Niitä näitä Oulu

Kotikaupungissa kulkien

Kun aamun vitkuttelultani ja tupuloinniltani, kovin verkkaisella startilla vihdoin sain itseni tien päälle, oli jo ihanan lämmin. Yli 10 astetta lämmintä ja aika leppeästi puhalteleva tuuli tekivät kulkemisesta mieluisaa. Riddari on tällaisella kelillä mitä mainioin vaate. Lähdin rantaviivan myötäisesti kohti pohjoista, ei mitään määränpäätä, kunhan nyt vaan liikuin. Pateniemenrannan uudella asuinalueella kiertelin ristiin rastiin ja katselin uusia kauniita valmiita ja tekeillä olevia taloja. Olisi ihana asua ihan merenrannassa. Tänään oli kamera mukana ja tänäänkin halo, muttei sivuaurinkoja. Johonkin halloween kuvaan otoksista voi saada jännittävän taivaan… 🙂  Ehkä palaan asiaan.

Matkalle sattui Taskiperän (Pateniemen) venesatama. Sen pitkään kestänyt kunnostustyö on valmis ja siellä on nyt kyllä hienoa, siistiä ja kaikki järjestyksessä. Tulispa sinne ens kesänä joku pikkuinen kioski, sellainen kuin on Kellon Kiviniemessä.

Aika vihreänä on luonto vielä. Pihoilla jokunen vaahtera, pihlajat, virpiangervot ja aroniat jo hehkuvat oranssina, mutta muutoin ei vielä juuri ”kaupunkiruskaa”. Saariselällä  webbikameroiden ja Saariselkä FB-ryhmän kuvien perusteella näyttävät tuntureiden rinteet, paljakat ja kurut jo vaihtaneen väriä, kirkkaan keltaista ja syvänpunaista väriloistoa on mökkimaisemissa. Meillä oli tarkoitus olla juuri tämän viikko ja ens viikonloppu Hangasojalla, mutta eipä se nyt onnistunutkaan, mutta toiveissa on, että josko parin viikon päästä?

Alunperin silloin oli tarkoitus olla (vihdoin) Helsingissä, mutta kun Elton Johnkaan ei tule Stadiin, niin ei sitten mekään. Eltonin Europa Tour on tällä kertaa siirretty kahdella vuodella eteenpäin, ja me siirrämme Helsinkiin menon jonnekin tuleviin kuukausiin. Näin ollen kahden viikon päästä voisi sitten suunnatakin pohjoiseen – olkoon ruskaa tai ei, mutta sulan kelin patikoille ja Hangasojan huolettomaan huomaan soisin pääsevämme. Mutta katsellaan, kuulostellaan. Kuljetaan nyt täällä kotimaisemissa – eihän niissäkään mitään vikaa.

Valokuvaus

Haloja ja vampyyrin karkottajia

Ja sen yhden kerran, kun minä olen liikkeellä ilman järkkäriä, niin Hollihaassa ja Heinäpäässä on mitä hienoin halo ja vielä pienet sivuauringotkin näkyvissä. Ei muuta kuin kännykällä yrittämään kelvollista otosta. Onhan siinäkin säätömahdollisuuksia, sitten vielä kotona vielä Light Roomilla vähän volyymia ja dynaamiikkaa kuvaan, niin näyttääpä aika hurjalta. Juuri halot, revontulet ja salamointi saavat minut usein ajattelemaan ymmärtäväisesti luonnonuskontoja. joissa taivaan ja sään ilmiöillä on suuri merkitys haettaessa selityksiä maailmamenolle ja ennustettaessa tulevaa. Vaikuttavan näköistä oli tänäänkin.

