Yliopistoelämää – Sivu 17 – Tuulestatemmattua

Stolbovan rauha vuonna 1617

Hirvittävä meuhkaaminen ollut tiedotusvälineissä ja somessa ja vaikka vähän missä tuosta ”alkaa tekemään”. Hyvä on, olenhan minäkin vuosikymmenen, toisenkin koettanut gradulaisille ja kandilaisille opettaa, että se on ”alkaa tehdä”, – eikä ole oppi mennyt perille. Useimmat ovat osanneet ihan itsekin kirjottaa oikein, ja ne, jotka eivät, eivät ole sanomisellakaan mitään oppineet. Näin se on tässä asiassa, kuten monessa muussakin. Ja hyvä on, onhan minullakin ongelmia oikeakielisyyden kanssa. Kuten olette huomanneet, yhdyssanat ovat välillä vähän hakusessa. Ne ovat ehkä se minun suurin oikeakielisyysongelmani? Vai onko paljon muitakin ongelmia?

Nämä ovat sellaisia, joita kirjoittelen vähän miten sattuu: alla oleva, edellä mainittu, läsnä oleva, huomioon ottaen, lukuun ottamatta, sanoin kuvaamaton, merkille pantava, niin sanottu, yllä oleva, viimeksi mainittu.

Näidenkin pitäisi olla ihan helppoja, – ovatko? No eivät aina ainakaan minulle: aivan kuin, ikään kuin, niin kuin, muuten kuin, niin kauan kuin, samoin kuin, toisin kuin.

Nämä erikseen: omituisen näköinen, merkillisen oloinen, kananmunan kokoinen, kyseenalaisen tuntuinen.

Mutta nämä yhteen: hyvännäköinen, ehdonalainen, tarkoituksenmukainen, kansantajuinen, suomenkielinen, tämänpäiväinen, kahdenkeskinen, kirkkaanpunainen, samansuuruinen.

Eivät ole helppoja minulle!

Esimerkit Kirjoittajan ABC-sivustolta, jota jatkuvasti itse käytän ja jatkuvasti opiskelijoille suosittelen. Siellä on PALJON hyviä oikeakielisyyteen, kirjoittamiseen, kielioppiasioihin liittyviä juttuja.

Blogiteksteissäni on toki lyöntivirheitä ja sanoja [useimmiten kai verbejä?] puuttuu, mutta se nyt johtuu siitä, että kirjoittelen nämä postaukset aina vähän vauhdilla, joskus pikku läppärillä takkatulen tai telkkarin ääressä, autossa tai lentokoneessa, tai sitten sen verran jo iltaunisena, etten enää näekään kunnolla. Kiilalauseita on turhan paljon, mikä johtunee siitä, että mielessäni vähän kuin juttelen näitä ”Tuulestatemmattuja juttujani”.

Niin, että mitenkö tähän aiheeseen nyt taas pääsinkään? No tuosta oikeakielisyydestä. Tarkastin juuri nipun tenttejä, joihin vastanneet opiskelijat ovat suurimmaksi osaksi jo opintojensa loppuvaiheessa olevia. Ja toinen huolestuttavaksi tekevä seikka on se, että olennainen osa näistä opiskelijoista on historian opiskelijoita, jotka sentään ovat lähtökohtaisesti [onko yhdyssana?] tavallista parempia kirjoittajia. Nyt näidenkin äidinkielen taitaminen on vuosi vuodelta heikentynyt, ja erityisesti juuri tämä arvostelevana ollut nippu sai minut taas lähes kihisemään. Moni hyväkin vastaus hukkuu typeriin oikeakielisyysongelmiin, pilkkujen puuttumiseen, isojen ja pienien kirjainten välinpitämättömään käyttöön, possessiivisuffiksit ovat ihan teillä tietymättömillä ja kongruensseja ei olla nähtykään – ja osa kertoilee juttua ihan puhekielisesti, kuin pahintakin blogi- tai chattitekstiä suoltaisivat! Argh!

Mitäkö tuo otsikon Stolbovan rauhan solmimisvuosi 1617 tähän liittyy? No ei yhtään mitenkään. Tuo 1617 on vain se numero, jota tänään olen odottanut näkyväksi. Olimme äidin kanssa OYS:ssa koko päivän; silmäpolilla oli vuorojärjestelmä uusittu viime viikolla, ja kun meidän piti käydä viidessä eri ”kohteessa” (= sairaanhoitajan luona, kahdessa eri kohteessa tutkimuksessa ja kaksi kertaa lääkärin luona) olimme enemmän tai vähemmän sekaisin olleen numerosysteemin armoilla. Me ja muutama sata muuta ihmistä, joten koko päivä siellä humahti.

