2013 – Sivu 30 – Tuulestatemmattua

2000

Tämä on kahdestuhannes postaukseni!

Olen julkaissut blogissani yli 5000 kuvaa, yli kolmemiljoonaa merkkiä (niistä tulisi hyvinkin kolmen, neljän paksun kirjan verran tekstiä jos olisivat painettuina), kommentteja on yhteensä 4992. Kävijöitä on nykyisin noin 300 per päivä, ja yhteensä pelkästään tähän blogiini (ei siis ruoka-, matka tai työsivujani) on viiden ja puolen vuoden aikana klikkauduttu yli 400 000 kertaa.

Tänään en laita niitä kuvia, jotka aamulenkillä huikeassa auringonpaisteessa otin, en liitä kuvia tai ohjeita viininmaistajaisia varten tekemistäni sapuskoista, en arvostele viinejä, en kerro, miten serkun vierailu on tänään sujunut, — teen tuota kaikkea huomenna tai lähipäivinä.

Mutta nyt julkaisen tämän 2000. postauksen kunniaksi kyselyn: kerro joko a) mitä muita blogeja kuin tätä Tuulestatemmattua seuraat satunnaisesti tai säännöllisesti (blogin nimi riittää mutta ei haittaisi vaikka laittaisit osoitteenkin…) b) ja/tai arvioi kuinka monta näistä kahdestatuhannesta jutusta olet lukenut?

Olisi tavattoman kiva tietää, ja olisi mukava löytää muidenkin blogeja. Minä voin vaihtoskina vinkata serkkuni blogiin. Tämä meillä nyt oleva vieras kun on myös ahkera bloggaaja. Käyhän kurkkaamassa KLIKS – kauniita kuvia, mukavia juttuja…

Tähän juhlapostaukseni kyselyyn viikon kuluessa vastanneiden kesken arvon palkintojakin. Voit voittaa Vuorotellen-kirjan (joka sisaren kanssa tehtiin) tai jos sinulla on se jo, tai muutoin haluat jotain muuta, niin vaihtoehtona on pieni canvas-taulu, jollaisia kesällä teetätin palkinnoiksi ja viemisiksi. Niitä on vielä yksi.

Niitä näitä

Amerikan serkku

Ostimme joka pöydälle tulppaaneja, sijasimme vierasvuoteen valmiiksi, jäähdytimme valkoviinin raikkaaksi, pöydän keväiseksi katoin, herkkuja kotiin roudasimme ja illalliseksi valmistimme.

Saimme vieraan Atlantin takaa. Sisarkin saatiin käymään ja nuoriparikin ehti jälkkärin vielä nauttia… Hillacremebrûlee ei ollutkaan huono… Muista en mene sanomaan mitään, noh, kukaan ei liene jäänyt nälkäiseksi…

Ja siinähän se viisi tuntia ruokapöydän ympärillä vierähti. Olipa meillä neljän vuoden jälkeen juteltavaa… 😉

Amerikan serkku on monissa kirjoissa, minulla on oikeasti. 😉 Onhan mukava kun tuli käymään.

Kuvassa toki muitakin kuin serkku sisarineen:
kummitätini, kaksi muuta tätiäni, yksi muukin serkku, iskä, mummu ja pappa.
Perniön mummulan saunan seinustalla about 50 – 55 vuotta sitten. ..

Niitä näitä

Etsivä löytää

Töissä:

Missä on se eilen aloittamani tiedosto, millä nimellä se on tallennettu? Missä on se muuttoliikettä käsittelevä kirja ja jätinkö minä oikeasti taas eväät kotiin?

Kotona:

Missä on ne valkoiset creme brûlee vuoat? Missä on se toinen vispilä? Minä voisin vannoa ostaneeni tulppaanilautasliinoja! Juuri äsken näin sen limen värisen mariskoolin jossakin!

