odotukset eivät siis olleet kovin korkealla.

Käytiin kävellen Kuukkelissa asti Kalevaa hakemassa, mutta eihän se tänään tänne raukoille rajoille asti tullutkaan. No aurinko paistoi, oli tyven, taivas kirkas ja korkealla, joten olipa hyvä tepastella. Puolentoista tunnin jälkeen olimme Kievarissa. Familiaari, rustiikki pirtti oli mukavan ja rennon näköinen. Ainoa huono puoli olivat nuo penkit: jos olisimmme olleet illallisella olisin kaivannut selkänojaa.

Klikkaa isommaksi näet mitä kaikkea gourmettia oli tarjolla.

Mehän maistoimme tietysti kaikkea, ja KAIKKI oli maukasta. Erinomaista oli savurautu, talvisalaatin marinoitu palsternakka (osaisinkohan itse tehdä?), poromousse (josta pehtoori kyllä sanoi, että maistui samalta kuin kotona ;), frikadellit (lihapullat). Ne eivät olleet mitään kumipalloeineksiä, vaan käsintehtyjä, alusta asti paikan päällä kokattuja ja tehtyjä. Ei mitään jauhekastikkeita tai teollisuussooseja. Omassa keittiössä leivottu rapeakuorinen ruisleipä oli pehtoorin makuun erityisen paljon.

Brunssilla oli – vastoin ennakko-odotuksia – lämmin ruoka: hirven filettä pekoniin käärittynä, suppilovahveroilla peitettynä ja jumalaisen kastikkeen kanssa tarjottuna oli ylivertaisen maistuvaa. Olkoonkin kliseistä, mutta se oli ”raaka-ainetta kunnioittaen tehtyä rehellistä hyvää ruokaa”.

Ja oliko moinen brunssi kallis? Meidän mielestä tuo pääruokana ollut hirven filee yksistään maksaisi Oulussa tai Helsingissä valkoisten pöytäliinojen-, ovenpielen kilven omaavissa, fine dining -paikoissa sen, mitä maksoimme koko brunssista (35 €).

Palvelu oli rentoa ja lappilaisen mutkatonta, vaikka yrittäjäperhe, joka paikkaa pitää, onkin vastikään Kaakkois-Suomesta tänne pohjoiseen tullutkin.

Takan reunalla bongasin jättikokoisen tohottimen, jolla ei kuulemma creme brûleiden pintoja rapeiksi poltella. 😉

Sitten siellä oli tämmöinen; tietääkö joku mitä tämmöisellä tehdään? Mitä se on? Kievarin väki ei tiennyt, eikä tiedetä mekään. Tietääkö joku?

Lappi Niitä näitä

Toiveissa revontulia ja pitkiä unia

Me täällä jo pakkailemme, jotta pääsisimme aamulla varhain lähtemään kohti Laplandsia. Minut on pestatttu valokuvaajan assariksi revontulien tarkkailussa = istun illalla nuotiolla ja tarkkailen taivaalle! Jos havaitsen jotain valokuvauksellista, juoksen hakemaan kuvaajan tietokoneen äärestä! Tärkeä luottamusta herättävä tehtävä!

Tuollaisia viestejä mieheni eilen iltasella lähetteli ystävillemme. Ja siellä pehtoori nyt sitten istuksii Hangasojan notskipaikalla revontulivahtina! Aika kylmä ukko-paralla on; pakkanen kun on kirinyt pariinkymmeneen asteeseen.

Tullessamme oli hieno keli ajella. Ennen kahdeksaa pääsimme lähtemään, Oulu – Kemi -väli ei koskaan ole sujunut niin rauhallisesti ja silti reippaasti. Kemi – Rovaniemi olikin sitten jo vilkkaampi: keskisuomalaiset palailivat lomiltaan, letkoittain tuli autoja vastaan. Rollossa kävimme muonitustarpeet ja muuta pientä hakemassa; hassua kun ei tule ketään kaveriksemme tänne, niin en osannut oikein mitään ruokaa ostaa, ei mitään suuntaa tai määrää ostoksilla, vähän sitä, vähän tuota.

Aurinko paistoi, samettiset hanget ihastuttivat matkalla, kuuntelimme hyvää musiikkia, minä lueskelin harkkoja ja hups! yhtäkkiä olimmekin perillä.

