2013 – Sivu 32 – Tuulestatemmattua

Tavallinen sunnuntai

Aurinkolasit. Hämärästi muistin, mitä niillä tehdään! Ja tänään niillä oli käyttöä! Jei! Aurinko veti merenrantaan lenkille. Ihan niitä samoja rantoja, Toppilan kukkuloita, polun pätkiä kuin niin monena aiempanakin kevättalvena kuvailin.

Mutta mitä sillä väliä vaikka samoja olivatkin. Oli vaan niin hienoa. Siellä olisi voinut olla paljon kauemminkin kuin tunnin. Ja hieno iltaruskokin on nyt.

Surullista on, ettei Juniori saanut töistä kymppiviikolle lomaa; sellaista se on uusien, nuorten, vakinaistamattomien työelämä. Ei voi mitään. Mutta onneksi olivat syömässä. Minulla oli hienoja raita- ja keltajuureksia, porkkanoita, sipulia ja palsternakkaa, (luomua ja kotimaisia olivat), paria salaattia, hollandaisea ja nieriää.

Jossain vaiheessa näytti, ettei tunnin uunissa olo riittäisikään juureksille, mutta riitti se. Erinomaisen makeita ja hyviä olivat. Huljuttelin päälle puolisen desiä avokado-öljyä, Provencen yrttisekoitusta, suolaa ja sitten uuniin (220 C), jossain vaiheessa peitin foliolla.

Jälkkäriksi oli valkosuklaamoussea ja mansikkamelbaa (joka minttuineen meinasi kyllä peittää mousseun maun).

Eikä sunnuntai riitä iltaan asti, huomisen kandisemman paperit viihdyttävät siihen asti, että tyär Monterreyssä heräilee ja soittaa. 😉

Cantuccineja, Vin Santoa ja muistoja

Tuhnuisen kelin vuoksi jätin aamulenkin väliin, ja sään selkenemistä odotellessa innostuin leipomaan muiden kotitöiden ohessa. Pitkästä aikaa tein (mm.) cantuccineja ja hoksasin juuri, etten niiden ohjetta ole tänne blogiin vielä koskaan postannutkaan. Niinpä hain LappItalia -keittokirjastani kopion tähän (klikkaa isommaksi, näet ohjeen paremmin).

Tuo ohjeessa mainittu Cassonen kylä on Gardajärven rannalla ja siellä olimme kesällä 1997 (vuokratalosta ks. enemmän täältä). Alla olevassa kuvassa olemme lasten (meidän mutikaisten ja ystäväperheen ainokaisen) kanssa menossa juuri tuohon pikkukauppaan josta niitä cantuccineja sai ostaa.

Tässä kuvassa ollaan Villa Paolan parvekkeella… ystäväperhe oli tuona päivänä/iltana Milanossa, me ei pienten kanssa sinne päiväreissulle haluttu/jaksettu lähteä.

Ja tässä vielä kuva Cassonen kylästä viime huhtikuulta, jolloin matkalla Umbriaan kävimme fiilistelemässä 15 vuoden takaisissa maisemissa… Vasemmalle kääntyvän pikkutien varrella pikkukauppa, ja korkealla rinteessä ”meidän” talo.

Kuvan keskellä ”meidän talo”, Villa Paola.

Mutta palatakseni muistoista tähän tuhnuiseen lauantaihin. Tässä tämän päiväisen leipomuksen tuloksia.

Cantuccinit kuuluu kastaa Vin Santo -jälkiruokaviiniin, pyhään viiniin. Alkon listoilla näkyy olevan vain yksi Vin Santo, ja kun meilläkin juuri tuo kyseinen viini kaapissa oli, niin ihan taas vain tämän blogin vuoksi, se oli avattava ja cantuccineja siihen topattava. Toki mantelikorput ovat erinomaisen hyviä kahvin kanssakin. Tai ihan vaan sellaisenaan. Tuoreena varsinkin hurjan hyviä…

Onneksi tuli sitten käytyä lenkilläkin, kaksintaan (!!) käveltiin kaupunkiin ja halliin hakemaan kalaa… ja Juustokuusta leikkeleitä. Niistä kerron joku päivä. Nyt takkatuli jo houkuttaa äärelleen, ottanen lasillisen Vin Santoa ja lukemattomat lehdet …