Iltapäivällä vietin pienen tovin pihapiirissä, jossa Pehtoori on jo aloittanut syystyöt, pensasaidan leikkuun, pihlajien karsimisen etc. Minä katsastelin yrttipenkkejäni, pakkaseen osa sadosta, ehkä teen maustevoita, osa oliiviöljyyn, ja mitähän muuta? – Omista penkeistä tulee joka syksy vähän valkosipuliakin. Niitä en tahdo raskia käyttää. Usein ainakin osa niistä on keittiössä ”somisteena”, vähän kuin sisustuselementteinä, pari pientä kimppua ainakin. Tänään nostin niitä jo kuivumaan. Siksikin, että kuukauden kuvahaasteessa on aiheena valkosipuli ja violetti.

Kuvahaasteessa on tarkoituksena ottaa huomioon myös symboliikka.

Violetti Violetti on usein sidottu ylellisyyteen tai kuninkaallisiin, viisauteen ja taikuuteen.

Valkosipuli Monet kulttuurit ovat käyttäneet valkosipulia henkiseen suojeluun.

Tuo pieni violetti, tai paremminkin purppura, yhden sipuli kyljessä ei oikein viittaa noihin värin symbolisiin merkityksiin, mutta valkosipulin ”henkiseen suojeluun” liittyvän idean koetin toteuttaa tässä toisessa kuvassa. Voisiko tämä millään olla ”valkosipuli vintillä karkottamassa vampyyrejä”?  🙂

 

 

 

Niitä näitä

Syystunnelmia

 

Eilisen pohjoistuulisen päivän ja pakkasyön jälkeen merenrannassa oli aamulla levollinen tunnelma. Vesi matalalla, taivaan ja pilvien heijasteet veden pintaan kauniin sävyisiä. Omakin touhuaminen tällä erää tyventyy, kylläkin enemmän alakuloksi kuin levollisesti rauhaksi.

~~~~~~~~~~~~~~

On tanssien aika. Mukavaa. Olen seurannut Kiti Kokkosta Instassa jo ennen kuin hän tuli valituksi TTK:n tanssijajoukkoon (ilo seurata mm. upeita mosaiikkitöitä joita monilahjakas ihminen tekee). Treenien nostattamia tunteita  ja kehon hallintaa ja kipuja kulissien takana; hän osaa sanoittaa tuntemuksiaan! Mukavaa luettavaa. Kohta livenä!

~~~~~~~~~~~~~~

Tällainen ruskasydän sattui Poikkimaantiensillan kupeessa kameran linssin eteen, – pikkuisen vielä photoshoppailin.

Isovanhemmuus

Elämää eloon!

Hetkeksi taas meidän kahden hengen kupla puhkesi, kun saimme kuin saimmekin pienet tänään meille.

Oli mummin perhepäivähoidon aamutuuri. Ajelin aamusella pienten kotiin, nautittiin aamiaista, ja sitten siirryttiin mummilaan: reilun kilometrin matka on kyllä ideaali tässä elämäntilanteessa. Ensin pelailtiin (Yatzy on nyt ”in”), leikittiin (uusilla ”tyttöjen huttu” = tyttöjen juttu Duploilla) ja sitten metsään. Lapset olivat eilen illansuussa käyneet isänsä kanssa metsäkävelyllä,  ja se oli ollut mahtava juttu, joten tänään uudelleen.

Sieneen Apsu halusi ja oli kyllä tosi kiinnostunut niistä. Ei montakaan sientä ollut katsastettu kun jo polun varresta kuului: ”Rousku! Mummi, täällä on rousku!!” Ja haaparouskuhan siellä. Myös pulleat (madonsyömät, isot) tatit opittiin tunnistamaan. Ja seitikit. Tämän päivän jälkeen Apsulle seitikkejä ovat kaikki sienet, joilla on hatussa pieni kupu, nokka, kumpu. Ja joilla on ruskeat heltat. Niitäkin poika näki ja hylkäsi monta.