Kauppakasseista löytyi kuitenkin lohta – sekä tuorepalana että kylmäsavustettuja siivuja, joten tein meille fast foodia, lohirullat ja salaatti, Jussin luomuruispatonki ja oikea voi veivät nälän.

Ja sitten olimme valmiina lumitöihin ja saunan lämmitykseen. Pakkasta ei aluksi ollut kymmentäkään astetta, mutta tunnissa astemäärä tuplaantui. Nyt on punaiset posket ja edellytyksiä nukkua ensi yönä täyspitkät unet. Niitä ja pehtooria [saunasta] sisälle odotellessa. 😉

Leppoisaa lauantaita kaikille…

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä lomalle – hiihtämään? Ehkäpä ;)

Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt hiihto on nyt tavalla tai toisella kaikkien huulilla: hiihtoloma, Ruotsin hiihto -dopingkohu, hiihdon MM-kisat, vuodenaikaan liittyen hiihto kuntoliikuntana ja vapaa-ajanviettomuotona …

Pehtoori ilmoitti äsken laittaneensa sukseni ja mononi jo autoon. Hyvä, mitäpä niillä täällä Rantapellossa. Hangasojalle ne kuuluvat – vaikka nyt esimerkiksi liiteriin. 😉

Ei ole tänä vuonna tuo hiihtoharrastus ollut ihan vuorottelutalven kaltaista, mikä sekin oli aika säälittävää, ei se silloinkaan huikeaa ollut. Mutta on minullakin ollut suuruuden hetket hiihtourheilussa, Niistä minun aktiivihiihtovuosistani on kuva täällä KLIKS. Myös oivallista hiihtosanastoa on sieltä luettavissa.

Mäkeen aion mennä. Ja ehkä ladullekin. Tosin töistä lähti mukaan mappi ja toinenkin, joten aina on hyviä tekosyitä vältellä ylenpalttista hiihtämistä. Ette ehkä tienneet, mutta nyky-yliopistossa loma tarkoittaa artikkelien kirjoittamista ja muiden rästihommien pois päiväjärjestyksestä saattamista. Sellaista se on.

Vaikka on siinä tänäänkin ollut muutama tähtihetkensä; tänään piipahti sellainen opiskelija, joka ei ehkä ollut pitkään aikaan ollut varma valmistumisestaan, ja totta puhuen en aina minäkään ollut vakuuttunut – vaikka yritin kovastikin kannustaa – mutta joka TEKI sen: tutkinto alkaa olla kasassa! Ja hyvin hommansa tekikin. Kävi myös sellainen opiskelija, joka ei minua ohjaajakseen todellakaan tarvisi, mutta joka silti käy piipahtamassa tuon tuostakin ja ymmärtääkseni on ohjauksesta vielä jotain lisätietoa sittenkin saanut, sitä paitsi mokomaa on ilo kuunnella. Ja yllätyksekseni huoneeseeni tupsahti sellainenkin opiskelija, jonka olen luullut jo luovuttaneen, mutta hän palaakin – juuri ennen loman alkua – ja sanoo, että autatko, että käynnistetään homma uudelleen. Nämä kaikki vievät aikaa – mutta tekevät työstäni mielekkään! Tästä on hyvä lähteä lomalle.

Ja mikä parasta: helmikuu on ohi!

Tuonne huomenna!

Niitä näitä

Keväänmerkkejä

Tällaisina päivinä tulee mietittyä Suomen asutushistoriaa. Syitä ja seurauksia. – Niin että onko ollut joku konferenssi asian tiimoilta? Ei, ehei mitään sellaista (itse asiassa yksi paljon mielenkiintoimmasta aiheesta oleva esitelmä tuli kuunneltua), vaan räntäsateessa töistä kaupungille ja Caritakseen ajellessa, loskan lentäessä, pimeän jälleen voittaessa, vedensekaisen rännän estäessä näkyvyyden muutamaa kymmentä metriä kauemmas, tulin taas kerran miettineeksi, mitkä ne olivatkaan ne syyt, että tämä maankolkka ylipäätään tultiin asuttaneeksi. Miksi ihmeessä tänne kukaan koskaan asettui!

Aamulla töihin mennessä kyllä paistoi, ja oli kovin keväistä.