Niitä näitä Yliopistoelämää

Väitöstilaisuudessa

Siellä oli sellaista merkillistä Ancien Régime -tunnelmaa, historian laitoksen havinaa 1970-luvun lopulta ja 1980-luvulta. Meitä silloin laitoksen henkilökuntaan ja lähipiiriin kuuluneita oli tänään paikalla samassa luentosalissa enemmän kuin aikoihin. Meitä oli monta! Muutama kymmen? Eikä Leopold von Ranken esiintuominen yhtään vähentänyt ajatuksen kulkua menneeseen…

Olin tänään iltapäivän kuuntelemassa väitöstä; metodioppi kakkonen -kurssin opettajani, myöhempi kollega, jonka assistenttuuria joskus pääsin sijaisena hoitamaan ja joka on aika päiviä sitten yliopistolta koulumaailmaan siirtynyt, väitteli tänään. Väitteli AKS:n historiasta, mikä ei nyt ehkä ole sitä minun ominta alaani, eikä ykköskiinnostuksen kohteitani, mutta niinpä sitten teinkin väitöksen aikana aikamatkaa omaan väitöstilaisuuteni, josta on jo – hyvänen aika! – melkoinen tovi (2004).

Tänään väitös oli samassa salissa kuin omani. Nyt istuin luentosali L10:ssä yleisön puolella, luvanneena myös kuvaamaan. Niiden kuvien nettijulkaisuoikeudet on vähän kyseenalaisia, joten siksipä rohkenen laittaa tähän kuvia omasta väitöksestäni.

Mutta niihin muistoihin. Tänään väittelijä tunnusti olevansa ennen väitöstä hieman hermostunut, mutta väitän, että hermostuksensa aste ei ollut lähelläkään sitä, mitä meitsillä omassaan oli. Sattuipa nimittäin niin, että sen ainoan kerran elämässäni kun olen menettänyt ruokahaluni, oli juuri väitöstä edeltävänä iltana. Tulin illansuussa kotiin töistä ja järjestelemästä karonkkaa ja mies oli ystävällisesti, hienosti huomioiden, tehnyt ruoan valmiiksi ja savustanut rautua (nieriää) ja sille vielä jotain lisukettakin. Siis parasta mitä tiedän! Ja minä en juurikaan voinut syödä! Merkillinen hermostuneisuus teki palan kurkkuun: mikään ei mene alas.

Seuraavana aamuna meillä oli tyttären (pahimmassa akne-iässä) kanssa aika meikkiin. Minullekin oikein meikkivoidetta laiteltiin [suunnilleen ainoan karran elämässäni] — menen sitten yhdentoista jälkeen laitokselle, jossa esimies = kustos ja vastaväittäjä jo ovatkin. Siinä tervehdimme, ja esimies sitten kyselemään, että jännittääkö, olet vähän hermona, vai? – ja minä tokaisen (jotenkin kerta kaikkisesti vastoin odotuksia: ”Jännittää ihan hirmusesti. Voisitkos rutistaa, halata oikein kunnolla?!” – Esimies ei nyt ehkä ollut ihan odottanut moista, mutta teki työtä käskettyä ja levitti käsivartensa hyvin suojelevasti ja halasi kunnolla.

Helpottihan se, vähän ainakin. Ja mitä muuta siitä seurasi? Esimiehen – elikkäs kustoksen – frakin olkapää oli minun poskistani lähteneen meikkivoiteen tuhrima, aika pahoin tuhrima! Niinpä varttitunnin jännitys hupeni kun porukalla putsattiin frakkitakkia kelvolliseen kuntoon. Enin jännitys unohtui aika tehokkaasti!!

Moni oli huomannut, että lektion aikana vielä kuitenkin jännitin, mutta kuten äitini jo samana iltana totesi: ”Huomasin, että jännitys oli ohi, kun rupesit puhumaan käsilläsi!”

Juurikin noin. Ja ihan vihoviimeisten jännitysväreilyjen muistin hälvenneen kun jotensakin puolivälissä väitöstä Juniori (tuolloin 13 v.), joka istui etupenkisssä, ihan minua vastapäätä , nosti yhtkkiä lapun, johon oli pojan kömpelöllä käsialalla kirjoitettu isosti keskelle aanelosta ”Hyvä Äiti!”

(kuvassako jo sitä kirjoittaa?)

Ja eiväthän sitä lappua takana olevilla riveillä olleet nähneet: vain minä, kustos ja vastaväittäjä! Ei, en revennyt, mutta oli pokassa pitelemistä. 😉 Mitäpä sitä turhaa jännittämään, jos kerran poikakin on sitä mieltä, että ´hyvä äiti!´ 😉 Sen minä muistan lopun ikäni. Tai ainakin niin kauan kuin ylipäätään muistan mitään.

