Tuulestatemmattua

Kaksistaan lohisopalla Turkansaaressa päntiönnään: aina 38 vuoden välein. Tänään ja 27.8.1983. Päivien väliin mahtuvat meidän aviovuodet. Hyvin mahtuvat, lisäkään ei ole pahitteeksi.

Hääpäivää juhlistaaksemme lähdimme – poikkeuksellisesti – kaksistaan pyöräilemään. Kirpeä, lämmin, aurinkoinen, vastatuulinen taival kohta Turkansaarta kesti tasan tunnin. Minulla vähän puhti pois, mutta jotain on jäljelläkin. Lounas samalla penkillä tai ainakin samassa paikassa, jossa oltiin hääpäivänämme. Kahvilan pitäjän ehdotus viettää isot 40-vuotishääpäivät samassa pirtissä ei ollut ollenkaan huono. Ehkä vietämmekin isot juhlat!

Häämme olivat siihen maailmanaikaan aika isot. Vieraitakin noin 70 henkeä, perheet, mun etelän sukulaisia (muutama täti, eno vaimoineen ja muutama muu), Pehtoorin sukua lähempää ja sitten meidän kavereita muutamia. Ei mitään isoa hulabaloota. Mutta kirkkovihkiminen, lohisoppa, leipä orrelle, hääkakkua ja sitten valssille. Ei muuta ohjelmaa, isäni sanoi pihalla muutaman sanan, äiti tirautti kyyneleet. Niillä eväillä on hyvin pärjätty nämä vuodet.

Tänään kesken lohisopan tärkeä puhelu, niin hyviä uutisia, että ei haitannut vaikka keitto hieman ehti jäähtyäkin. Hyvää se oli silti. Vähän kierreltiin saarella, käveltiin vihkikirkon lyhyt käytävä: ei siinä ole kuin 15 askelta ovelta alttarille.

Nautimme seesteisestä rauhasta, loppukesän leppeästä säästä ja idyllisestä, aika sykähdyttävästä miljööstä kunnes oli aika lähteä polkemaan takaisin kohti kaupunkia. Pehtoori Halliin hankkimaan einettä iltaruoalle, – kalaa tietysti, ja minä Kontinkaalle.

Kotipihalla taas treffasimme, pihalla hyvä.

Pikkuisen oli ajatuksena että illan tullen vielä käymme samppanjalla Pikisaaren uudessa Winebar Kurkelassa, mutta eipä me pienen kuhailtasen jälkeen mihinkään jaksettukaan. Ihan vain keskenään, niin kuin jo pitkään, usein, aina, enimmäkseen. Tuossa välissä lapset olivat ”lainassa” parikymmentä vuotta, mutta sitten taas kaksin. Mikäpä tässä. Ei sitä poiketa hyvin aloitetulta polulta, ei kuljeta syrjään elämän jatkuvalla patikalla. Enimmäkseen on ollut helppokulkuista, samaan suuntaan, eikä vastakkain.

Hyvä patikka tämä on.

Soppapäivä. Pitkästä aikaa juuressosekeittoa, – syksyn soppaa. 

Porkkana-juustokeiton ohje on täällä

Se on lempeää ja melkein makeaa keittoa, hyvää juurileipää oheen ja johan nälkä lähtee. Reseptiä etsiessäni scrollailin ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksia. Muutaman vuoden takainen ”soppa joka viikolle” -projektini oli kyllä mukava, ja monta hyvää keittoa tuli löydettyä, kokeiltua ja jätettyä pysyväksi meidän ruokavuotemme valikoimiin. Ilokseni hoksasin, että tuolloin vireillä ollut ruokakuvauksen harjoittelua on ollut paljon, ja aika mukaviakin kuvia joukkoon mahtuu.

Selailehan sinäkin Jokaviikkoinen soppamme-postauksia scrollaamalla.

Linkin takana on puolensataa soppa- ja keitto-ohjetta. Vähän harmittaa, etten jaksanut sitten lopultakaan yrittää saada aineistolle kustantajaa tai tehdä (neljättä) omakustanteista keittokirjaa. Aineisto olisi jotensakin valmiina. 😀

Koko päivän kestänyt vesisade, ei kovin rankka kuitenkaan, sopi minulle tälle päivälle oikein hyvin. Puhelinrumbaa kaupungille ja äidin asioita on ollut hyvä hoidella tänään. Että minua raivostuttaa kun ihmiset eivät voi vastata sähköposteihin, vastaisivat vaikka ”ei” tai ”ei kiinnosta” tai ”ei  oikea paikka mihin posteilet”, mutta vastaisivat. Monen päivän ”radiohiljaisuus” tai vastaamattomuus ei ole hyvä. Puhelimella sitten on onnistunut paremmin.