Ja kaikki johtuu siitä että en nuku! Tai no, olen minä kova tyttö hukkailemaan tavaroita muutenkin, tai en niinkään hukkailemaan, mutta pistämään visuun talteen. Mutta silloin kun yöuni jää viisituntiseksi, ei voi toimia ihan täysillä, pikkuisen on heikolla hapella koko ajan. Oppiainekokouksessa putosin välillä ihan kartalta. Mutta se ei sitten ollutkaan vain minun mokani.

Mutta silti: onhan mukava olla terveenä ja järjestellä viikonlopun illallisia ja viininmaistiaisia ja aamiaisiakin. Ja pitkästä aikaa leipoa ja kokata. Kaksi kakkua on jääkaapissa, jälkkäri, alkupalojen kastikkeet samoin ja pöytä katettu. Että on sitä jotain löytynytkin. Ja ollut ihan hurjan mukava harrastaa. 😉

Kuinka paljon enemmän minä ehtisin elämässäni kun ei menisi niin tavattoman paljon aikaa etsimiseen…

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Amerikan serkku on tullut Ouluun asti valokuvia ottamaan, joten laitanpa minäkin turistikuvan Oulu by night tähän…

Niitä näitä

Ei kummempia

Tänään on juuri se päivä, jolloin ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa tai sitten olisi niin paljon, etten millään ehdi muotoilla ja/en viitsi kirjoittaa ja sivupolkuihin tietoa hakea.

Paitsi, että voisin sentään kertoa, että luonani kävi tänään vauva. Suurisilmäinen hymyilevä vauva, jolla oli kyllä äitinsäkin tietysti mukanaan. Olipa ilo. Aina on ilo kun entisiä opiskelijoita käy, vauvat on lisäbonus. 😉 Ja siitäpä muistuikin mieleeni, että nyt on aika paljon eri suunnista vauvauutisia ja vauvoista kuulumisia ollut. Olisikohan tässä demografinen viive jostakin? olen luvannutkin meidän vauvoista tänne jotain kirjoitella… mutta se on pitkä juttu… ei tänään.

Ja että kävimme pehtoorin kanssa roudaamassa auton peräkontillisen ruokaa ja viinejä, – on näet viikonloppuna vähän kulutusta tiedossa. Ja minun menusuunnitteluni ja viininmaistajaisten teema ovat aika lailla maailmoja syleleviä. Pientä rajausta on tehtävä. Bravuureilla aion mennä, uutuuksia ei ole nyt rääpyä ryhtyä kokeilemaan, mutta olisi joku teema keksittävä…

Ja että töissä on niin paljon tauteja liikkeellä, että minulla on huono olo pelkästään kaikkien niiden tietämisestä.

Ja että tällä blogilla on pian merkkipäivä tai virstanpylväs oikeastaan…ja yritän miettiä, millaisen lukijakyselyn tai arvonnan tai jotain sen kunniaksi järjestäisin…

Tämän parempaan ei tänään pysty.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Puhurointia

Jokavuotiset kehityskeskustelut esimiehen kanssa on käyty. Onhan niissä puolensa ja puolensa. Ei ole ollut ongelmia: kehitytään ja keskustellaan – eihän siinä mitään. Mutta ne arviointikaavakkeet ja tietojärjestelmät, joiden puitteissa nuo ”keharit” on käytävä, aiheuttavat päänkivistystä ja erilaisia voimasanoja käytävillä ja työhuoneissa. Sitä paitsi ne ovat taas muuttuneet. Juuri kun niiden edellisten idean ja [olemattoman] rakenteen oli oppinut, on taas opeteltava uudet.