1617! Silloin Kustaa II Aadolf solmi Venäjän kanssa Stolbovassa rauhan ja kun tuo samainen luku ilmestyi numeronäyttöön polin näyttöruudulle, me pääsimme seuraavalle rastille.

Kustaa Aadolfista voisikin kertoa jutun … no enpä nyt sen enempää kuin, että hänhän oli juuri se Ruotsin kuningas, joka vei suomalaisetkin Keski-Eurooppaan mm. Alsacen kukkuloille sotimaan ja huutamaan ”Hakkaa päälle!” Ainakin legendan mukaan huutamaan. Suomalaiset ratsumiehet, hakkapeliitat siis … – ja tämäkinhän on ajankohtainen aihe: naisten MM-lätkäjoukkueen maalivahdin kypäräjutun vuoksi. Ei siis ole ihan sama, mitä väitetään, ja miten ja mihin kirjoitetaan.

Ugh!

Niitä näitä Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Helmipyry

Tätähän minä pyysin. Että ei olisi kristallinen helmikuu. No ei nyt sitten ole. On nollakeli. Ei vilahdustakaan kiristävästä auringosta. Ei taivasta, eikä paljon mitään muutakaan näkynyt aamupäivän hurjassa räntäsateessa.

Aika kauan olin tepastelemassa, kuvailemassa. Muutamat normiasiat hoitelin, hallissa piipahdin. Siellä dekaanin tapasin ja tuokiossa paransimme (yliopisto)maailmaa roimin askelin. Duunissakin piipahdin hakemassa muutamat paperit, ja riemastuin kuvaamaan tiedekuntamme autiota, kuin ydinsodan jälkeistä, ulkomuotoa. Tiheä pyry teki tutusta maisemasta erinäköisen. Kuvaamiseen innostavan.

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA

KAIKKI KUVAT SUURENEVAT KLIKKAAMALLA, ja näiden kohdallta kyllä kannattaakin niin tehdä. Varsinkin tuo ballerinakuva on minusta jotenkin … hmm.. dynaaminen.

Olen jotensakin varma, että jollei olisi ollut kameraa, olisin tämän päivän lenkin suorittanut pikaisesti puolessa tunnissa, mutta nyt kun olin kameran kanssa liikkeellä, ulkoilu – lopultakin aika lussakassa kelissä – maistui paljon kauemmin.

Nyt lähden työkaverin viiskymppisille, joita ei saa sanoa synttäreiksi, eikä viisikymppisiksi: työporukan ja tohtorikoulutettavien kanssa on tarkoitus kokkailla ja syödä. Vaihteeksi. 😉 Meitä lienee tulossa tusinan verran naisia, joten puhetta riittänee.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Päivärytmi ja sen tärkeys

Nyt se on taas tullut todistetuksi: ei pitäisi ihmisen toimia (joutua toimimaan) vastoin omaa luontaista rytmiään. Tämän kaltaisina päivinä minä vannon biortymin, unirytmin, vuorokausirytmin, fiiliksen, nukkumisen, oman rytmin … kaiken mahdollisen asiaan liittyvän nimiin.

Olenhan aina(!) ollut aamuihminen. Tai siis olen aamuisin terävimmilläni (mikä ei ehkä ole paljon sekään, mutta kuitenkin 🙂 ): aamuisin tapahtuu, hommat hoituu, ajatus kulkee, sanontani on selkeää. Kerrassaan pahin hetki kaikelle järjelliselle toiminnalle on iltapäivän viimeiset tunnit, alkuilta, about klo 16 – 18. Se on minun rytmissäni erinomainen aika tehdä arkiruokaa ja syödä sitä. Siihen minun fysiikkani on tottunut ja siihen se sopii. (Varhais)aamut ovat hienoa aikaa, iltapäivät uneliaita, tuhnuisia, turtia, … ja jos vielä on menossa helmikuu, niin kaikinpuolin huonoja aikoja luennoida. Luennonpito on – paitsi älyllinen – myös fyysinen suoritus. Uskokaa pois.