Omasta väitöspäivästäni muistan myös, että takapenkissä istui monta lemppariopiskelijaani – voi kun pojat tietäisivät, kuinka mukavaa oli, kun siellä olivat ja hymyilivät rohkaisevasti, joka kerta kun vastaväittäjä esitti kiperän kysymyksen ja muistan, että satoi peukalonpäänkokoisia rakeita kun oltiin lähdössä karonkkaan, muistan että harvoin olen yhden päivän aikana itkenyt (ilosta) ja nauranut yhtä paljon. Hämärästi muistan kaikkea hyvää…

… ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. 😉

Ne loputkin netissä olevat väitös- ja karonkkakuvani ovat täällä (KLIKS) jos jotakuta jostain syystä kiinnostaa.

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Töissä tuskaista, pressenä ei :)

Töissä on liikkeellä flunssaa. Juurikin niillä, joiden kanssa minulla on tapana yhtä aikaa evästellä: molemmat nuoret miehet röhivät ja köhivät toden teolla. Töissä on myös merkillinen resonanssi ääni; alakerrassa tehdään remppaa [on tehty vuosi] ja nyt siellä kai joku kompressori tai joku muu käy, hurisee, säklättää ja se tärryytttää sitten meidän käytävällä – ärsyttävästi tärryyttää. Sitä paitsi siellä haisee maali, sellainen maalinhaju, jolle tunnen olevani allerginen ja olenkin tavallistakin tukkoisempi. Siellä ramppaa työhuoneessa päntiönnään kandisemmalaisia (heillä kun pitää olla ensi viikoksi väliraportti valmiina ja itsehän olen kehottanut käymään :)). Huoneessani on edelleen kylmä, mutta sehän nyt ei ole mikään uusi asia. Opinnäytetöitä – isoja ja pieniä – pöydät täynnä, odottamassa vuoroaan, odottamassa kommentteja ja korjausehdotuksia niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi, milloin lopettaisi. Valitanko? Valitan.

Naapurihuoneen työkaveri pisti aamulla sähköpostia, että laitatko ovenpieleen lapun, että olen torstaina etätöissä. ”Jään kotiin kirjoittelemaan rästejä pois”.

– Miksen minäkin? Minä vaan kysyn, miksen minäkin!

Jos joulu- ja tammikuu menivät totaalisesti omien pöperöiden varassa niin nyt helmikuussa on riittänyt gourmetia kodin ulkopuolella joka viikko. Tänään oli Paistinkääntäjien vuosikokous, jonne tietysti ”viran” puolesta oli mentävä, mutta mikä parasta – rotissööreistä kun on kyse – kuuluu kokoukseenkin ruoka. Tarkemmin ottaen illallinen. Kokoonnuttiin Antellilla ja siellä myös illastimme. Hmmm. Kyllä nyt kelpaa nukahtaa vatsansa viereen ja toivoa nukkuvansa erinomaisen pitkään ja levollisesti. Tällaisina päivinä pressenä on hyvä olla.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Valoa kohti

Tänään töistä tullessa valo. Valo parkkipaikalla, valo mielessäkin, iltapäivän lempeä valo heijastui kauniisti ruokahuoneen paneeliseinään.

Tänään kun ei tarvitse lennosta lähteä kokoukseen niin kuin huomenna pitää, eikä kursseille niinkuin eilen tai toissapäivänä piti, ja kun tänään ei ole viikonloppuna varastoon tehtyjä puolivalmiita blogipostauksia (sellaista tulee joskus harjoitettua ;)), voin kertoakin tästä päivästä. Niin ja tein tuohon edelle (tai siis alle) postauksen elikkäs ”rästiin jääneen” raportin ja ennen kaikkea kuvat! meidän viinikerhon viimeisestä kokoontumisesta. Seuraava kerta onkin sitten meillä, saapa nähdä saammeko kaukaisen vierailevan tähden silloin mukaan.