Sammalmatto pienen pienellä metsäaukiolla ihastutti, ojien yli kulkeminen hyppien tai lankkuja pitkin oli kuin parhaastakin toimintapiirretystä. Ja Eevis jaksoi taapertaa. Kummasti tuli puhtia lisää kun mummi hoksasi yhden mättään reunalla kaksi pientä linnunmunaa, ihan selvästi pääsiäistipun jäljiltä jääneitä. Eevis hihkui: ”kananmunia”! Koetin edelleen hämmästyttää kertomalla, että kyllä ne suklaamunia on, ja pääsiäiseltä metsään piilotettuja. Hyvin kelpasivat kuusivuotiaallekin vaikka pikkuisen epäuskoinen olikin, saatikka pikkusiskolle.

Metsäreissun jälkeen poimimaan pihapuista omenoita. Sekin oli elämys meille kaikille neljälle.

Aamupäivävuorosta puolenpäivän jälkeen palannut iskä lähti lasten kanssa kotiin palatakseen illansuussa lasagnelle ja jätskille. Siinä välissä ehdin käydä kahden päivän tauon jälkeen sykkelöimässä puolitoistatuntisen. Olihan se kylmää, mutta niin kaunista! Ja teki hyvää. Liike on lääke!

Lasagne hupeni, samoin jälkkärijätski ja sitten taas laskeutui hiljaisuus …

Niitä näitä

Heilahtelee …

Polun mutkan takana saattaakin olla iso, odottamaton notkahdus, jota ei hoksaa ennen kuin se on kohdalla.

Eilen hehkuttelin kivutonta oloa ja ”projektin” onnelliseen loppuun saattamista. Tänään ei kumpikaan ole todellisuutta. Tässä taas tämä minun surkea tapani odottaa tulevalta vaikka ja mitä, enkä ymmärrä olla iloitsematta (tai surematta) jo etukäteen, kostautuu.

Mutta odottamattomiakin iloja: monien vekslailujen, perumisten, siirtojen ja epävakauksien jälkeen tämänpäiväinen pienten tapaaminen jäi surukseni pois päiväjärjestyksestä, mutta yhtäkkiä tuossa iltakuudelta kaksi pientä onkin työhuoneessani: ”Mummi! Tulostetaan värityskuvia!”

Ja päivällä äidin asioilla, sairaalassa ja samalla reissulla itselleni kukkia ostaessani näin kukkakaupan tiskissä ”lihansyöjäkasvin”, jollaista me jokunen viikko sitten käytiin Apsun ja Eeviksen kanssa etsimässä Kasvitieteellisestä –  löytämättä sitä. Oli siis tänään ostettava kotiin sellainen. Ja kauanhan sitä kummasteltiin ja pohdittiin, uskaltaako siihen koskea, semminkin kun oltiin jo aiemmin katsottu video sellaisesta. Mutta kun iskä näytti mallia, uskalsi Apsukin kokeilla: ”Ihan pehmeä!” 🙂

Ja huomenna on muksujen kanssa aamupäivä! Jos ja jos ja jos!

Tämä vanha Juicen runo, joka oli vuosikausia työsähköpostini allekirjoituksen alla, on tänäänkin niin totta.

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

Niitä näitä

Helpotusta monessa asiassa …

Hyvä päivä tänään. Yksi iso projekti, voisin melkein väittää elämänvaiheriitiksi on tänään saatettu päätökseen. Nyt helpottaa, ja onneksi on tunne, että oon tehny voitavani, parempaan en olisi pystynyt, en olisi osannut. Palaan tähän lähipäivinä …