Tänään klo 4:40 olen täysin hereillä. Kroppa ja mieli kieltäytyy vaipumasta enää uneen. Hitto! Puoli kuudelta lopetan yrittämisen, menen suihkuun, aamukahvi ja jukurttia, toinen kuppi kahvia, meikkaus, tukan kuivaus (pieni tupina että tämä malli EI ole hyvä), vaatteet (tänään valinta ongelmaton) ja vartin yli seitsemän laittelen autoa Linnanmaalla ”johdon nokkaan”. Käyn tarkistamassa luentosalin äänentoiston (aion näyttää luennolla pätkiä Elävän arkiston dokkariaineistosta), vastailen sähköpostit, kirjoitan yhden suosituksen, käyn pikaisesti luennon matskut läpi ja klo 10.15 aloitan luennon. Puolitoista tuntia menee hyvin. Ainakin minun mielestäni. Saan opiskelijat kysymään, keskustelemaan, kuuntelemaan, tekemään muistiinpanoja, nauramaankin, ja taas kuuntelemaan. Kaikki hyvin.

Iltapäivällä käyvät (viimeiset 22:stä!!) kandilaiset sopimassa opinnäytetyönaiheesta, vielä olen skarppina, ja opiskelijat autettu alkuun. Kahdelta jo hoksaan, että aamuherätys oli liian varhain; haen Humus-kuppilasta kahvia (mitä yleensä en tee; aamukahvi kotona ja toinen duunissa yleensä riittävät päivän tarpeekseni) ja sorrun myös Pätkikseen. Sitten pikku palaveri kollegan kanssa, pari puhelua, ja hiljalleen kello lähenee neljää, mikä minun rytmissäni merkitsee vaiheittaista siirtymistä kohti kotia. Tänään se ei suju. On poikkeuksellisesti toinen kahden tunnin pätkä luentoa klo 16 – 18. Menen luentosaliin, jossa on opiskelijakato aamuiseen verrattuna. Mutta fukseilla on huomenna iso tentti, joten ehkä ymmärrän, että neljännes porukasta on pois. Sen lisäksi, että olen väsynyt, nälkäinen ja ajatus puuroutunut, olen menettänyt yleisöä, mikä alentaa motivaatiotasoa.

Jatkan siitä, mihin aamun luennolla jäin: suurten ikäluokkien nuoruus ja nuorisokulttuuri vaihtuu hiljalleen työn tekemiseen. Maaseudun työvuosi ja sukupuolittunut työnjako eivät ole vireystilani kohentamiseksi paras tekijä… mutta kahlaan kuin kahlaankin luennon läpi. Eikä kukaan haukottele, en edes minä. Mutta! Eihän se luento nyt mikään argumentoinnin ja artikuloinnnin riemuvoitto ole! Järjenvalo ei loista!

En todellakaan halua opettaa illansuussa!

Tätä postausta varten, ja väitteeni oikeaksi todistamiseksi, googlettelin sanaa biorytmi (etc.) ja törmäsin vähän epäilyttävälle sivustolle nimeltä ”Rajatieto”. Siellä sai laskea itselleen biortymin. Ja? No tietysti se näyttää että minun piti tänään klo 16.40 olla suunnilleen parhaimmillani (älyllinen tila on sentään nolla, eikä miinuksella!) ! No ei kyllä hyvältä vaikuta jos tänään illansuussa olen ollut fyysisesti ja ”tunteellisesti” parhaimmillani! Millaistahan se on kun olen tuolla käppyrän pohjalla? No onneksi silloin ei ole iltaluentoa.

Saako nyt mennä nukkumaan?

Niitä näitä Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Hiekkarannalla huono omatunto

Huono omatunto. Aihe, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa monta kertaa viime viikkoina… Mistä ja miksi on huono omatunto??! Palannen vielä asiaan, mutta tänäänkin se oli.

Tänään huonon omantunnon taustalla aika pikkujuttu: olin päättnyt jo monta päivää sitten, että tänään lähden töistä ajoissa. HUOM. etuajassa [seli, seli, että olen ollut töissä joka aamu viimeistään puoli kahdeksalta … onko se joko selitys? Ei, ei ole]!

Mutta joka tapauksessa sääennuste oli luvannut, että tänään iltapäivällä paistaa, ja kun kerran ei kahden jälkeen ollut mitään ”läsnäolopakkoa” eikä sovittuja miitinkejä, olin varautunut karkaamaan, yrittänyt itselleni vakuutella, ettei ole syytä huonoon omaantuntoon, ja vedin toppahousut jalkaan, untuvatakki oli jo tarkoituksella mukana, otin pipon esille, pakkasin seminaarin jälkeen repun, siellä kamera – ja lähdin!