Mutta siis tänään sain vihdoin luennolla päätökseen osuuden ”Kuolema historiassa”. Onhan se ollut aika rankka aihe työstää luennoitavaksi asti. Rankkaa luettavaa ihmisen pahuudesta. Lohdutonta luettavaa julmuudesta, joka kautta maailman sivu on ihmisiä kohdannut. Milloin minkäkin aatteen, ideologian, uskonnon, vallan, vihan ja rahan vuoksi miljoonia ihmisiä tapettu. Tähän aiheeseen liittyen tein digikurssin läksynkin. Omista luennolla käyttämistäni kuvista (joita on kaikkiaan kolmisen sataa!) pistin kollaasiin muutamia. Eihän se nyt ihan linjassa muiden kanssa ollut. Ja tehtävänähän oli kuvata fiilis klo 8.15. Minulla luennolle menon fiilis oli täynnä kuolleisuutta. Tai ehkä enemmänkin fiilis, että on tietoa kuolleisuudesta.

Mutta tuo osuus luennosta on nyt siis ohi. Muutoinkin alkaa olla voiton puolella.

Suurin homma on enää supistaa kaikki loppumateriaali kahteen tuntiin,
– ja sitten lukea harjoitustyöt. Onpahan Lappiin lukemista. 🙂

Nyt alan tilaamaan muutaman kuvatulosteen, paperikuvia, julisteen ja jotain pientä. Kotityöt jääkööt. Lauantaihan on ihan pian 🙂 Ihan niitä ja ulkoilua varten.

Oulu Ruoka ja viini

Äyriäisillallisilla

Viinikerhomme sai tässä joku aika sitten kutsun äyriäisiltaan, jossa olimmekin viikonloppuna. Koskapa helmikuun maisteluiltamme teemaa ja paikkaa ei ollut päätetty, me suostuimme ilomielin. Tiedossa oli monenlaista, erikoista hyvää ostereista partaveitsisimpukoihin, kuningasravusta kampasimpukoihin. Ja samppanjaa! Ja kaikki tämä viehättävässä Ynninkulman Kappelissa ja paljolti tutussa seurassa, vaikka olihan siellä muitakin kuin meidän viinikerhon porukkaa.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Hummerikeiton jälkeen oli vuorossa äyriäisbuffet, ja tiedättekös, minä söin elämäni kolmannen raa´an osterin, ja on sanottava, että minä en inhonnutkaan sitä. Tarpeeksi sitruunaa, ja humps! No problem.

Kuningasrapu oli erinomaisen hyvää, erityisesti pidin siitä, ettei ravunmakua ollut peitelty millään.

Partaveitsisimpukat olivat vähän kumimaisia, nuo filtterin näköiset palaset pitkulaisten simpukankuorien sisällä. Niitä minun ei tarvitse saada toiste, eivät ne huonoja olleet, mutta eivät jättäneet lähtemätöntä kaipuuta, toisin kuin mantelisimpukat, jotka olivat ylivertaisen makoisia.

Koko illan ajan kaikki oli kovin tyylikkäästi esille pantu, turhia krumeluureja vältelty, ja ruoka sai ansaitsemansa pääosan.

Pääruokana oli merianturaa ja äärimmäisen hyviä kampasimpukoita. Lähiruokaa suoraan Japanista 🙂 Vihreä hernepyree ja keltainen sahramiliemi tekivät annoksesta kauniin keväisen. Ja makoisan.

Pieni juustoruoka ennen jälkiruokaa kuului asiaan. Pähkinä-hunaja on kovin trendikästä mutta mitäpä se haittaa. Hyvä trendi.

Jälkiruoaksi oli vielä mesimarjapannacotta, mutta minä keskityin syömiseen ja unohdin kameran. ;(

Mutta kaikkinensa olen aika tyytyväinen omiin kuviini; minulla kun nämä annoskuvat ravintoloissa (ja herranen aika! kynttilän valossa, hämyisessä kellariholvissa) eivät tahdo yleensä onnistua. Ovat tavallisesti epätarkkoja, pikselimössöä, salamalla puhkipoltettuja, pimeitä tai pahimmoillaan vähän näitä kaikkia, mutta nyt osasin säätää salaman tarpeeksi ”himmeälle” ja sain synkroitua salaman kameran kanssa ja tuomaan kuviin oikeanlaisen pehmeän valon.

Kaunis kattaus oli ilo kaltaiselleni ”kattauksia harrastavalle”. Pienet yksityiskohdat ilahduttivat.

Bannerikuvan tulppaanitkin ovat sieltä.