Toinen hyvä tunne liittyy myös ko. kuvaan. Ravintola Nallikariin. Käytiin siellä talkooporukalla lounaalla, rohkenin syödä melkein mitä vain. Jo toinen peräkkäinen täysin kivuton päivä ja yö takana, jo viikon on ollut toiveikas olo, että ei tämä heinäkuun lopulla alkanut ja jokunen viikko sitten pahaksi mennyt epämääräinen ylävatsan, selän, kyljen painontunne, välillä viiltäväkin kipu ja ties mitä kaikkea, olekaan mikään loputon riesa. Olen siis ollut kipeä, jatkuvasti, rampannut lääkärissä, tutkimuksissa, ja syönyt ”oireen mukaista lääkitystä”. Eikä mitään syytä kipuilulle ole löytynyt. Viimeisin arvio, että se on mahakatarri, taas, ja ehkä. Epätietoisuus on pahasta. Mutta koska oireilu on riippuvainen syömisistä ja juomisista niin ei kai sitten muuta pahempaa … vähän varauksellisesti olen mitään tulevaa suunnitellut, kun on ollut kaikkea.

Tälle kesälle on näitä tauteja kertynyt. Toukokuussahan kerroin kierroksesta, joka alkoi hammaslääkäristä, sieltä poskionteloiden ultraan ja kartio-keilakuvauksiin, todettiin kolmois-hermosärky, eikä silloin löytynyt mitään syytä moiseen. Sitten löysin oikeasta leukaperästäni vielä ”patin”, pienen patin, mutta patin kuitenkin. Taas lääkäriin, ultraan – ja bingo: sylkirauhaskivihän se siellä. Samalla erittäin miellyttävä radiologi sanoi ultraavansa myös kilpirauhaset – ihan vaan varmuuden vuoksi, kun olet jo ”tuon ikäinenkin”. Tästä lausahduksesta huolimatta mukava lääkäri. Niinhän siellä kilpirauhasessakin oli isohko patti. ”Otetaanko saman tien ohutneulanäyte, ettei sitten tarvi jäädä miettimään, jos kerran mökillekin ootte lähdössä?” – No otetaan – tietysti.

Mökkielossa ei paljon tullut mietityksi asiaa, ja kun se sylkirauhaskivikin sitten tuli pois, niin lääkärin soittoaikapäivää lukuunottamatta en kovastikaan murehtinut. Kun sitten kuulin, että se olikin vain isohko struuma, jolle ei ainakaan vielä tarvi tehdä mitään, olin erinomaisen helpottunut. Sainpahan selityksen, miksi tavallisestikin matala ääneni joskus menee vieläkin matalammaksi ja miksi joskus tuntuu, että tukehdun ”kun joku menee väärään kurkkuun”. No mutta ”pikku vikoja”, eivät haittaa.

Hammassärky on ollut jossain taustalla koko ajan, välillä äityen häiritseväksi, herättäväksi. Eilen taas kävin lääkärissä. Nope. Ei mitään kipua aiheuttavaa löydetä.

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei mikään vaivaa. Tänään niin monen asian helpottaminen. Sanoinhan: hyvä päivä tänään.

Sekä omasta että teidän puolesta toivon, etten pitkään aikaan rasita ketään epigriiseilläni.

Niitä näitä

Tea time

Kesä jaksoi elokuun loppuun asti. Tänään pitkästä aikaa pitkää, yhtäjaksoista pyöräilyä, Kempeleeseen, ja ohikin, ja ihan reippaasti. Paluumatkalla taas katselemassa joko vanhan kirkon remppa olisi valmis, mutta ei vieläkään. Kolmas kesä jo menossa. Ja sitten Zeppelinin EspressoHouseen jääteelle!

Minusta on tullut ihan vain teestä nauttija. Viime viikolla kävin Torin laidalta Kofeiinikomppaniasta (se on kyllä mukava puoti!)  ostamassa Marquis de Gris -teetä ja rommi-vanilja -teetä, joka maistuu 80-luvun rommi-rusina-hittijäätelölle. Joka toinen päivä vain, on se sen verran äitelää. Tai jotenkin ”epä-teetä”. Marquis on oikeaa, mustaa, hyvää haudutettavaa aamiaiselle hyvin sopivaa. Viime viikolla Mon Choussa croissantin kanssa nauttimani mansikka-samppanjatee sopi kesäisen kahvila-lounaani tunnelmaan ja makuun oikein hyvin. Aasia Marketista hakiessani ihan muita juttuja ostin myös pikku ”puntin” vihreää teetä. No se ei oo mun juttu. Yritin kuitenkin.