Huomenna alkaa inhoamani helmikuu [= februarfobia], joten oli korkea aika lähteä päivänvalossa kuvailemaan vaakasuoraa, julmaa aurinkoa. Että minä inhoan sitä! Ei, en inhoa aurinkoa, mutta inhoan sen helmikuista julmuutta! Julma valo! Tänään sen julmuutta voimisti hyytävä tuuli. Mutta minä olin ulkona! Pääsin kuvaamaan!

Mistä tuo punainen pallo tulee kuvaan, mikä se on?

Onhan julma, onhan? Minusta on. Jos jostain en pidä, niin tämän vuodenajan vaakasuorasta valosta!

Hiekkarannalla? no niin! Voi se olla tällaistakin!

Hyvä on, tätä on säädelty photo shopissa, mutta ilman säätelyäkin julma on valo!

Minusta yllä oleva kuva näyttää kuin olisi kuvattu lentokoneesta, jonkin vuoriston yllä?

Jäinen vesi, rantavesi, rantaviiva, jäinen, sininen, kylmä.

Kuvaajan varjokin palelee…

Siirryin Nallikarista jokivarteen: näettekö tuon hyisevänä hohkaavan kanavan.
Ja lentokoneen jäljen: kylmästä lämpimään? Sehän se tuli mieleen.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työnjäljet

Töistä suoraan kampaajalle: taas turhan lyhyeksi, – noh, pianhan se kasvaa, ja blondius on sopiva. Kyselin kampaajaltani että onko niin, että tummat vaalentaa ja vaaleat tummentaa, värjääkö ihmiset enemmän kuin ovat oman värisiään? Mutu-tuntuma oli, että hieman enemmän kuin puolet tekevät itse tai teetättävät kampaajalla jotain värikäsittelyjä (raitoja, tyvivärejä, värihuuhteluita, kevytvärejä…) ja alle puolet ovat väriltään ihan luomuja. On tietysti otettava huomioon, että ”otanta” on Oulun keskustan isosta kampaamosta, jonka asiakaskunta on enimmäkseen 30 – 60 vuotiaita, ja kaikenlaista muutakin ”varausta” vastaukseen liittyy, mutta silti. Aika paljon kuitenkin on värinvaihtajia.

Olihan minullakin tässä joku vuosi sitten se (surkeahko) luomuilu-/brunette -kauteni, jota ei enää tarvitse toistaa. Blondi olen siihen asti, että muutun harmaaksi, mikä ei kampaajani mukaan tapahdu ihan lähivuosina.

Kampaajan kanssa keskustelumme ajautui sitten hänen ammattiinsa ja sen arvostukseen. Sanoin, että arvostan kovasti: käsityöläisiä ovat, kädentaitajia, osa kampaajista [omanikin vähän] taiteilijoita, asiakaspalvelijoita, joskus terapeutteja – kuuntelijoita ainakin, aika raskaankin työn tekijöitä, hyvänolon tekijöitä. Ja kampaajat näkevät työnsä jäljet.

Työnjäljistä oli töissäkin puhetta: lounaseväillä kollegan kanssa juttelimme, ja tulin selittäneeksi hänelle, että ikinä minulla ei ole ollut niin paljon luettavaa, kommentoitavaa, arvosteltavaa kuin tänä vuonna, tämän professuurin hoidon myötä. Tavallisten kanditöiden, joita nytkin kolme odottamassa, ja muiden opinnäytetöiden ja harkkojen lisäksi gradut arvosteltavana, apurahahakemuksia ja tohtorikouluanomuksia ja niiden tutkimussuunnitelmia luettavana ja parannusehdotuksia tehtävänä, erilaisia papereita lausunnolla. Ja totesin ehkä vähän apeana, ettei tuosta lukemisesta jää oikein mitään jälkeä; ei edes ”tuotettuja” opintopisteitä. Kollega sanoi, että hänelle itselleen tulee tuosta kaikesta sellainen olo, että pesee ikkunoita, eikä niistä oikein edes näe, tuliko puhdasta vai ei. Aika hyvin sanottu.

