Yliopistoelämää

Miten liittyvät yhteen

ja Pohjanmaan asutuksen synty, Kainuun vähäväkisten elämä 1800-luvulla,  Suomen ja Japanin kauppasuhteet II ms:n jälkeen, lestadiolaisuuden julkisuuskuva 1960 – 1985 ja paljon muuta (ainakin minun mielestäni mielenkiintoista)? Miten kuvat ja nuo teemat liittyvät yhteen?

Liittyvät yhteen siten, että noista kaikista aiheista keskusteltiin kuvien maisemissa, Oulujoen rannalla Lasaretissa. Oli historian tohtoriseminaaripäivä. Stålhberg-salissa päivä kului joutuisasti. Meitä oli melkein parikymmentä. Vietin työpäivän ajatellen, keskustellen noista aiheista, – ja miettien.

Miettien kaikkia tohtorikoulutettavia, ja sitä, miksi ovat hommaan ryhtyneet? Mikä ajaa nuoria ja vähän vanhempia ihmisiä ryhtymään vuosiksi (humanistisen, käytännöllisesti katsoen palkattoman) tutkimustyön pariin?

Koetin reflektoida omaan tutkijanuraani? Miksi minäkin joskus tuohon ryhdyin? Vieläpä aikana, jolloin ei mitään erityisiä ohjaus- ja seminaarisessioita ollut, ei tukea, ei tutkimusyhteisöllisyyttä? Vaikea muistaa, ymmärtää  tai ehkä ei sittenkään niin vaikea muistaa: oli vaan niin hienoa ekana, itse, löytää, kirjoittaa, hoksata, tehdä tiettäväksi, havaita ongelma ja ratkaista se. Saada aikaiseksi, pystyä siihen, tehdä ja suorittaa, löytää vastauksia. Ehkä senhetkisessä positiossani odotukset olivat sellaiset, etten edes kyseenalaistanut, onko minun tehtävä tai onko minunkin mahdollista tehdä väitöskirja.

Olisiko tässä ajopuuteorian paikka? – Siis että ajauduin tekemään väitöskirjan? Ehkäpä juuri niin. Ajopuu, mutta ei haaksirikko. 🙂

Työhön liittyvä, yleistä hilpeyttä aiheuttanut, juttu on yliopiston tietojärjestelmissä oleva työtehtävieni määrittely. Minun kohdallani ”virkamäärittelyssä” lukee näin:

Koskapa työsuhteeni tila on tällä hetkellä tuo ”aktiivinen” on otettava huomioon, että huomenna seminaari jatkuu ja että minulla on heti aamusta kommenttivuoro, joten on ryhdyttävä kommentoinnin viimeistelyyn. Ei auta olla ”Lepäävä”. 😀

Ei ihan tavallinen tiistai. Päivän saldo:

1) Norjasta puhelu: entinen opiskelija oli merkinnyt minut työhakemukseensa suosittelijaksi, – siinäpä sitten sujuvasti norjaksi suosittelin. No en norjaksi, vaan englanniksi, jota toisessa päässä osattiin suunnilleen yhtä paljon kuin minä osaan norjaa. Toivottavasti entinen opiskelija kuitenkin työpaikan saa.

2) Kertakaikkinen tyrmistys siitä, miten opiskelijat (= yksi opiskelija) voi sähköpostissa kirjoittaa.

3) Viettämättömiä synttäreitä: Juniori on 23 v. Ehkä paras työkaveri puolivuosisataa. Yhdet kuusikymppisetkin tänään. Onnittelut sinne pakomatkalle.

4) Pitkä mukava keskustelu viehättävän puolalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Kulttuurista, historiasta, perhekäsityksestä, diskurssianalyysistä metodina, uskonnosta, uskonnoista, eikä meistä kumpikaan ymmärtänyt tätä Suvivirsi-kohua.

5) Yhdet parkkisakot äidin silmälääkärikeikalla, mutta turha rahanmeno kompensoitui kun menimme taas Stockan Vintille syömään: ei ollut turhaa rahanmenoa se. 😉 

6) Kehysriihen tuloksia odotellessa: jos yliopistoindeksi edelleen jäädytetään, niin syöksykierre syvenee. Kuulin että Helsingin lääkiksessä jo on ostettu opiskelijoille iPadit ja opetus hoidellaan niiden kautta. Varmaan kätevää sellaisellakin ”käsityö”tieteenalalla kuin lääketiede. Jospa minäkin jo huomenaamulla harjoittelisin ja pitäisin metodiluennon täältä kotisorvin ääreltä vaikka Skypen välityksellä. Näistä yliopistomaailmaa jäynäävistä synkeistä näkymistä huolimatta meidän oppiaineen toisenkin professuurin haun eilen päätyttyä tilanne on se, että hakijoiden määrä siihenkin on 14 hakijaa. Tähän minun nyt hoitamaani oli 15 hakijaa, ja niistä pitäisi näinä päivinä tulla asiantuntijalausunnot. Niitä odotellessa, ja todella toivoessa ne myös pian tulevat.