Mökillä meillä on purkin pohjalla vielä muutaman kerran nautittavaksi Wienistä Sissi-museon kaupasta ostamaani mustaa teetä, jota on maustettu myös hedelmillä, marjoilla (kirsikalla?) ja ties millä. Se ON todella hyvää. Kaikki sitä maistaneet ovat pitäneet siitä; sitä kun saisi jostain vähän lähempää kuin Wienistä!

Huomaatteko, että yritän todistella (lähinnä itselleni), että tykkään kovastikin teestä. No tykkään, mutta kyllä minä pian taidan palata etupäässä kahvista nauttijaksi. Enhän tarvitse sitä kuin kaksi vajaata mukillista päivässä. Aamupalalla yhden, ja sitten yhdeksän tietämissä toisen. Varmaankin työvuosilta jäänyt sisäiseen kelloon tuo kello yhdeksän kahvi. Hyvin harvoin, lähinnä juhlissa tai jossain tapaamisessa, päivisin tai iltaisin juon kahvia. Jos voin valita se on sitten cappuccino, espresso tai icecoffee. Tai joskus talvella ravintolassa jälkkärin tilalle Irish Coffee.

Olisiko suosituksia teelaaduista, joita kannattaisi vielä kokeilla?

Luettua

Loppukesän lukukokemuksia

Anni Blomqvist, Tie Myrskyluodolle

Välillä etsin luettavaa/kuunneltavaa klassikkojen joukosta, nimenomaan ”lukemattomia” klassikoita. Myrskyluodon Maijan tarinoita en ole koskaan aiemmin lukenut, mutta nyt on sarjan ensimmäinen koettu. Ja kyllä, kyllä minä tykkäsin.

Leila Tuure, Peiliinkatsoja

Näitä 1900-luvun alun naisten elämästä kertovia ”piiasta kauppiaaksi” tai talontytöstä koulutuksen kautta korkeaan sosio-ekonomiseen asemaan päässeistä naisista on aika paljon historiallisia romaaneja. Monia kymmeniä niitä olen lukenut. Tämäkin oli sellainen. Eikä sarjassaan ihan tavallinen tarina. Pidin erityisesti tavasta, jolla kirjailia saa Lyylin ajatukset ja ”kasvun” tuntumaan hyvinkin todenmukaiselta. Miten Lyyli haluaa olla Lydia, mutta välissä on ”Lyyti-vaihe”. Hyvää viihdettä.

Paolo Giordano, Jopa taivas on meidän

“Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukukokemuksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Näin todetaan Publishers Weekly -lehden arvostelussa.

En ehkä ihan allekirjoita. Ei minua musertanut, mutta kyllä miljöö(t) on hienosti kuvattu, ja henkilöhahmot, sanoisinko ”aika erikoiset”, on vahvasti luotu. Yli 20-tuntinen äänikirja kului hyvin heinäkuun alkupuolen pyörälenkeillä.

Anja Portin, Radio Popov

Miksi valitsin tämän? – Ei aavistustakaan. Kuuntelin tuon edellisen kanssa rinnakkain. Tämä luokitellaan lasten kirjallisuuteen kuuluvaksi, mikä kyllä minua vähän kummastuttaa. Tässä oli paljon hyvää, ajatuksia vanhemmuudesta, lapsista, kasvatuksesta, hyvän ja pahan erottamisesta, toisten huomioonottamisen, myötäelämisen ja ystävyyden tärkeydestä. Lukijana Antti J. Pääkkönen teki kirjasta vielä paremman kuin jos olisi itse ”vain” lukenut sen kirjana.

Tuli mieleen, että jos tämä olisi julkaistu mun keskikouluaikana, teinivuosina, tämä olisi ollut se kirja, josta olisin tehnyt jokavuotisen kirjallisuusaineen.