Sitten yksi nuori opiskelija, jonka kanssa mietittiin hänelle opinnäytetyön aihetta, siihen liittyen vähän hopsiakin tehtiin ja sivuttiinpa urahaaveitakin, jolloin hän sanoi, että haluaisi tehdä sellaista työtä kuin minä teen. Kysyin, mitä hän ajattelee minun työssäni tekevän: ”No saat opettaa kaikkea kiinnostavaa (Arjen historia), tutkia ja kirjoittaa, mitä huvittaa, järjestellä opiskelijoiden papereita [tätä en oikein ymmärtänyt], kulkea yliopiston käytävillä ja kirjastossa ja jutella kaikkien kanssa.” Siinäs kuulitte; sellaista se on yliopisto-opettajan elämä! 🙂

Yliopistoelämää

Kristallia pihalla, ajatuksissa vähemmän

Niinhän sitä sanotaan, että kaikki se mikä ei tapa, vahvistaa. Hieman liian vahva ilmaus tähän yhteyteen, mutta kyllä minä olen omalta mukavuusalueeltani tänään aika kauas rohkaistunut.

Aiempina vuosina olen töissä ollessani monta kertaa ennenkin joutunut tilanteisiin, joissa oma osaamiseni, asiantuntijuus eivät ole olleet ainakaan itselleni mitenkään itsestäänselvyyksiä: epävarmuus on ollut varmaa, itsevarmuus ei niinkään.

Joskus aiemmin, silloin kun vielä pyrkikin tekemään jotain uutta, haastamaan itsensä, meritoitumaan ja hankkimaan sulkia hattuunsa tai merkintöjä cv:hen, saattoi ottaa harppauksia, joiden seurauksista ei ollut mitään varmaa hyvää tiedossa. Mutta nyt kun minä olen omasta mielestäni enää vain ”vuorottelun jälkeisellä lyhyellä jatkoajalla, vain nauttimassa aiemmista riskinotoista, hiljalleen luopumassa kaikesta vauhdista ja vaarallisista tilanteista”, minun ei enää pitänyt tehdä tällaisia oman elämän kvanttihyppyjä. Ja silti tänään tein pitkän päivän melko lailla ”vaarallisilla vesillä”. Mutta, mutta, — ei voi väittää, ettenkö olisi välillä innostunutkin, tuntenut onnistumisen iloakin, jos kohta myötähäpeää omasta puolestani. Se on aika nolo tunne se.

Sitä paitsi turnauskestävyyttä ei enää ole: aamulla kaksi kandipalaveria, sitten kahden tunnin luento, sieltä suoraan reilut neljä tuntia kestäneeseen kokoukseen, vielä tunti sähköpostien vastailua ja kollegoiden kanssa oppiaineessa kiihkeänä vellovan, professuurin täyttöä koskevan, keskustelun ruotimista – ja nyt sitten muka väsyttää. Ehkä paineen laukeamisellakin osansa.

Pihalla tarkenin tovin piipahtaa. Kristallia on, ihanaa höttölunta, satumaisen kaunista.

Yliopistoelämää

Tauko paikalla

Jossain välissä kun oli pieni tauko, minä tein sen. Pistin silmät kiinni, nojasin työtuolin selkämykseen, hengitin syvään ja ajattelin jotain mukavaa (patikkaa La Gomeran laurisilvametsässä, tai paremmin sitä hetkeä kun oli patikan tauko, lounasaika, repuista eväät, hedelmiä, juustoja, pieniä salamin tapaisia pehmeitä makkaroita, rapeakuorista maalaisleipää, tomaatteja, makeita piiraita. Oli lämmin, ei satanut. Puheensorinaa. Isoin ongelma oli kuvatako loppupatikan ajan makrolla vai telellä?).

Tauko teki hyvää.

Töistä tullessa pehtoori sattui olemaan eteisessä: ”Oliko kiire?” – Ei. Tai siis taisi olla.

Ja kävelin keittiöön, tein rupusen salaatin, pienen cheddar-(fusku)piirasen ja syötyämme vetäydyin työhuoneeseen. Jätskiä hain jossain välissä.

Torstaina jo pitempiä taukoja, jo tavallista.

Historiaa Yliopistoelämää

Historioitsija kysyy aina ”miksi”?

Yksi opiskelija kertoi, että hänen kaverinsa on Helsingissä Aalto-yliopistossa, eikä ollut uskonut kun tämä meidän opiskelija oli sanonut, että meillä saa mennä melkein kaikkien opejen ja proffien luo melkein milloin vaan, ja että henkilökunta sanoo opiskelijoille käytävillä ”terve” ja opettajat voivat joskus olla kahvipöydässäkin opiskelijoiden kanssa.