Ehkä juuri sää olikin se, miksi teki mieli ostaa kotiin kaikkea pientä keväistä: tabletteja, kukkia, kylppäriin matto, tulppaaneja, viherkasveja, pyyhkeitä, hyvän tuoksuisia saippuoita ja limen värisiä laseja, ja ihanan näköinen ja tuntuinen paksu froteinen kylpytakki, jossa olisi sunnuntain lenkin, suihkuttelujen ja ”kotikylpylähoitojen” jälkeen ruhtinaallista oleskella ja nauttia olosta. Ja vaateosastolla keväinen tuulipuku pisti silmään ja kempparissa kosteusvoiteen lisäksi houkutti uusi hiustenhoitoaine, joka lupasi sädehtivää kiiltoa talven uuvuttamille hiuksille, eikä uusi huulipunakaan olisi tarpeeton. No ostinko? No en ostanut yhtikäs mitään! En mitään – paitsi äidille vähän herkkuja vietäväksi ja meille mökkireissulle muutamat kastiketarpeet ja parapähkinöitä (ne on nyt ihan must-juttu!).

Harmittaa kun en ostanut lankoja. Haluaisin hyvin paljon kutoa, neuloa vaikka kaulahuivin itselleni. Tiedän, etten periaatteessa saisi kutoa, mutta (puuta koputtaen) niska-hartia-jumitukset ovat runsaahkosta koneella istumisesta huolimatta liki olemattomat: pehtoorin reilu kuukausi sitten rakentama uusi näppäimistö/tietokonetaso on osoittautunut erinomaisen hyväksi. Joten kun nyt ei niskoja saa jumiin koneella, niin voisi kutoa? Mutta siis en ostanut edes lankoja. On mökille lukemistakin yllin kyllin.

Niitä näitä

Miten ollaan jouten?

Olen jouten. En joutilas, mutta jouten olen. Luento on pulkassa. Mitäkö tarkoittaa? Päiväkinhän voi olla pulkassa. Ja tuossa vasemmalla on päiväpulkka. Kerron täällä, mistä sanonta on tullut.

Enää mapillinen harjoitustöitä luettavana, ja palauteluento tehtävänä… mutta muutoin homma ohi. Eilen ehtoolla, taisi kyllä olla jo lähempänä puolta yötä, kun hain vielä yhtä tilastoa, törmäsin Siirtolaisinstituutin sivuilla ”Visuaaliseen tilastokatsaukseen Suomen siirtolaisuuden historiaan”. KLIKS! Ihan hurjan hieno yhteenveto kuvineen ja taulukoineen. Olisinpa löytänyt aiemmin!

Hassua, miten minulle joutenoloon kuuluu jotain kummallisia käsityksiä: niinkuin nyt se, että joutenollessa istutaan nojatuolissa ja selaillaan aikakauslehtiä tai kuljetaan essu edessä kukkapurkilta toiselle ja nypitään kuivuneita lehtiä viherkasveista. Joutenollessa ei suoriteta, ja juurikin nuo ”toimet” ovat sellaisia, että niistä ei saa suorituspisteitä. Merkillinen ajatuksen kulku minulla, mutta noin se vaan menee :D. Joutenollessa voi myös otella kuvia tulppaaneista.

Joutenoloon kuuluisi myös leffaan lähtö tai edes jonkun niistä kymmenistä tallennetuista elokuvista katsominen kotisohvalla, mutta sen verran on vielä ylikierroksia, levoton olo, etten moiseen pysty. Ehkäpä alan suunnitella reilun parin viikon päästä olevia viininmaistiaisia. Tai ehkäpä minä vaan jatkan tätä töpöttelyä ja keräilen tavaroita Lappiin vietäväksi, surffailen ja ehkä otan toisen nipun lukemattomia lehtiä selailtavaksi. Ja huom. niitä on vain lehteiltävä, eikä niihin saa syventyä. Heh, tämmöistä höpötystä …. ei voi mitään ….

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus

Kuukauden kuva: siilojen tuho ja nousu

Pieni prologi (historiallinen tausta ;)) asiaan:

Toppilan vanhassa satamassa, jonka käyttö on toki jo loppunut, on vielä jäljellä vanhoja varastorakennuksia ja viljasiiloja sotien väliseltä ajalta. Vaasan punatiilisen ison Höyrymyllyn kaksi alinta kerrosta ovat vuodelta 1924, ja sen jälkeen sitä on korotettu kahdella kerroksella 1927 arkkitehti W. G. Palmqvistin suunnitelmien mukaisesti. (näkyy tuolla sillan takana)

Toppilansalmen rannassa olivat vielä kesällä jäljellä myös SOK:n funktionaliset höyrymylly ja siilot. Ne on raknnettu 1920- ja 1930-luvulla. Siinä vieressä (kuvassa takana) on vielä SOK:n konttorirakennus, joka on tehty talvisodan jälkeen.