Anne B. Ragde, Talon tytär

Berliininpoppelit-sarjan kuudes osa. Sarjaan koukuttuneena tietysti otin tämän lukulistalle. Alussa, aika pitkään tuntui, että liikaa vanhan kertaamista, liikaa entisiin paluuta, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen tämä oli taattua Ragdea. Mukava kirja.

Cheryl Strayed, Villi vaellus

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin:

Cheryl Strayedin ”Villi vaellus” ei sekään ole mikään sankaritarina, kuten eivät ne muutkaan tämän vuoden matka/vaelluskirjat, jotka olen kuunnellut, vaan hyvin inhimillinen kertomus nuoren naisen patikkareissusta Yhdysvaltain länsirannikolla, vaellus Meksikon rajalta Kanadan rajalle = PCT, Pacific Crest Trail. Kirja on myös elämäkerta, matka itseen, omaan menneeseen, persoonallisuuteen, – kaikkea muuta kuin pateettinen ”kasvutarina”. Hyvin kirjoitettu, monipuolisempi kuin odotin. Harmitti kun loppui, mikä on varma merkki että kirjan parissa oli ollut hyvä.

Hanna Jensen, 940 päivää isäni muistina

Kuinka ollakkaan Hanna Jensenin omakohtainen kokemus isänsä sairastumisesta muistisairauteen, ja hänen siitä kirjoittamansa ”muistelmakirja” ja tietokirja tuli tallennetuksi Bookbeatin kirjavalikoimasta puhelimeeni. Eikä suotta. Kirjallinen ”vertaistuki”, samaistumisen helppous ja runsas tieto olivat tämän kirjan iso anti minulle.

Kari Lumikero, Uutismies

Olen tätä ennen lukenut/kuunnellut Rauli Virtasen ja Eeva Lennonin omaelämäkerrat, joista niistäkin pidin, mutta tämä oli minusta ehkä paras. Ehkä siksi että Lumikero kertoo ulkomaantoimittajan työn kulusta, muutoksesta ja päivien kulusta enemmän kuin edelliset. Hän kertoo paljon myös omasta elämästään työn ulkopuolella ja matkastaan toimittajaksi, lapsuudestaan. Kirjaa lukiessa tuli kerrattua maailmanpolitiikan isoja vaiheita (mm. Afganistanin edellinen taleban-hallinto, Palmen murha etc.)  ja (luonnon)katastrofeja (Estonia, Thaimaan tsunami) – lähihistorian suuria tapahtumia läheltä. Lumikeron äänihän on tuttuakin tutumpi ja tämän lukemiseen se luonnollisesti sopi mitä parhaiten.

Pete Riski, Maailman yksinäisin pieru

Katselin Bookbeatin ”lastenkirjahyllystä”, mitä siellä on tarjolla ja kun lapsenlasten huumorissa tällä hetkellä ”kakka-pieru” -jutut vilahtelevat aika usein, tämän kirjan nimi pysäytti. Olipa kaunis kirja, ja kaunis tarina. Kannattaa ladat ja katsella ja lukea. Tärkeistä asioista lapsia ymmärtäen kerrottu ja kuvattu kauniisti: jokainen on arvokas omana itsenään.

Sopii hyvin aikuisellekin.

Helena Liikanen-Regner, Maman finlandaise, Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa 

Ulkosuomalaisen Helena Liikanen-Regnerin kokemuksia sopeutumisesta ranskalaiseen Antibesin kaupunkiin kahden pienen lapsen ja ranskalaisen miehen kanssa. Journalisti, uutistoimittaja (MTV:n uutisissa), joka elää ja pohtii ruoka- ja muun kulttuurin eroja Suomen ja Ranskan välillä, koettaa kasvattaa lapsistaan (ainakin) kaksikielisiä, kertoo neuvola-, päiväkoti-, koulumaailman eroista Suomen ja Ranskan välillä.  Mielenkiintoista, eläväistä ja hyvin kirjoitettua.