Taas (kolmas kerta puolen vuoden sisällä) tuli hoksattua kuinka Holiday Inn tai siis sen ravintolat (Bothnia Brasseri) ja juhlahuoneisto ja kabinetit ovat puitteiltaan ja tarjoomuksiltaan ei-mitenkään-normeja, mikä siis on ehdottomasti positiivinen kannanotto. Sitä ei tahdo oman kotikaupungin hotelliravintoloita ymmärtää hyödyntää. No olen tuolla Ynninkulmassa ollut (ainakin?) viidessä karonkassa, mutta silti. Ja paikassahan iso lisäplussa on historian havinalla joka paikkaan liittyy, semminkin kun sen päälle ymmärretään ja sitä osataan siellä myös hyödyntää. Historia on hyväksi, minähän olen sanonut. Ja tälläiset hienot illalliset. K:lle kiitos kutsusta!

Niitä näitä Ruoka ja viini Vanhemmuus

Terveisiä Meksikosta vol. II

Lähetin tyttärelle Monterreyhin kortin. Heti samalla viikolla kun hän lähti, pistin postiin Mörkö-kortin pelottelemaan kaikkia pahiksia pois ja Myykin siinä kortissa oli – antamassa tempperamenttia. Esikoinenhan on ollut ihan armoton Muumi-fani koko pienen ikänsä. Jos sanot muutaman vuorosanan jostain Muumi-jaksosta, niin hän osaa kertoa, mistä jaksosta se on ja osaa jatkaa juttua. On katsonut KAIKKI Muumi-jaksot kymmeniä kertoja (katselivat niitä veljensä kanssa Umbriassakin viime toukokuussa!), on katsonut osan myös in english ja/tai på svenska (harjoitteli mm. kirjoituksiin tuolla tavoin) ja on lukenut myös kirjat. Moneen kertaan. Mukavan humanistisia harrastuksia kauppatieteen ylioppilaalla… mutta siis: lähetin Muumi-kortin kolme viikkoa sitten, ja se ei ole saapunut perille vieläkään. Joten sitäkin suuremmalla syyllä olen erinomaisen tyytyväinen kaikista näistä sähköisistä viestintämahdollisuuksista, joita on olemassa.

Ja niiden turvin ja edelleen tyttären luvalla saan välitellä taas terveisiä Monterreystä. Ensimmäinen ”raportti” on täällä (KLIKS) ja on heti korjattava siinä postauksessa oleva virhe. Siihen etsin tyttären työpaikasta kuvia Googlella, hänen antamallaan osoitteella, joka olikin ko. firman toisen/vanhan toimipisteen osoite, joten edellisessä postauksessani on kuvat väärästä talosta. Tässä on se oikea. Tämä on niin uusi, että Google Street View´ä tehtäessä ei ole ollut edes valmiina. Viewerin kuvassa näkyy tämän toimiston raksa.

(kaikki nämä tyttärenkin lähettämät kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ja töiden aloittamisesta:

Sunnuntai-iltana jänskitti aika paljon ja töistä oltiin luvattu tulla hakemaan maanantaina aamulla klo 9.30. Pomoni Rod lähetti työkaverini Priscilan hakemaan ja yllättäen täysin ajallaan klo 9.30 maanantaina 28.1. Prisci kurvaa meidän talon edustalle. Siinäkin nämä pohjois-meksikolaiset on päässeet yllättämään positiivisesti. Olin Ranskan jälkeen henkisesti varautunut siihen, että “noni, nyt lähden Meksikoon. Ranskassa kaikki oli myöhässä koko ajan, byrokratian määrä oli huikeaa ja mitään ei saatu koskaan tehtyä silloin kun luvattiin. Meksikossa tämä tulee olemaan potenssiin kolme”, mutta ei! Yleensä kaikki on (melkein) ajallaan, silloin kun oikeasti on jotakin sovittu. Kuten Prisci tuona aamuna, hyvähyvä.
Kurvasimme toimistolle, joka on jumalaton lasipytinki. Olin aivan ihmeissäni, ottaako ne oikeasti mut tänne töihin? Lasipytinki vuokraa toimistotiloja, jossa myös mun toimisto on. Minä, Priscila (24-v.) ja Gaby (25-v.) ollaan toimistolla kolmestaan, meidän pomo Rod (n.35-v.) työskentelee toisella toimistolla muutaman kilsan päässä muutaman muun kanssa. Pieni porukka, mutta hyviä tyyppejä.

Prisci on kyllä jo lopettanut (uusiutunut melanooma 🙁 ) joten duunia riittää kahdelle sitten enemmän, minusta kuulosti, että vähän liikaakin, – oli jo tytär asunnolleen töitä kantanut – ennen kuin P:n tilalle tulee uusi.