Jotta jokainen osaisi kehityksensä ja tavoitteensa kirjata, on ensin kouluttauduttava ainakin pari kertaa parin tunnin koulutus. Ja noiden lankettien täyttöön kuluu hyvinkin yksi työpäivä, ja sitten keskustelujen jälkeen vielä viimeistelyyn muutama tunti, jotta ne voi lähettää eteenpäin.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi tämä uusi järjestelmä kun on vielä tupannut kaatuilemaan kesken tallennusten – luonnollisesti menettäen kaiken siihen asti tehdyn työn [minulle ei onneksi ole näin käynyt]. Sitten on täytettävä 8-sivuinen tiedonkeruulomake, johon kirjaat jokaisen risahduksen ja luennon pätkän, tekemäsi ohjauksen ja lipareen, artikkelin ja kaiken mitä duunissasi teet, siten, että pumaskasta tulee helpostikin [minullakin] 15-sivuinen.

Kun saat tämän hengen tuotteen luoduksi ja hyväksytyksi, sinun on puhuroitava se tietokantaan. Puhuroitava?! Mitä ihmettä?!

puhuroida =
siirtää tiedosto tietokoneelta toiselle tietokoneelle
Etymologia: käännösehdotuksena englannin sanalle ’upload’ vanhassa ATK-oppaassa, mutta ei ole koskaan levinnyt yleiseen sanastoon. Vakiintunut käännös: lähettää (joskus käytetään sekaanuttavasti käännöstä ladata)

Näin lukee wikipediassa. Tarkoittaa siis lähettämistä tai lataamista, ei imurointia. Imuroinnin vastakohtahan on puhurointi! Luonnollisesti. Ei riemulla rajaa!

Vaikka wikipediassa lukee ettei ole vakiintunut yleiseen käyttöön niin silti yliopistojen (siis huom. ei vain historiatieteiden!) kehityskeskusteluja käydään puhuroiden, kaikki tuhannet yliopistolaiset puhuroivat näin maaliskuussa hyvinkin paljon.

Olen puhuroinut!

Klikkaamalla isommaksi saat tästä talvisen taustakuvan koneellesi.

Niitä näitä

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

T(uttu): Oletkos laihtunut?

M(inä): .. no enpä taida, ehkä pari kiloa on tilapäisesti hävöksissä …

T: Nii, se näkyy kyllä heti naamassa jos edes hitunenkaan lähtee. Ikää kun tulee lisää, niin sitä menee heti ruttuseksi naamastaan.

M: Niinhän se taitaa olla.

T: Mutta et ole kuitenkaan niin väsyneen näkönen…

M: Hyvä, tulikin mökillä nukuttua univelat pois ja ulkoiltua auringossa, se tuntuu niin hyvälle.

T: Hyvä että välillä edes saa itsensä kondikseen.

M: nii-in….

Taisi siinä sittenkin käydä niin, etten tässä keskustelussa tullut millään muotoa saaneeksi positiivisia mainesanoja osakseni.

😉

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sattuipa sellainen juttu, että lähdin töistä kovalla kiireellä kampaajalle, ja kun olin kadulla kampaamon lähellä, huomasin antiikkikaupan ikkunassa neljä kaunista, pientä, sinistä lasia. Kaj Frankin laseja, samaa sarjaa kuin ostin antiikkimessuilta joku vuosi sitten. Sopisivat samaan kattaukseen ja saisin tusinan täyteen… Mietin hetken menenkö liikkeeseen, mutta sittenkin … maksavat viisikymppiä, vain neljä lasia, ja meillä laseja kyllä riittää muutoinkin ….. ja sitäpaitsi

oli muutoinkin hyvin nippa nappa, että ehtisin ajoissa kampaajalle. En millään siis ehtisikään ostaa. Ja siinä samalla hoksasin, ettei minulla ole parkkirahaa kuin tunniksi ja kolmeksi vartiksi, mutta päätin riskeereta: kyllä sen pitäisi riittää, vaikka väri ja leikkaus vievätkin aikaa reilusti.

No niinhän siinä sitten kävi, että kampaajalla pari tuntia hurahti. Kun juoksujalkaa menin autolleni, olin täysin vakuuttunut, että kampaamoreissun hinta nousee vielä parkkisakon verran. Mutta ei, ei mitään lappua ikkunassa! Yesh!