Taas yksi kirja, joka toi uuden seurattavan Instagramiin: https://www.instagram.com/chez_helena/

Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä

”On helppo sanoa, mistä tässä kirjassa ei ole kyse. Se ei käsittele uskontoa. Se ei kerro, miten hyvää elämää tulisi elää. Se ei yritä sanoa, mihin lukijan pitää uskoa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miten suhtautua omiin ajatuksiin ja tunteisiin niin, että elämä tuntuu nautinnollisemmalta, vapaammalta, kirkkaammalta, selkeämmältä ja viisaammalta.”

Ruotsalainen ekonominuorukainen ryhtyy buddhalaiseksi metsämunkiksi Thaimaassa. Björn Lindebladista tulee Natthiko ja hän viettää 17 vuotta luostarissa (ja maailmalla), kunnes palaa ”maailmaan”. MItä muuta sen ja ALS-tauti -diagnoosin välissä tapahtuu. Mitä hän on oppinut, mitä hän ajattelee elämästä?

Hän kirjoittaa viisaasti.

Antti Heikkinen, Mummo

Antti Heikkisen kolmen sukupolven epookkiteos kertoo itärajan tuntumassa olleen perheen kolmen sukupolven (naisten) tarinan. Pidän tavattoman paljon Heikkisen kyvystä luoda autenttinen ajankuva, myös mentaalinen ajankuva. Hän osaa kertoa, miltä aikalaisista tuntui, miten he arvottivat maailmaa, miten arki kulki ja draaman kaaren taustalla kulkee Suomen historia. Välillä tapahtumia, sukusotkuja, syntymiä ja kuolemia oli melkein liiankin kanssa, mutta tarina ainakin kulkee, eikä junnaa paikallaan.

Rehevä, verevä kielenkäyttö on Heikkisen vahvuus, joka tekee lukukokemuksesta herkullisen.

Anja Erämaja, Olen nyt täällä metsässä

Tämä on runokirja, jota aloin kuunnella eilisellä pyörälenkillä. Mutta eivät runokirjat sellaiseen ole hyviä. Varsinkaan tämä ei ollut, vaikka lukijana on runoilija itse. Hän varmasti tietää, miten omat runonsa tulee rytmittää ja miten eläytyä tekstiin, mutta minua häiritsi hengästyttävä tyyli. Tuntui, etten ehdi mukaan runojen rytmiin. Niinpä luinkin kirjan paperisena.

Runot ovat ”luettelomaisia”, mutta oivaltavia, luonnossa ja tunnelmissa kuljetaan ja liikutaan. Myös itsetutkiskelua ja muistoja. Ei huono.

(Tuli tästä mieleen yksi blogituttu   😀 )

”Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan,
jos minä jossain olen vilpitön niin
mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy,
se on sininen ja pyöreä.”

(lisää…)

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Keittiöhommia

Intiaanikesästä voidaan ehkä puhua, ainakin suomalaisesta intiaanikesän versiosta.

Aamupäivällä vitkuttelin lähtöä ulos, ja siinä odotellessa tein tiikerikakun. Milloinhan viimeksi? – En ole oikein kuivakakkujen ystävä, muutenkin välttelen ”turhaa” leipomista. Turhaa siten, että tulee sitten syötyä makeaa jos sitä on kaapissa. 🙂 No ihan vaan meitä varten tätäkään en leiponut.

Raidoitus siten kuin meillä lapsuudenkodissa oli tapana: äiti teki aina vain yhden leveän raidan. Teki siten, että kaakaoraitaa, suklaista tummaa, oli yhtä paljon kuin vaaleaa. Ja ainoa oikea kaakao tiikerikakkuun on Ögönkaakao, jota entiseen maailmanaikaan sai vain Haaparannasta. Ja nimenomaan tällaisissa tölkeissä sitä meillä oli. Nythän se on Fazerin ”alla”, mutta hyvä tuote edelleen.

