Lagopus lagopus, kavereiden kesken riekko.
Minähän en osaa lintuja kuvata, mikä ei koskaan ole niin kovasti häirinnytkään. Olen keskittynyt ihan muihin aiheisiin, niin kuin nyt vaikka ruokaan, mereen, maisemiin, Italiaan, niin ja ruokaan, ja metsiin, metsiin ilman lintuja ja sitten lintuihin lautasella, — mutta eilen onnistuin ottamaan – tuhannen vahingossa, jos totta puhutaan – muutaman omasta mielestäni onnistuneen lintukuvan.
Riekko suorastaan poseerasi! Klikkaamalla näet sen paremmin.
Pakkasen vuoksi se oli aika ”pullea” ja kun kristallinen hanki ei vielä kannata, jätti riekkokin leveän jäljen.
Kerran olen onnistunut ottamaan riekosta kuvan ”kesävärityksessä” (KLIKS), mutta kuvana ei likikään edellisten veroinen. Tänään ei juuri lintu- eikä erityisiä ruokahavaintojakaan. Töitä ja hyötyliikuntaa.
Pehtoori urakoi pihalla lumen kanssa monta tuntia, minulle riitti pari. Oli minun saunanlämmityshuki ja liiterihommia, joka tapauksessa niin paljon ulkoilua ja liikkumista, etten hetkeäkään epäile, ettenkö huomennakin nukkuisi kahdeksaan! Kauan eläköön kymmenen tunnin yöunet!
Eilistä kuvasaalista alla. Se mitä havukka-ahon-aattelija-maisesti eilen tulin ääneen pohtineeksi, oli että, mikä se on naavan tehtävä?
Paitsi, että se on jännän näköistä ja että sen runsas esiintymien kertoo, että luonto ja ilma on puhdasta ja saasteetonta, mutta onko sillä joku muu sijansa luonnon kokonaissysteemissä. Mihin sitä tarvitaan? Mikä on sen jobi?
Onneksi olkoon bongauksesta. Tuon Riekon rinnalla kalpenevat tuhansien ja taas tuhansien blogien lintulautapikkulintukuvat. 😉
Gratulis! ”Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi…” Lintukuvauksessa lahjasi viittaavat selvästi riekkokuvauksen suuntaan. Kazimir Malevitš ikuisti ´Valkoista valkoisella´ -aiheen öljyväreillä, Sinä käytit kameraa. Grattis!
Naavan – tai oikeastaan lupon (naavat kasvavat Etelä- ja Keski-Suomessa, lupot pohjoisessa) – tarpeellisuuden ja tehtävän pohdiskelussa joudutaan ympäristöetiikan syövereihin. Siihen ei kompetenssini oikein riitä.
Taidan olla biosentristi: luonnolla (ja lupolla) on itseisarvoa sinänsä, riippumatta ihmisen arvostuksista.
Koska luppo on jäkälä, se rakentuu sieniosapuolesta ja leväosapuolesta. Leväosakas yhteyttää (valmistaa hiilareita) kuni viherkasvi konsanaan, ja antaa hiilarit sienelle. Sieni tarjoaa levälle duuniympäristön. Yhteiselon tuloksena luppo kasvaa, partamaiset rangat saavat lisää pituutta.
Luppo on hyvää ravintoa poroille, niin oksista näykitty kuin puista tuulen ja lumen vaikutuksesta alas pudonnutkin.
Summa summarum: Luonnon monimuotoisuus on jotain ihmistä korkeampaa. Ihminen on vain pieni (mutta tuhoisa) osa luontoa – ei sen etuoikeutetumpi kuin muutkaan lajit.
Kiitän ja kumarran kommentista, Pasi. Harvoin onnistuu, ja nyt olen kyllä itsekin tyytyväinen otokseen. 😉
Koivu hyvä, ei taida minusta tämän yhden onnistuneen laukaisun jälkeen tulla lintukuvaajaa; Malevitšin teemoissa voin kyllä muutoin liikkua.
Minäkin taidan olla biosentristi; en vain ennen sitä tiennyt. 😉
Naava on luppo on jäkälä! Vau, taas kovasti uutta. Näillä leveysasteilla on tottunut siihen että luppo tarkoittaa jotain ihan muuta: siis luppoaikaa. Töiden, tekemisen, vuoden- ja vuorokauden kierrossa aikaa jolloin ei ole (välttämätöntä) tekemistä.
Jäkälien ja koko luonnon diversiteetti sellaisenaan ja niiden itseisarvo kelpaa minulle; funktionalistiksi en siis ryhdy.
Ja nyt en muutamaan tuntiin ryhdy luonnontarkkailijaksi ollenkaan: yön -30 pakkasasteen jälkeen menee tovi odotellessa lauhtumista. Tuollapa onkin pari ruokahistoriaan liittyvää gradutekstiä odottelemassa lukemistaan, joten voin luppoilla niiden parissa. 🙂