Siis? – No, ihan luonnollista on, että tällä tavoin lasit oli melkein tienattu. Raha niitä varten oikeastaan säästetty, eikö? Ihan pettämätön päättelyketju!!

Ei, en ostanut niitä. – Vielä. Kauppa oli nimittäin jo kiinni. 🙁

Mutta tukka on hyvin, vaikka naama olisi kuinka ruttunen. 😀

Niitä näitä

Hiihtoa – tänään vain muistoissa

Sataa lunta.

Keskipäivällä vähän paistoikin, ainakin oli kirkasta. Juuri sellaista kuin oli aina pentuna kun käytiin Virpparissa. Virpiniemessä käytiin usein – juurikin sunnuntaisin. Ystävystyinkin siellä hiihtomajaa pitävän perheen tyttären kanssa. En muista hänen nimeään, mutta kaverattiin, laskettiin vanereilla ja myöhemmin liukureilla (sanottiinkohan niitä ufoiksi?), hiihdettiin ja katseltiin kun oli hyppyrimäkikisat ja Veikko Kankkonen hyppäsi. Se oli meidän pikkulikkojen mielestä niiiiin ihana. Sillä oli sinivalkoinen pipo, jossa oli pieni valkoinen tupsu (kuvassa on erilainen kuin oli Virpparissa). Ja mäkisukset näyttivät valtavan isoilta. Ja se oli jotenkin oikeasti Urheilija – isolla uulla.

Hiihtomajalla juotiin aina kuumaa mehua, minä sain ilmaiseksi, kun se tyttö oli mun kaveri. En kyllä koskaan ymmärtänyt, mitä iloa siitä kuumasta mehusta oli. Sillä poltti aina suunsa, ja meillä oli kotona yllin kyllin musta- ja punaviinimarjamehua, joten sitä sai ihan riittämiin kuumana ja kylmänä muutenkin. Mutta maitokaakao paksuista fajanssimukeista, joiden pohjassa oli sellainen hassu kuoppa, oli ylivertaisen hyvää.

Minä pidän vieläkin kaakaosta. Siinä kun muut työkaverinaiset hakevat Humus-kuppilasta suklaata väsymykseen, alakuloon tai paleluun, minä haen ison mukillisen kaakaota. Tazzaa tai kyllä se Oboykin käy. Keminmaan historiaa kirjoittaessani kävin suunnilleen kerran kolmessa viikossa arkistoreissulla siellä, ja kun osa kunnan ja Kemi-yhtiön arkistoista oli kovin kaukana mistään kuppiloista tai lounaspaikoista, minulla oli eväänä termospullollinen kaakaota, – ja liitulakuja. Ja taas jaksoi uppoutua menneiden vuosikymmenien ja -satojen syövereihin.

Tänään lenkillä siis muistoissa, vähän huolissanikin, enimmäkseen kyllä ajatuksitta, mikä on hyvä merkki.

Niitä näitä

Kotiinpaluu

Kotona. Ja onhan täälläkin niin sini-valkoista. Viime viikon lumimyräkkä on tehnyt hangista kirkkaan valkoisia, ja pakkaskelin aurinko paistoi korkealta kun kahden aikoihin kaarsimme kotipihaan. Aamulla hyvissä ajoin hyvästelimme Myötätuulen, joten hyvissä ajoin olimme sitten kotonakin. Hirmuisesti oli liikennettä, varsinkin Kemi – Oulu välillä mutta kun vastaantulijoitakin oli yhtenä letkana, eikä ollut mitään mahdollisuutta ohittaa, liikenne kulki tasaisesti 85 km tunnissa, eikä mitään hermostuttavaa haitariliikettä 65 – 95 km/h vaan tasaisesti ajeltiin koko väli. Hyvähyvä.