Tänään tein selvitystä meidän opiskelijoista; heidän opintosuorituksistaan, läpäisykertomistaan, valmistumisajoistaan ja vertailu paljasti, että Aalto-yliopistossa on näissä kaikissa suhteissa paremmat keskiarvot.

Pitäisiköhän meidänkin ruveta vähän tylymmiksi?

Tiedän minä kyllä, että ei meidänkään yliopistossa kaikki professorit vastaa opiskelijoiden sähköposteihin ja että opiskelijat saattavat joutua odottamaan arvosanoja opinnäytteistään ja tenteistään pari-kolme kuukauttakin.

Onhan niitä monia yksikköjä, laitoksia, tieteenaloja, joiden tutkijat julkaisevat vuosittain pari, kolme, neljä referee -artikkelia arvostetuissa kansainvälisissä julkaisuissa.

Pitäisiköhän meidänkin priorisoida asiat uudella tavalla ja katsoa, millä perusteella ja millä kertoimilla sitä rahoitusta opinahjollemme oikein tulee?

Yleinen mutuhan on se, että humanistit vain elämäntapaopiskelevat ja kaikkea pientä puuhastelevat, ”kirjoituspöytätiedettä” tekevät… Silti isoin rahoitusvaje ja ulkopuolisen rahoituksen tarve on luonnontieteillä ja lääkiksellä.

Jos paljon julkisuutta saaneen OKM:n työryhmämuistion (2013:14 ”Tulevaisuuden lukio. Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako”) mukaan ryhdytään suomalaista koulujärjestelmää muuttamaan siten, että lukioissa ei enää ole pakko lukea yhteiskuntaoppia eikä historiaa, niin olen hyvin ihmeissäni, huolissani ja varsin valmis luovuttamaan. Varsinkin kun ko. muistiossa todetaan nimenomaisesti

Koulutuksen tulisi tukea jatkossakin opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja
sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi. Opiskelijoiden tasapainoisen kehityksen
tukeminen on lähtökohta tulevalle menestymiselle elämänuralla. Yhteiskunnan kehitys
edellyttää lukuisia yhteiskunnallisia tietoja ja taitoja sekä aktiivista kykyä ja halua vaikut-
taa ja osallistua lähiyhteisön ja koko yhteiskunnan kehittämiseen. Tulevaisuus edellyttää
myös valmiuksia pohtia ja ratkaista eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. *

* http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/tr14.pdf?lang=fi sivut 29 – 30

Hyvät on tavoitteet, mutta esitys tehdä historiasta ja yhteiskuntaopista täysin vapaaehtoista, ei ehkä edesauta nuorison kasvamista sivistyneiksi.

Viime viikolla tuota muistiota lueskelin, olin jo tuohtumassa, kirjoittamassa jotain jonnekin (Koivun kanssa tästä vähän tuolla yhden postaukseni kommenteissa jo keskustelimmekin KLIKS), mutta totesin, että monet minua sujuvasanaisemmat ovat tästä jo kirjoittaneet paljon. Ks. esim. Petri Laukan oivallinen kolumni Kalevassa. Siinä hän kirjoittaa mm. näin:

Ilman vankkaa pohjasivistystä lahjakkaimmankaan on vaikea hahmottaa asioiden välisiä suhteita.
Kysymys on lopulta isoista asioista, sivistysperinteestä. Sitä nämä opetuksen uudistustyöryhmät eivät palaveripuuskissaan taida ymmärtää.
Menneisyys ei ole oppiaineena pelkästään selluloosan makuista ajanhukkaa. Historiantaju on demokratian perusta,
koska sen avulla oman perheen, suvun ja kansakunnan kehitys asettuu laajempaan mittakaavaan.

Tällaisissa svääreissä sitten tänään on oltu.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Vastakohtien päivä, postipäivä

Tähän pakkaspäivään, jolloin jo aamuvarhain puut näyttävät pitsisiveltimellä maalatuilta, kuuluu monia vastakohtia.

Ja ne vastakohdat`? Niitä on monia. Kuten postejakin.