Ja systerin luona kävin yrittämässä olla avuksi, mutta hukkareissu. Eivät riittäneet minun jo vanhentumassa olevat tietoliikennetaidot ja ATK. 😀

Nyt hämärän hyssyssä olen ”pukenut” kotia syksyisemmäksi, kesän limet ja pinkit, valkoiset ja vihreät kaitaliinat, pikkupurkit, muutamat koristetilpehöörit ja sen sellaiset on nyt pakattu vaatehuoneeseen ja esille otettu harmaata, ruskeaa, pehmeää valkoista – kynttilöitä, kippoja, lautasliinateline, kori … Verhoja en vaihda. Ei ole vaihtoverhoja. Tulkoon syksy.

Viime yönä oli täysikuu. Mutta minäpä en tiennyt siitä mitään. Sellainen ei ole tavallista. Ja vaikka olen taas viime aikoina tullut väittäneeksi, että ylenpalttinen nukkuminen on täysin yliarvostettua hapatusta, niin kyllä viime yön levollisen yhdeksän tunnin jälkeen taas tiedän, kuinka verratonta se sittenkin on!

On ollut edelleen niin hyytävän kylmää, että palatessani aamupäivän kaupunkireissulta harkitsin vakavasti takkatulen sytyttämistä. Onko jo niin syksy? Pihahommiakin olisi ollut, mutten todellakaan ollut kiinnostunut. Kirjoituspöytähommiksi meni loppupäivä.

Miten toimit kun työssäsi, arjessasi, elämässäsi sinulla on ongelma? – Onko alasi koulutukseen kuulunut ongelman ratkaisutaitojen oppimista? Enkä nyt tarkoita matemaattisia yhtälöitä vaan elämää ja arkea. Oletko löytänyt välineitä ja keinoja siihen, miten toimit ja miten kohtaat, kun eteesi tupsahtaa ongelma.

Keskusteltiin asiasta tyttären kanssa pari viikkoa sitten: kauppatieteilijä ja tietotekniikan opiskelija, koodari, päätyi pohdinnassa hyvin samankaltaiseen lähestymiseen kuin minäkin. Myös humanistisisareni kanssa asiasta juttelin ja hänkin oli hyvin samoilla linjoilla. Eilen viiniseuran porukoiltakin kyselin samasta asiasta. Valtaosa heistä on luonnontieteilijöitä, biologeja, ja heilläkin vastaus oli aika lailla sama. Vain Pehtoorilla on ollut suoraviivaisempi, käytännöllisempi, enempi sellainen ”tartutaan härkää sarvista” -asenne kuin muilla. Vaikuttaneeko insinöörikoulutus siihen?

Ja onko itse asiassa niin, että monesti vain toimitaan, eikä edes hoksata, että edessä on joku ongelma, joku asia, joka on ratkaistava. Pulinat pois: tartutaan toimeen, ryhdytään tekemään!

Onko suhtautuminen ”ongelmaan” myös luonnekysymys? Ehkä onkin enemmän kyse siitä kuin koulutuksesta tai aiemmasta oppimisesta?

Ehkä se, että opiskelussani ja työssäni, oppiessani ja opettaessani on ollut keskeistä ratkaista ongelma, suhtaudun myös ”oikeassa elämässä” paljolti tiedottamatta, automaattisesti ja joskus varmaan turhaankin siten, että ryhdyn pilkkomaan ongelmaa palasiksi, katsomaan tarkemmin, mikä se on, hakemaan tietoa vastaavista ongelmista ja niiden ratkaisuista muualta. Ennen se tarkoitti kirjastoon menemistä ja/tai asiasta jotain tietävien etsimistä ja heidän kuulemistaan, ehkä myös omista aiemmista kokemuksista oppimista. Nykyisin sitten on edessä googlaamista ja soittelua, mutta toki myös kirjoja. Ja herranen aika, ajatteluakin! Vaihtoehtojen pohtimista, prosessointia. Mutta monimutkaistaako se asioita? Vatvominen ja vatulointi vain sotkee asioita, vai mitä?

Ehkä minä kuitenkin vielä vähän piirtelen prosessikaavioita, laadin aikatauluja ja teen ongelmanratkaisusta projektin, jolla ongelma saadaan pois päiväjärjestyksestä.

Kehäpäätelmä? – Niissä olen ollut joskus aika hyvä. 😀

Ehkä huomenna laitan vain toimintavaiheen päälle!

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.

”Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!”, Nasu virkkoi.

Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi: ”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Ajatteles. Sitäkin.

Hyytyvän kylmässä aamupäivässä polkien melkoisen mutkan kautta Kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä oli paljon kaunista, eikä ollut (enää) edes kylmä. Käveskelin, kiertelin. Matka jatkui hautausmaalle, sielläkin kukat kukoistuksessa. Vielä levollisempaa.