Juniori oli käynyt enimmät lumityöt tekemässä, mistä tietysti hyvä mieli, ja kunhan saimme vähät kamat roudatuksi sisälle ja puretuksi, oli lähdettävä lenkille. Oli vaan niin hieno keli. Oli vaan päästävä merenrantaan. Hienoa oli.

Nyt sählään. Ei voi mitään mutta sählään. Ruokaa, pyykkiä, ensi viikonlopun monia jutttuja, nuorisoa, töitä, viininmaisteluita varten tilauksia, Festan järjestelyä, postituksia sinne ja tänne, kahden viikon päästä tohtorikoulutettavien seminaari jota varten pitäisi ja teenkin …, menujen suunnittelua, laskut, digikurssin läksyt… Ei vaiskaan. En sählää. Ihan levollisin mielin kotona, odottavalla mielellä. Ja mukavaa on että huomenna on vielä sunnuntai.

Toiset kukat kestivät kotiin tulon paremmin kuin toiset …

Lappi Niitä näitä

Tämän viikon perjantai

Varjot iltapäivällä vielä pitkiä, mutta kuitenkin valossa jotain kevättä. Ehkä kontrasti aamun ja aamupäivän lumimyräkkään, joka alkoi aamuyhdeksältä ihan yhtäkkiä, vain saa aikaan luulon kevään tulosta. Lenkillä viima, pohjasta tuleva pureva tuuli muistutti siitä, miksi en sittenkään lähtenyt mäkeen.

Loma/etätyöviikko alkaa olla lopuillaan, nyt jo? Merkillinen viikko. Harvoin täällä tulee liikutuksi näin vähän, siis liikutuksi urheilumielessä ja liikutuksi muutenkaan. Emme ole käyneet oikein missään: muutaman kerran on käyty kaupassa, eilen ajeltiin kylille syömään (Petronellan kuningasrapukeitto oli juuri sitä mitä toivoinkin!), niin ja sunnuntaina se brunssi. Emme ole huiputtaneet mitään, hyvin vähän on hiihdetty. Ei ole ollut tarvetta käydä Ivalossa, saatikka Inarissa, vaikka ajattelimme ajelevamme sinne katsomaan uutta Sajosta, – emme vain saaneet aikaiseksi, tai minulla oli muka parempaakin tekemistä. Edes Kaunispäällä ei ole käyty.

Ehkäpä se että olemme olleet koko viikon kaksistaan, ei nuoria, ei systeriä, ei VMP:tä, ei vieraita, ei ketään täällä, on luonut oman erilaisen fiiliksensä. Pehtoori onkin joutunut yksikseen maistelemaan kokkailujani, parasta on ollut hillajälkkäri, johon taisi tulla vaikka ja mitä…

Mitään en ole viitsinyt meille leipoa, vaikka hetken tänään moinen kävikin mielessä: oli vähän juhlan tuntua, kun sain esimiehelle arviointikaavakkeet sähköpostitse puhuroitua (kerron asiasta ensi viikolla lisää! ei näet ole lomalaisten lukemista moinen puhurointi!).

Kun iltapäivällä tulimme lenkiltä ja oli kuitenkin perjantai ja naisten päiväkin, olin hiljaa mielessäni – lue: eräänkin kerran miehelle vihjannut, että olen sitten tehnyt Tuulentuvan nurkalle sellaisen samppanjabaarin, – ajatellut, että vaikka Lanson tai Moët Chandon lasilliset olisi siinä iltapäiväauringossa aika ´cool´ nauttia, niin oliko mies ymmärtänyt? No ei ollut, ei. Niinpä oli sitten mökin kellarin kätköistä piccolot auringon esiintulon ja perjantain kunniaksi baariin roudattava. 😉

Siitäpä iltapäivä jatkui, saunanlämmitystä, hiljalleen mökilläolon ”alasajoa”, pakkaamista, tiedostojen tallentamista kotiin ja ihastuinpa muutamaan otokseeni niin, että tilasin niistä printitkin.