Sähköpostissa tänään mm. kolme viestiä, jotka arkistoin kansioon nimeltä ”kirjeitä”. Siellä on sellaisia juttuja, jotka säilön kauan. Heti aamulla sinne meni Kaijan kirje, aika varhain aamulla koulutusrehtorin kirje ja illalla keskikoulun parhaan kaverin kirje. Kaikki ne ovat ainutlaatuisia. Koskaan ennen sellaisia en ole saanut, aika harvoista sähköposteista niin ilahtunut. Joskin vastakohtiakin niille on tänään tullut … On vastakohtien päivä.

Vastakohtia on ollut myös monissa, hyvin monissa tapaamisissa: ehkä suurin vastakohtaisuus oli kahden tohtorikoulutettavan viihtyessä [liekö oikea sana?] huoneessani. Tunti voi kulua hyvin erilaisissa tunnelmissa. On mahdollisuuksia ja sitten ei. Toisten kanssa on mielekästä ja mukavaa keskustella historiantutkimuksesta ja toisten kanssa sitten vähän haastavampaa.

Elämää romahtaneen olkapään kanssa on tässä elelty vuositolkulla, aika hyvin pärjätty, mutta nyt kun taas viimeisten kuukausien aikana yöunetkin, tekeminen ja tietyt liikkeet ovat olleet vaikeita, joskus sietämättömiä, sain vihdoin käytyä lääkärissä. Ja tulos: ei vain romahtanut olkapää, vaan myös ahdas. Tiedättekös, että on olemassa sellainenkin diagnoosi kuin ”ahdas olkapää”, jossa ahtautta lisäävät kalkkikertymät, -pallerot? 🙂 No nyt tiedätte.

Siis kalkkis olen ja ahdas. Ei hyvä, mutta koskapa on vastakohtien päivä, lääkäri aamusella sanoi, että ”sinulla on kuitenkin aika hyvä ryhti. Voimista sitä!” Voi kun näkisitte, kuinka ryhdikkäänä täällä nytkin istuksin. 😀 Kortisoni on hyväksi, kai. Pallerot lähtee, kai. Ja yhtä sun toista hoitoa on tulossa. Tässä iässä ollaan …

Kuinka ollakkaan päivän teemaan sopi enemmän kuin hyvin tämä viini. Tämä on hinta-laatu-suhteeltaan parempi kuin mikään pitkään aikaan suosittelemani.

Appassimento ~ kuihtuminen, lakastuminen, due passi ~ kaksi askelta – – Kaksi askelta voivat olla ratkaisevia. Tänään ne olivat minulle ja monelle opiskelijalle ratkaisevia: kirjoita posti – saat vastauksen – se on ratkaisevaa.

Palaan lukemisten [joita tälle viikonlopullekin riittää!] ja takkatulen ääreen.

1_2014-9

Perjantaita kaikille…

Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Taas hampurilaisella!

Käytiinpä pehtoorin kanssa iltasella syömässä Roosterissa. Torikadulla, Riekin talossa on avattu uusi Roosteri-niminen kahvila-ravintola, jossa tarjoillaan erinomaisia kahveja ja hurjan hyviä burgereita. Ja ohessa olevat perunat olivat ylivertaisen hyviä. Ja burgeri oli tehty Viskaalin tilan lihasta, leipä leivottu itse ja kaikki oli hyvää! Ei mikään halpishampurilainen, ei todellakaan fast foodia, mutta kyllä oli 15 euron ja pienen odottelun väärti tuo kokonaan käsitehty annos.

Näytti siellä olevan vaikka mitä ihania baakkelsejakin,
ja erilaisia kahveja, olusia, viiniä ja kaikenmoista makoisaa.

Ja mitä viehättävin miljöö.

Jotta minusta on tullut ihan hampurilaisten ystävä. Mutta raskaat työt, niin on raskaat sapuskatkin. Tai ei tänään niin raskasta töissä, mutta ihan tekemistä. Ja olipas meillä hyvä, tosin pitkän pitkä oppiainekokous: toisenkin professuurin alan määrittelyä pohdimme. Pohdimme porukalla, ja sellaisella porukalla, jossa on vaikka kuinka monta viran potentiaalista hakijaa, ja silti hyvässä hengessä. Sellainen on hyvä juttu, sellainen on reilua ja osoitus työpaikan hyvästä hengestä. Hyvä me.

* * * * *

Eiliseen kuuskytluku-kyselyyn ehtii vielä huomisenkin illan vastailla. Siellä on on jo mukavasti vastauksia, liitä omasi mukaan, jollet vielä ole sitä tehnyt.