Pyörälenkiltä en olisi malttanut kotiutuakaan. Oli melko tyven, sää niin ihanan lämmin ja leppeä, kaupunki ja sen laitamat aika tyhjät, pyöräteillä hyvin tilaa, hyvä kirja kuuntelussa, ei mitään kiirettä mihinkään…

Jos eilen oli hyvää ”La Cucina Italiana” -tyylistä sapuskaa, niin oli tänäänkin. Tattirisotto. Ihan perinteinen, ainoa ero tavalliseen, että parmesan oli markkinoilta ostettua, melkein makeaa 24 kk kypsynyttä herkkua. Ja viininä alkoholiton rose (ei kuvassa), jollaista puoli pullollista oli jäänyt kaappiin … Näistä huolimatta tai niiden ansiosta oikein kelpo risottoa oli. Lisäksi Pehtoorille paistelin uunissa HK:n Prosciutto pekonia, ja toimintani saa kiitosta: sopi kuulemma erinomaisen hyvin risoton kanssa.

 

Oli meillä vielä hunaja-meloni-parmankinkku-salaattikin, joten hyvin Italian ikävää tuli helpotettua ja levollista, aurinkoista sunnuntaita vietettyä.

Kuvaan piti rotissööri-essu tällätä mukaan, sillä koko viikonlopun olen somesta saanut seurata/joutunut seuraamaan, kun ruokaystävät, monet oululaiset paistinkääntäjät ovat viettäneet Turussa kapitulia. Kymmenen kertaa mekin niissä pilheissä on oltu mukana, mutta tänä vuonna asiat vähän toisin, ja vielä me kapituliin joku kerta pääsemme ja lähdemme.

Eilisen kesäkurpitsapastan reseptin vohkin Harri Syrjäsen Instasta. Hänellä on siellä menossa OnePot Pasta -projekti. Yhden kattilan pastaruokaa… Juniori vinkkasi tästä, ja kyllä kannattaa ottaa seurantaan.

”Creamy” kesäkurpitsa🥒 sitruuna🍋 OnePot Pasta🍝

2 pientä kesäkurpitsaa
300g pastaa
1 mieto chili
1 sitruuna
1 punasipuli
2 valkosipulinkynttä
kourallinen mintunlehtiä
2 dl kermaa
0,5 dl oliiviöljyä
9 dl mietoa kasvislientä
1 dl raastettua parmesania
suolaa, mustapippuria myllystä

Leikkaa punasipuli ¼ renkaiksi. Pilko chili ja valkosipuli. Leikkaa yksi kesäkurpitsa lohkoiksi. Raasta toinen kesäkurpitsa ja purista käsin ylimääräinen neste pois. Revi mintunlehdet, jotta eteeriset öljyt tulevat esiin. Laita kasariin puolet oliiviöljystä ja lisää punasipuli, kesäkurpitsalohkot ja chili. Kuullota muutama minuutti ja ota lautaselle sivuun. Lisää kasariin loppu oliiviöljy sekä raastettu ja puristettu kesäkurpitsa ja valkosipuli. Freesaa miedolla lämmöllä jatkuvasti sekoitellen noin 5 minuuttia, kunnes rakenne muuttuu kermaisen pehmeäksi. Lisää kasvisliemi ja kerma. Kiehauta ja lisää pasta. Keitä hiljaa hymyillen noin 12 min. Lisää joukkoon kesäkurpitsa, punasipuli ja chili. Raasta sitruunankuori ja purista mehut siitä. Raasta parmesania mukaan ja mausta suolalla ja pippurilla. Lisää vielä mintunlehdet ja sekoita. Keitä vielä muutama minuutti, kunnes pasta on kypsää.

 

Nyt nauttimaan TTK:n alkamisesta.