Hangasojasta minulla on jo satoja kuvia. Tämä ei ole huonoimpia.

Lappi Niitä näitä

Polttopuut eivät ole leikin asia!

Kolme kuutiota klapeja Pehtoori liki yksin ne pihalta liiteriin työsti. Minä satsasin enemmän kelojen siirtelyyn liiterin ulkoseinustalta liiterin sisätiloihin.

Nämä puuasiat eivät kuulkaa ole mitään pikkujuttuja. Polttopuut, sekä tervaskelot että koivuklapit, ovat Iso Asia. Silloin kun Hangasojan mökkielämän ylimmäinen huoltaja ja huolehtija oli äitini, täällä oli liki joka vuosi pieni puusouvi. Onni ja Kulta-Jaska olivat hovitoimittajia ja puiden pilkkojia. (Ks. Kulta-Jaskasta ja hänen merkillisestä elämästään ja ainutlaatuisesta asumuksestaan täältä (KLIKS))

Kun sitten kesällä 2005 teimme sisarusteni ja äitini kanssa mökkikauppoja elikkäs me ostimme heiltä Tuulentuvan ja vanhan Alatuulen, äitini suostui yhdellä ehdolla tekemään kaupat: a) hänellä olisi vapaa oikeus tulla tänne milloin haluaisi [kerran on saatu äiti tänne tulemaan] ja b) keloja ei saisi myydä kenellekään vaan ne kuuluisiviat vain tämän mökin nautintaan. Lupasimme. Ja kaikki nämä vuodet äiti on tasaisin väliajoin muistanut kysellä, että riittäähän puita ja etteihän niitä haaskata.

Ei ole haaskattu. On siirrelty liiterin ulkoseinältä toiselle, puuceesta liiteriin, liiteristä molempiin mökkeihin, ja kaikki nämä vuodet on polteltu takkatulta ja notskilla tulisteltu kaiket päivät kun täällä on oltu ja NYT! nyt vasta tarvitsi ensimmäistä kertaa siirtää ulkoa puita liiteriin sisälle.

(Allaolevassa kuvassa sama kohta liiteristä silloin kun liiteri tuli meidän haltuumme:
liiteriin mahtui juuri ja juuri sisälle.
Ja huom: ulkona oli siis lisäksi ihan mahdoton määrä puita!)

Ja vaikka kaikki nuo kuvassa näkyvät puut on jo aikaa sitten poltettu, keloja riittää arviolta vieläkin noin viideksi vuodeksi! Saunapuina käytettäviä koivuklapeja toki on pitänyt jo aiemmin hankkia jokunen kuutio.

Eikä tämä meidän mökki ole ainoa, jossa puuvarastot ovat kuin ydinsodan varalle. Puron toisella puolella on mökki, joka on yhden Hangasojan vanhimman, ”alkuperäisasukkaan” mökki. Mökki on nyt jo yli ysikymppisen miehen – tervaskanto itsekin. Eikä ole kuin muutama kesä sitten, kun hänen pihalleen tuli tukkirekkalasti. Siis ei mitään valmiiksi pienittyjä klapeja, vaan puolen sataa tukkirunkoa, joista itse sahaillaan ja hakataan haloiksi. Mikäs siinä – nuori mies! Monta muutakin mökkiä on vuorattu polttopuilla, saunojen seinustoilla on komeita motteja. Jotta sota-ajan lapsia on äitini lisäksi täällä muitakin. Vai mistä muusta moinen hamstraaminen voinee johtua?

Näissä puuhommissa mekin siis tänään. Muiden muassa.

Tässä on se vanha legendaarinen Alatuuli, joka sitten purettiin tämän nyt jo kuusi vuotta täyttävän Myötätuulen alta pois. … ja sitä EI pistetty polttopuiksi, vaan runkohirret myytin pois toisaalle pystytettäväksi.