Tänään ei keittiöhommia, sillä suuntasimme iltapäiväksi Oulunsaloon. Tavattiin ystäviä yli 1½ vuoden tauon jälkeen. Pitkästä aikaa vieraisilla kenenkään kotona. Paljon päivitettävää, muisteltavaa ja suunnittelua. Viinikerhomme täyttää tänä vuonna 30 vuotta, – miten juhlistamme? Rahaa on korona-aikana säästynyt ja kertynyt, kun ei olla kokoonnuttu. Mutta josko pidettäisiin marraskuussa hienot juhlat?  Sitä pohdimme samalla kuin kisasimme: oli ”THe 16^th Botrytis Challenge tasting!” Eihän se tällä kertaa meiltä kahdelta kovin hyvin mennyt. Tärpit ja treenit takana olivat huolimattomia, paljon on unohtunut opittua. Ehkä taas ryhdistäydymme josko vaikka harrastus ja oppiminen elävöityisi aikojen (ehkä) normalisoituessa. Käänsimme jutun positiiviseksi: onneksi on vielä paljon oppimista, joten tarvitsemme ystävien seuraa ja vertaistukea tällä loputtomalla saralla. 😀

[Tässä kuvassa on jotain minun mielenmaisemastani!
Kaiken sotkun yläpuolella kuitenkin pelastusrengas ja lippu (liput) korkealla.
Levollinen meri ja valkeita veneitä, jotka turvallisesti satamassa, mutta pääsee niillä poiskin… ]

Yllättäen olikin tänään sittenkin ruokapöytään tulossa muitakin kuin Pehtoori; ei ollut kahta kalaa eikä viittä leipää, – oli vain yksi kala ja salaattia, joten ei muuta kuin aamupäivällä kalasatamaan hakemaan lisää ja lettutaikina tekeytymään jääkaappiin. Ja olihan eilinen sienestys Kauppatorilla. Siispä kanttarellimuhennosta!

Hyvin söimme.

PS. Ruusu voi olla tällainenkin. Nämä ovat toissapäivänä markkinoilta ostettuja…

Meillä oli äsken rapukestit. Kahden hengen vaatimattomattomat katkarapukekkerit. Lopulta oikeinkin maukkaat ja mukavat. Ei ´Helan går´, eivätkä mitkään muutkaan ryyppylaulut raikaneet, ei ollut saksiniekkoja, ei övereitä kattauksia, mutta sentään paahtoleivän ja tillin tuoksua, ravun makua ja kylläiseksi asti syötävää (lämmin ruokaosuus oli hauki-lohimurekepihvit suoraan Kauppahallin tiskistä kotiin lämmitettäväksi tuotuna).

Ja ohessa oikeinkin hyvä, suht edullinen soave. Otto sopi tähän oivallisesti, varmaan moneen muuhunkin. Selkeä, puhdas, sopivan hapokas, makuakin siinä oli, ei ehkä hedelmäisyyttä, mutta enpä sitä rapujen kanssa kaivannutkaan. Suositus italialaisen keittiön perinteisille herkuille: tonnikala- tai katkapasta tykkäisivät varmastikin tämän seurasta.

Pienimuotoiset kekkerit eivät olleet tämän päivän suunnitelmissa; ”pitkän aikavälin kalenterissa” oli jotain ihan muuta. Pienten kanssa oli tarkoitus viettää iltapäivää ja sitten ehkä vielä Kontinkankaalle, mutta eihän se nyt niin mennyt, eikä mene huominenkaan kuten oli suunniteltu. Viime hetken muutoksia moneen suuntaan, mutta hyvinhän kaikki sitten kuitenkin. Näin vanhennettuani ja vapaaherrattarena elellessäni olen oppinut hieman työminääni joustavammaksi, edes hiukan sietämään aikataulujen muutoksia – miten se menikään ”oppia ikä kaikki”.

Niinpä meillä oli sitten Pehtoorin kanssa iltapäivällä aikaa käydä toistamiseen, sateen toviksi tauotessa, Kansainvälisillä markkinoilla: kimpale kaksivuotiasta parmesaania, pienille kirjat, pretzeleitä ja torilta kanttarelleja sekä  TATTEJA!!!, Kauppahallin kalakaupasta tälle ja huomiselle päivälle hyvää. Vielä kirjastosta muutama kirja ja sitten oli syksyiseltä vaikuttavan viikonlopun huvitukset hankittuna.

Tänään taas tuli todettua, että vaikka maailmalla tapahtuvat kauheudet (nyt Taleban!), luonnon katastrofit ja kotimaasta monet hätkähdyttävät uutiset sattuvat, välillä ahdistavat, niin niiltä voi sulkea silmänsä tai ainakin niitä voi yrittää häivyttää näkökentästä, yksinkertaisesti tauottaa uutisten lukemista, suojella itseään. Itsekkäästikö? – ei, en sittenkään hyväksy syyttelemään siitä itseäni. Sen sijaan naapurustosta, ystävistä tai lähipiiristä kuultavat ikävät uutiset satuttavat – eikä niiltä voi, eikä edes halua, sulkea korviaan, ei halua olla ajattelematta, kokematta, myötäelämättä. Yhtä aikaa on taas paljon. Minusta ei ole kantamaan maailmantuskaa, mutta lähellä oleva koskettaa.