Viimeksi jo kerroinkin asunnosta ja siitä, kuinka pelkästä vaatehuoneen koosta esikoinen oli kovin iloinen. Tässä muutama kuva asunnosta, joka siis oli valmiiksi kalustettu.

”Kotikadulta” kulman takaa näkyy komeasti Cerro de la Silla -vuorijonon silhuetti.

Ja vielä paluu reissun ensimmäiselle viikolle. Tyär kun on vähän intohimoinen urheilun [lue: salitreenin] harrastaja, niin tämä ei minua ihmetyttänyt:

Ensimmäinen viikko meni Lucyn [S:n kämppiksen Alicen isosisko] kanssa ympäristöön tutustuessa ja oikeastaan kuntosalia metsästäessä ja eri vaihtoehtoihin tutustuessa. Lucy oli jo aiemmin miettinyt, että koska hän ei juuri nyt ole töissä, on hyvää aikaa kuntoilla. Ja koska minä halusin jatkaa kotoista urheilua, päätimme lähteä yhdessä etsimään hyvää ja kohtuuhintaista paikkaa. Vaikka moni asia onkin paljon halvempaa täällä kuin Suomessa, jos haluaa urheilla, siitä joutuu kyllä kunnolla maksamaan. Kuten edellä mainittua, meksikolaiset on aika laiskoja, ja urheilun harrastaminen ei ole kovinkaan yleistä. Se on enimmäkseen niiden varakkaampien harrastus, joilla on siihen myös aikaa. Ensimmäinen fitness center, jossa kävimme oli lähellä, ja siellä oli kaikkea mitä toivoa saattaa seinäkiipeilystä kickboxingiin. Ja sen mukainen oli hintakin: liittyminen n. 900 euroa ja 200 e/kk. Saimme ilmaiset kolmen päivän passit, joten kiltisti hyödynsimme ne, jonka jälkeen totesimme, että ei kiitos. Ihan ei meidän budjeteille ollut oikea paikka. Jatkoimme tätä ilmaisten passien haalimista loppuviikon ja lopulta löytyi hyvät salit molemmille. Minä sain jopa omastani opiskelija-alennuksen.

Ja se kuntis on tässä.

Ruokahan on tietysti asia, josta minä olen kysellyt joka kerta ollessamme kontaktissa: ensinnäkin a) onhan tyär muistanut syödä ja b) millaista ruokaa on tarjolla ollut?

Paljon on tullut syötyä tacoja ja tostadoja ja kaikkea muuta, minä kyllä tykkään. Paikalliset tykkää myös napostella paljon. Tulisia sipsejä on joka paikka täynnä. Ja siinä missä suomalaiset käyttää lällyjä kermaviili-dippejä, täkäläiset lisää entisistään tulisiin sipseihin salsaa ja chiliä. Oikeaoppinen tapa on ottaa sipsejä omaan kulhoon tai lautaselle, puristaa päälle limen mehua, laittaa vihreää ja/tai punaistaa salsaa tai tabascon tyylistä kastiketta ja sitten vetäistä nassuun. Ja jos guacamolea sattuu löytymään niin sitä myös.

Ja sitten kokemus Alicen vanhempien luota lounaalta, jossa tietysti oli ruokarukoukset – käyväthän Alicen vanhemmat ja usein aikuiset lapsetkin joka pyhä messussa kuten kunnon katolisten kuuluukin. Paavin ero oli ollut ISO juttu myös Monterreyssä.

– – Alicen vanhempien kotona kävimme Lucyn kanssa syömässä. Ruoka oli hyvää ja Alicen äiti hästäsi koko ajan varmistaen, että minulla on kaikki hyvin ja kaikkea on tarpeeksi. Tunsin oloni hyvin tervetulleeksi. Mutta mikä hämmensi jo silloin, autoriippuvaisuuden lisäksi on meksikolaisten riippuvuus älypuhelimista. Luulin, että se on perisuomalainen synti, mutta eeheheeeii.. meidän puhelinaddiktio on vielä lasten kengissä. Alicen äiti (n. 60-v.) ja Lucy räpläsi puolet ruokailusta puhelimiaan ja ottivat kuvia minusta ja lähettivät heidän perhewhatsapp-keskustelussaan Alicelle, todistaakseen, että minusta pidetään huolta. Ja tämä puhelinten kanssa leikkiminen on täällä jatkuvaa joka paikassa, ei pelkästään nuorison keskuudessa, vaan aika lailla kaikkien joita olen tähän mennessä tavannut. Hassua.

