2013

Nukuin 12 tuntia! Se teki hyvää. Eilinen tauti tuntui aamuun mennessä olennaisesti lievittyneen, joskin olisin varmasti jäänyt kotiin, jollei olisi ollut kandiseminaarin aloitusistunto. Vuorottelun jälkeen tekemäni pyhät lupaukset eivät oikein pitäneet tältä osin kutiaan… ;(

Ja niinhän siellä oli liki 50 opiskelijaa, jotka kyllä sitten kollegan kanssa suunnilleen puoliksi laitamme ja omat ryhmämme kokoamme. Olemme uudistaneet koko seminaarin suoritusmuodon; aiemmin sinne sai tulla suunnilleen milloin vain, suoritella suunnilleen milloin vain, esittää tutkimussunnitelman suunnilleen milloin vain, jättää tulematta istuntoihin ja seminaarissa sai olla suunnilleen niin kauan kuin halusi jääden välillä pois, ja palata taas. Sellaista non-stoppia ja ohjaajien pientä löyhässä hirressä roikkumista lukukaudesta toiseen ja hirveä ruuhka toukokuussa.

Nyt on tavoitteena että vuosikurssi kerrallaan suorittaa homman pois päiväjärjestyksestä ja kaikki etenevät suunnilleen samaan tahtiin. Hiiteen akateeminen vapaus? Suunnilleen niin, – kun kerran ei ole akateemista vastuuta, niin ei ole enää akateemista vapauttakaan. Ohjaus ja kaikenpuolinen työntekeminen jäntevöityvät ja humanistiopiskelijatkin oppivat prosessin hallintaa. Tähän pyritään. Kerron joskus miten onnistutaan.

Töistä suoraan kaupungille kokoukseen, – nyt olen väsynyt. Lukukauden eka opetuspäivä takana ja olen ihan puhki. Ei hyvältä vaikuta! Vastaan pariin sähköpostiin ja kömmin nukkumaan…

Alusta loppuun … Ken tästä käy…?

Kellokorttilaisena en ole enää kohta kymmeneen vuoteen ollut, mutta ei fleximistä ”vapautuminen” ole yhtään opettanut viivästyttämään töihin menoa.

Hämärästi muistan joskus väittäneeni, että olen oppinut, ettei lomalle lähtiessä saa tehdä kaikkea ihan valmiiksi, ettei saa siivota työpöytää putipuhtaaksi ja sen näköiseksi, että kaikki hommat on tehty. Pitää jättää jotain pahasti kesken, jotta on hyvä ja helppo palata ja jatkaa.  Tämän erinomaisen hyvän oppini olin näköjään joulun alla totaalisesti unohtanut. Niin oli kodikasta ja siistiä duunissa…

Harhainen käsitys, ettei olisi kovasti tekemistä, ei kuitenkaan kauan ollut vallalla. Päinvastoin puolelta päivin olin jo saanut kalenterin vähälukuiset tyhjät aukot täytetyksi ja tullut luvanneeksi tekeväni yhtä sun toista.

Ihan niin kuin ei muutenkin olisi tammi-helmikuu jo ylikuormitetty niin ettei mitään rajaa. Olen kovasti jo marraskuusta asti miettinyt, miksi viime vuonna tähän aikaan  –  kun vielä autuaasti vuorottelin – ilmoitin pitäväni yhden täysimittaisen luentosarjan harjoituksineen. No, ei siinä mitään, niinhän minä olen jo tehnyt kauan aikaa, mutta että uudesta aiheesta!! piti lupaamani. Minulla olisi ollut kolme, oikeastaan neljä valmista luentosarjaa, jotka olisivat olleet ihan passeleita, mutta ei: vuorotteluvapaalainen R. lupaa että yo-lehtori R.  – mahdollisesti virkaansa palattuaan – luennoikin uuden satsin väestö- ja sosiaalihistoriasta ja niiden tutkimuksesta!

Joku kuningasajatus kai oli, että saisin uuden luennon rakentamisesta aineksia kahteen artikkeliin, jotka on myös määrä tässä kevätlukukaudella saada valmiiksi ja painoon. Ihan kuin synergiaetuja kai tavoittelin, ja niinhän tiedeyliopistossa kuuluukin tehdä: yhdistää opetus ja tutkimus. Voi pyhä yksinkertaisuus! Onpa sitä oltu yleviä ja omaan aikaansaapuuteen uskovia!

Eikä siinä vielä kaikki: huomenna tulee arvioitavaksi yksi 300-sivuinen väitöskirjan käsikirjoitus ja maanantaina aloitamme ”uuden uljaan kandiseminaarin”. Tarkoittaa että  reilut kaksikymmentä uutta opiskelijaa ja lisäksi vanhat, jotka ovat roikkuneet semmaporukassa turhan kauan, on ohjattava tutkimuksen kiehtovaan maailmaan, – ja muun muassa etsittävä kaikille uusille opinnäytetyön aihe! Ja tietty kaikki ”normaali” ohjaustoiminta, työryhmä- ja byrokratiahommat tähän päälle.

 Jos minä näistä kahdesta kuukaudesta kunnialla selviän, niin kyllä sitten paukuttelen henkseleitä! Mutta ei siis auta kuin kahden kännykän taktiikalla mennä päin uutta lukukautta, ja toivoa parasta, pelätä pahinta.