Toppilansalmi muuten syntyi vuoden 1724 tulvan seurauksena. Silloin muodostui syvä satamaväylä, joka oli vilkkaassa käytössä tervakaupan kultakaudella 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella. Kun laivat saapuivat satamaan, oli niillä lastinaan painolastihiekkaa ja niiden mukana Toppilansaareen kulkeutui uusia kasvilajeja.

Toppilansaaressa on ollut satama- ja varastotoimintoja sekä porvariston huvila- ja puutarhapalstoja. Saaren pohjoiskärjessä laidunnettiin lehmiä ja lampaita. Jatkosodan aikaan Toppilansaari toimi saksalaisten huoltosatamana.

Siilojen paikalle, kunhan ne ensin saadaan kokonaan purettua, tehdään asuntoja. (Ks. Kulmuri-blogi jossa Kate kertoilee rakennus- ja sisustusprojektista, ja hänen sivuillaan on hienoja havainnekuvia siitä, miltä Siilot ja seutu tulevat näyttämään ….)

Ja minä olen siis päättänyt (kommenttipuheenvuorojen kannustamana :)) valita tämän vuoden kuukausikuvauskohteekseni nuo siilot ja niiden tuhon ja uuden elämän. Edellisten vuosien kuukausikuvat löydät täältä: 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Tammikuun kuva on siis tässä – pikkusiilotkin on jo puoleksi deletoitu.

Ja tässä helmikuun kuva. Hyvin tyypillinen tuhnu keli tässä helmikuussa … Nyt purkutyömaa jo aika ankea. Ja takaa paljastui valtaisa konttorirakennus. Takana näkyvä piippu on Toppilan turvevoimalan piippu.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Mitä sitä hulluja puhut …

Pää pilvissä, jalat maassa.

Aamulla tuntui että on kevättä ilmassa, oli kovasti halu lähteä lenkille, ajelemaan – tai vaikka mökille. Mutta moinen haihattelu hävisi, kun astuin kampuksen ovesta sisään.

No, ei töissäkään paha päivä. Uusi kandiseminaarijärjestelmä näyttää edelleen toimivan. Ainoa, mikä minua hieman näissä uusissa opiskelijavuosikerroissa, ikäluokissa, vuosikursseissa häiritsee on se, että sellaista historian harrastuneisuutta, lukeneisuutta, intohimoa, kuin aina joskus on ollut ilo opiskelijoissa tavata, ei juuri nyt ole näkynyt.

Silloin kun me oltiin opiskelemassa *kaikki* olivat lukeneet Sinuhen, Tuntemattoman, Kolme muskettisoturia, Vänrikki Stoolin tarinoita, Shogunin, epälukuisan määrän elämäkertoja, maailmankirjallisuuden historiallisia romaaneja vaikka ja kuinka paljon. Nämä nykyiset eivät ole lukeneet *mitään*. Tai hyvin vähän.

Nämä vain suorittavat, katsovat kelloa ja ponkaisevat ylös ja ulos sillä sekunnilla kun seminaarin on ”määrä” päättyä, ihan sama vaikka kurssikaverilla tai opella olisi lause kesken, laskevat pisteitä, suorittavat, jos edes suorittavat. Olisin mieluusti jutellut, jakanut puheenvuoroja, kuunnellut, kysellyt ja vastaillut, kyseenalaistanut ja kiittänyt, mutta kiitos, ei kiitos.

Keskustelemalla oppiminen ei kiinnosta. Kun vihjaan, että muistiinpanot saattaisivat edesauttaa työn jatkamisessa, sen menestyksellisessä suorittamisessa ja kun kerron, että kirjoittaminen on hyväksi, kirjoittaminen on ajattelemista, kirjoittaminen on paras oppimisen muoto – niin nämä katsovat minua kuin oudompaakin otusta.

Silti. Kirjoittaminen on ajattelemista.

Sitä minä vaan yritän kertoa, opettaa ja oppimista edistää. Se kun on minun työharrastuneisuuteni tarkoitus ja työn tekemisen mieli: yrittää edistää oppimista.

Pää pilvissä taidan olla …