Ja onhan meidän lapsi löytänyt Meksikossa myös isänsä vanhan harrastuksen: heti ensimmäisenä klubi-iltana lapsi oli bändiin kelpuutettu.

Adios, amigos!

Meksikon terveiset I täällä ja III täällä

Niitä näitä Vanhemmuus

Lomasuunnitelmien sumplimista

Tuo kilometripylväs on meidän pihalla. Minun pappani teki tuollaisia, Lounais-Suomessa saattaa vieläkin olla tienvarrella papan tekemiä kilometripylväitä.

Joskus nuorena kun siellä päin miehen kans ajeltiin, oli puhetta, että olisi mukava saada sellainen pihalle – ei meillä silloin kyllä ollut vielä pihaakaan. Eikä sitten koskaan tolppaa kuitenkaan auton perään pöllitty ja kotiin roudattu.

Mutta kymmenkunta vuotta sitten yhdessä sitten keksittiin tämmöinen.

Pehtoori teetätti sen hautakiviliikkeessä. Eikä kilometrit olekaan ihan mihin tahansa.

Lyhemmät kilometrit ovat tänne

ja pitempi taival on tänne.

Tässä joku viikko sitten mietittiin, kumpaan suuntaan lähdetään: Roomaan vai Hangasojalle? Ihan alunperinhan oli ajatuksena, että lähdemme maaliskuun alussa vain pidennetyn viikonlopun ajaksi mökille ja sitten kuun loppupuolella Naantaliin, tapaamaan tuttuja ja osallistumaan Paistinkääntäjien kapituliin. No sitten tuli se Bali vaihtoehto. Sitten suunta vaihtui liki 180 astetta: eikun Meksikoon hiihtolomalle!

Mutta kun selvisi, että lento Oulusta Monterreyhin kestää 23 – 30 tuntia ja että tytär on arkipäivät yhdeksästä kuuteen töissä, totesimme että ei olisi oikein mieltä lähteä sinnekään. Minulla kun ei kuitenkaan ole mahdollisuus olla pois duunista kuin viikko. Jos siitä viikosta pari kolme vuorokautta menee reissaamiseen ja molemmissa päissä vielä lievää jetlagia ja ne perilläolopäivät näkisimme tytärtä aamuin illoin muutaman tunnin, niin ei oikein ollut sekään, mitä toivoimme, eikä oikein monen tonnin reissu innostanut.

Mietitään jos onnistuisin kesäkuussa saamaan virkavapautta (haluan pitää kuitenkin koko heinäkuun lomaa) ja kaikki muut asiat järjestyisi, niin silloin voitaisiin ehkä mennä Meksikoon, kun maailmanvalloittajallammekin on silloin harjoittelu päättynyt ja hänelläkin on loma. Mutta senpä näkee..

Meksikon matkan toiveissa peruttiin se heinäkuuksi varattu Irlannin patikkareissukin. Sen matkanjärjestäjäkin kun ilmoitti kuukausi sitten, että reissupäiviin on tullut muutos lentoyhtiön vuoksi ja se reissu olisi ollut sitten osin päällekkäin minun töihin paluuni kanssa. Ja jos kerran kesäkuussa päästäisiin Meksikoon niin sitten ei enää Irlantiin samalle kesälle…

Ja nyt vaikka aurinkoon ja lämpöön haluttaisikin, vaikka Rooman kevääseen voisi mieluusti piipahtaa, lähdemmekin kymppiviikoksi mökille. Toiveissa sinne on niin hieno keli kuin tänään on ollut [jopa työhuoneessa oli aurinkoa!] Toiveissa on, että kihlapari pääsisi seuraksemme, mutta poika äsken photarikurssilla ollessamme kertoi, että on hyyyvin epävarmaa, saako töistä vapaata kun ”lapselliset” – siis hiihtolomakoululaisten vanhemmat – ovat etusijalla, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta eikö voitaisi ajatella myös siten että (korkea)kouluopettajien pojatkin vois olla kärkipäässä… Perhelomastahan se on kyse näinkin päin… 😉

(Huomenna Terveisiä Meksikosta vol. II)

Niitä näitä Ruoka ja viini

Blinien aika

Blinejä. Nyt vasta tein blinejä. Hetkellinen mielenhäiriöni nimeltä karppaus ehkä on syynä siihen, että nyt vasta tämän talven ensimmäiset blinit on nautittu. Niitä kyllä kannattaa paistaa ja herkutella.

