Monta asiaa olen tänään oppinut Photoshoppaus-kurssilla. Koko päivä katederin “toisella puolen”, opiskelijana, oli myös tarpeen. Ehkäpä osaan kokemuksesta ammentaa kun olen taas siellä minulle nykyisin tavallisemmalla katederin puolella, opettamassa.
Tänään töissä pidettiin kauan odotettu Kokous. Kokous, johon monien mielestä ei ollut tarvetta, eikä asiaa. Kokous, johon ”ei kuitenkaan ketään tulisi”. Kokous, jossa ei mistään voitaisi mitään päättää.
Pidettiin kuitenkin kokous, joka kesti reilut kaksi tuntia, johon osallistui koko henkilökunta, jossa päätettiin pitää ainakin kaksi muuta kokousta ja jossa perustettiin ainakin kolme työryhmää, jotta asiat saataisiin sujumaan. Pidettiin kokous, jossa päätettiin mm. tehdä uusi kirja ja jossa päätettiin, että minusta tulee sen toimittaja. Kokous, jossa me kaikki opimme paljon uutta ja me kaikki ihmettelimme, missä on se yliopistolaitoksen uudistus, jolla meidän byrokratiaamme vähennetään ja saadaan aikaa tutkimukselle.
Riemullisen työpäivän jälkeen sain hetken helpotuksen leenarousek/camillaparkerbowles -syndroomaani. Heti kun hiukset ovat tietyn malliset tai vähänkään ylipitkät, minun on päästävä kampaajalle. Tänään oli se päivä.
Historian opiskelijoiden uusi vuosikurssi on vastaanotettu. Oppiaineen porukassa opiskelijoita
Hyvä vuosikurssi tästä tulee, vaikka yhä harvemmin opiskelijoiden kanssa oikeasti tutustuu. Johtuuko se vain ikäerosta vai eikö vain viime vuosina ole sattunut sellaisia, joiden kanssa huumorintaju ja/tai ajatukset olisivat sattuneet yksiin. Joskus on sattunut. Onneksi kukaan näistä fukseista ei sentään teititellyt!
Yliopiston tehtäväksi on laissa määritelty opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen (vai yhteiskuMMAllinen?) palvelutehtävä. Tänään olen osaltani tehnyt tuota kolmatta. Matkasin Pyhännälle historiatoimikunnan kokoukseen asiantuntijaksi. Että oli aamulla auringossa riemullista ajella yksikseen, lujaakin, hyvällä, hiljaisella tiellä, kuunnella isolla Rasmusta, Yötä ja TikTakia (taattua suomalaista musiikkia). Talotehtaaseen ja sen ruokalaankin pääsin tutustumaan. Lounaalla muutoin oikein mukava ja kaikinpuolin fiksu mies esitti, että vanhojen, menneiden muistelu merkitsee luopumista. ”Historiaharrastuneisuus kertoo ikääntymisestä”. Eihän se nyt hyvänen aika niin mene. Ei olleskaan. Väitteen paikkansapitämättömyys tuli todistettua iltapäivällä: kiersin opiskelijan – jonka työtä historiatoimikunnassa ”valvomme” – kanssa Pyhännän ristiinrastiin, kävimme katsomassa Tavastkengän kauniit, kumpuilevat peltoaukeat, keisarintiet ja nyt jo kovin kauhtuneet kylänraitit. Nuori mies kertoi kotikuntansa jokaisen talon vaiheista, tiesi ja tunsi historian. Eikä ole kolmeakymmentä. Ettei se historiaan hurahtaminen ole iästä kiinni.