7) Sain vihdoin tehtyä yhden, ainakin vuoden suunnittelemani, lausuntopohjan. Vuosi vuodelta joudun kirjoittamaan enemmän lausuntoja opiskelijoiden anoessa jatkoaikaa (nykyisin kun opinto-oikeus on voimassa vain seitsemän vuotta) ja tähän asti olen tehnyt sen joka kerta erikseen, lausuntoni laatinut ja käsitykseni kirjannut, mutta nyt on valmis pohja johon voin suunnilleen ruksitella kommentit. Voin hyvin edulliseen hintaan myydä tämän ”tuotteeni” muille tarvitseville.

8) Ihana, ihana kevään valo. Ei julma helmikuun valo, vaan maaliskuisen illan kauniit varjot, valot.

Kuppi kaatui, mitta tuli täyteen, hihat paloi, käämit kärähti, … Ei mitään kertakaikkista hermostumista, mutta on tässä viime aikoina tavallista tiuhempaan vaan tullut törmätyksi juttuihin, joista nyt on kertakaikkiaan saatava tilittää ja tylyttää. 

Nyt tulee siis vuodatus ja urputus, joten kannattaa klikkautua muualle, jollei valittaminen kiinnosta. 🙂 

Aina on ollut opiskelijoita, jotka eivät oikein tajua, että vaikka on jonkinlainen akateeminen vapaus – edes rippeet siitä jäljellä – ei yliopisto ole mikään paikka, jossa heille räätälöidään soppelit suoritustavat ja toiskelpoisista syistä myönnetään helpotuksia tai erioikeuksia. 

Tiedän ja ymmärrän, että opiskelijoiden on käytävä opintojen ohessa töissä, mutta! Työssäkäynti ei ole peruste vaatia erityisjärjestelyjä ja helpotuksia: ”Voinko suorittaa vain kuusi seminaarikertaa kymmenestä, kun mullon aina joka kolmas viikko iltavuoro”? – No et voi, kun ne kymmenen kertaa viidestätoista on pakollisia – kaikille. Opintovaatimukset tarkoittaa vaatimuksia. Ja ne on kaikille samat. Piste.

”En millään päässyt sinne opinto-ohjausinfoon (joka ei olekaan pakollinen), mutta voisitko näyttää mulle ne diat ja kertoa niinku mulle tärkeät pointit?”
– No en voisi. Minun ”ohjauspiirissäni” on noin 60 – 80 opiskelijaa, joita nämä infot koskevat: ei voi antaa mitään räätälöityjä ”yksityistunteja”, sitä paitsi ne kaikki diat on oppiaineen etusivulla ja lähetin niistä tiedon kaikille opiskelijoille.
– Ai lähetit vai? Jukra, mä ku en paljo ehi sähköpostia lukea. 

Ensimmäisenä työpäivänä joululoman jälkeen puhelu: ”Mun poikakaveri sai meille überhalvat lennot Taikkulaan, enkä sitten voikkaan tenttiä sitä viimeistä aineopintojen kirjapakettia tammikuussa vaikka jo ilmoittauduin [ja johon yo-lehtori oli jo tehnyt kysymykset], ja kun kuitenkin haluaisin kandipaperit ennen pääsiäistä, kun lähden vapulta jo kotipuoleen töihin, niin etkö vois suunnitella mulle jotain esseitä – vaikka, niin voisin suorittaa silleen. Laita vaikka sähköpostiin ne aiheet, niin voin jo reissussa valita ja panna aiheen muhimaan, vaikka.” – En, kun se opintojakso suoritetaan kurssilla ja tenttimällä tietyt metodikirjat, jotta voit mennä graduseminaariin. Vaikka.

Eräänä loppukevään maanantaina (jolloin yo-lehtorin pöytä on täynnä tarkastettavia pääsykoepapereita ja kanditöitä) tulee sähköposti: ”Kun en millään ehtinytkään [koko lukukausi oli aikaa] saada sitä gradua aikasemmin kansiin  ja kun niiiiiin tarviiiiiiin ne maisterin paperit jo seuraavassa publiikissa, että voisin hakea sitä kirjastonhoitajapaikkaa, jossa olen ollut harjoittelijana, niin tarkastaisitko sen [liki 100-sivuisen] gradun ja tekisit lausunnon perjantaiksi… Pliis! Kiitti paljon etukäteen! ”

”Mun tarttee tehdä jatkoanomus opinto-oikeuden ylläpitoon ja samalla tarvin sossuun todistuksen, että opiskelen kesällä. Ja meidän [meidän?] pitäis kai tehdä sinne Kelalle se hopsiki? Sopisko että tulen vaikka huomenna käymään ja hakemaan? ”
– Ei sovi, minä jään huomenna kesälomalle.
– Millä minä sitten kesän elän?