Kyllähän valurautaisissa oikeissa blinipannuissa luonnollisesti tulee rapsakampi pinta ja rasvakin ”tasoittuu” niissä hyvin, mutta osan voi paistaa tällä Opan monitoiminpannulla (röstejä ja jauhelihapihvejä ainakin ajattelin sillä kokeilla, ja varmasti tulee paistetuista munistakin kauniita tällä). Pannun ostin eilen Kodin Ykkösestä ja juuri ja juuri alle kolmella kympillä lähti. Alla ne perinteiset valurautapannut, mutta kun niitä ei ole kuin kaksi, niin on hyvä että on tuo apupannu. Montakohan Juniori söi? Kymmenen?

Tänään perinteinen smetana-siianmäti-sipuli (roscoff) -lisuke – miniäkokelaskin kun on oppinut syömään ”niitä pieniä oransseja pyörylöitä” :), mutta lisäksi ehdolla oli erinomaista kylmäsavulohta. Miedosti savustettu lohi, smetana, ja pieni häivähdys hunajaa olivat lyömätön yhdistelmä, cocktail-kurkku vielä pisteenä iin päälle. Hmmmm…

Kaikki te, joilla on Vuorotellen-kirja, sieltä löytyy blinien ohjeita ja blinien historian lyhyt oppimääräkin. Jollei sinulla ole kirjaa, niin ei hätää: senhän on jo nettiversionakin (KLIKS)

Ja sitten kun hiilarilinjalle on palattu, niin pääruoaksi umbrialaista pastaa. Perfetto. Tätä löysin eilen Stockalta joten ei tarvitse Italiaan asti lähteä erinomaista artesaanispaghettia hakemaan.

Jälkkäriksi ihan normi Creme brûlee joten ei niin huono päivällinen. Yksi iso puute kyllä oli: tytärtä ei sapuskalla näkynyt.

Tuhnuisen sään jatkuessa lenkillä kävin. Nyt jo sataa ”rätei ja lumpui” – isoja märkiä räntähiutaleita. Riittäisihän tuo lumentulo jo.

Ja nyt tapan aikaa viimeistelemällä ensi viikon luentoa, ja odotttelen että tyär heräilee ja skypeilee.

Ensi viikoksi minulla onkin paljon postailtavaa, pysyhän linjoilla.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Shoppaamassa

Tänään oli shoppailupäivä. Fiilistä moiseen. Olin varmaan tunnin Kodin ykkösessä: kaikenmoisen kauniin katseluun kului aikaa. Ja toki tein ostoksia. Toki!

Uusi mandariinipuu [pienen pieni] , tulppaaneja, pöytäliinaksi matto, uusia lautaslliinoja …

Stockallakin kävin. Herkusta kaikenmoista herkkua. Kokeiluun lähti mm. vadelma-hunaja. Kuten juustotiskin myyjätär sanoi: sopii erinomaisen hyvin valkohomejuuston kanssa. Niin teki. Ja parapähkinät! Ihan ykkösherkkuni nykyisin. Juustolla ja ilman. Hyviä.

Ja macaronseja. Uijui. Niistä pidän. Ja minullle ne ovat merkillisesti kevätherkkuja. Jäi niitä huomiseksikin. Muutama.

Linnut lauloivat tänään. Isosti tintit pitivät ääntä kotipihan koivuissa.

Lintu oli lauantain viinissäkin. Jos tarvitset kevyen ruokaviinin (tämä vaatii ruokaa, esim. savukala tai broileriruoka voisivat mielestäni olla soppeleita tämän kanssa), niin osta ”tinttiviini”. Lasissa se näyttää puolukkamehulta kuten Pinot Noirin tapana on, eikä tuoksukaan ole mitenkään kosiskeleva tai mieliinpainuva, mutta maku on hyvä. Terve, kevyesti mausteinen, makoisa, ei peittävä. Weemala, Pinot Noir ks. http://alko.fi/tuotteet/fi/433507 Kelpo viini Australiasta.

Uusi Lexingtonin T-paita tarttui myös mukaan.
Kun ei sitten tullut ulkoilukuvaussäätä, olen kuvaillut ostoksiani.
Kuvasadosta riittänee ensi viikkoonkin.

Tämä viimeinen kuva olisi vaikka pääsiäiskortiksi passeli,
klikkaamalla näet sen paremmin.