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tällaisia, tämänkaltaisia juttuja on vuosien varrella tullut ja ollut. Nuo ylläolevat olen ”soveltanut, sepittänyt”, yksikään ei ole ”yksyhteen” tosi, mutta voisi olla, ja ärsyttävämpiäkin on. Ja joka viikko jotain lieviä erityisjärjestelyjä anelevia. Usein voidaankin joustaa. Silloin kun se käy helposti eikä aseta opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, silloin kun se on reilua. Olen oikeasti aika joviaali näiden suoritustapojen kanssa, mutta oikeudenmukainen pitää olla. Joten kyllä tällaiset joskus oikeasti jurppii.

Ja nyt kun olen päässyt tähän urputtamisen makuun, niin minua ärsyttää myös tavarataloissa kaikki ihmiset jotka jäävät liukuportaiden yläpäähän miettimään mihin päin lähtisi, ja portaista tulevat ovat aika vaikeassa paikassa.

Nekin ihmiset riepoo, jotka menevät kuppilan tiskille ja ryhtyvät siinä miettimään, ottaisivatko munkin vai korvapuustin, ottavatkin pitkän pohdinnan jälkeen sämpylän, ryhtyvät kaivamaan lompakkoa ja korttia esille, ja sitten hoksaavat, että sittenkin haluavat mansikkawienerin ja palaavat takaisin pullavitriinille, palauttavat sämpylän takaisin, ottavat wienerin, ja sitten päättävätkin maksaa kolikoilla ja ryhtyvät laskemaan niitä, kunnes huomaavat, etteivät ne sittenkään riitä, ja sitten maksavatkin kortilla. Ja sen jälkeen menevät taas jonossa vastavirtaan hakemaan lautausliinoja ”kun viineristä kädet aina tuhriintuvat”.

Mikähän muu minua vielä ärsyttäisi, tämä suoltaminen kun kummasti helpottaa. ; )

Kaikkea hyvää ja hermoilematonta loppuviikkoa, ihmiset! Huomenna on jo perjantai.

Työ. Ensinnäkin on yliopiston meneillään olevat yt-neuvottelut, oppiaineessa meneillään olevat kahden professuurin haut, joihin lähes kaikki kollegat hakevat ja siten kilpailevat toistensa kanssa, lisäksi on toimikunnat ja neuvostot, joissa olen jäsenenä, joissa vietän viikottain useampia tunteja ja joissa päätetään monenlaisista työyhteisöä koskevista asioista ja joissa on monia hyvin työ- ja uraorientuneita ihmisiä. Tänäänkin oikein katselin niitä kaikkia (mies)professoreita ja naisjohtajaa, joiden kanssa olin kokoustamassa, kuinka he olivat täynnä työtään. Tekisi mieleni lisätä ´ja itseään´, mutta se ei koskisi suinkaan kuin ehkä yhtä, joten en sano.

Opiskelijoille annan vinkkejä ”työllistävistä” sivuaineista, mietitään porukalla työuria ja sitä, mitä niiden saavuttamiseksi pitäisi tehdä. Sitten poika miettii, mistä saisi jonkin (toisen) ammatin autoilun lisäksi ja tytär katsoi parhaaksi muuttaa Meksikoon saadakseen koulutustaan vastaavaa työtä. Minäkin vietän taas enimmän osan hereilläoloajasta työn parissa, ja tänäänkin viihdyin ja nautinkin duunaamisesta. Niinkin paljon, että tulin kantaneeksi yhden nipun taas kotiinkin. Kehityskeskusteluja varten ja niissä täytyi miettiä tehtyjä töitä ja tavoitteita työssä.

Ja minä vaan mietin, että milloinhan ne lopettaisi? Työt siis. Ansiotyöt. Itse asiassa aika hassu sana tuo ”ansiotyö”.

Yhä useammin löydän itseni surffailemasta ammattikorkeoiden sivuilla ja tutustumassa valokuvaajan ammattitutkinnon suorittamismahdollisuuksiin. Ja hyvänen aika, kyllä minulla olisi niiiiin paljon kaikenlaista tekemistä. Muutakin kuin ansiotyö.

Mutta minnehän päin tässä suuntautuisi työssään, – –

Kokous alkoi kahdeksalta, kokous loppui kahdeksalta. Sellainen päivä, ja siinä välissä kaikenmoista.

Joskus näitä kellonympäryspäiviä vielä sattuu kohdalle, vaikka eiväthän ne oikein noudata sitä TESsiä, jonka yhden naisen neuvotteluissa ihan itseni kanssa sovin palatessani vuoden vuorotteluvapaalta takaisin töihin reilu puolitoista vuotta sitten.

Aika hyvän työehtosopimuksen silloin tein: nyt kun katson tuota listaa, niin viidestätoista kohdasta kolme olen onnistunut pitämään hyvin ja kolme joten kuten, ja loput työehtosopimukseni mukaiset lupaukset ihan yhtä tyhjän kanssa. Mihinhän tästä voisi reklamoida?

Mutta huomenna jo helpottaa: loppukevät on pelkkää laskiaista. Tai noh, …