Yliopistoelämää – Sivu 15 – Tuulestatemmattua

Tärkeää ja vähemmän

”Oulun yliopisto leikkaa 122 työpaikkaa – 60 irtisanotaan” (Kaleva) – eihän tämä nyt mitenkään riemastuta eikä työilmapiiriä kevennä. Eikä todellakaan tarkoita, ettei talossa töitä riittäisi. Päinvastoin. Eikä tiedekunnan professoreiden kuukausikokouksessakaan pelkkiä hyviä asioita tiettäväksi tehty. Mutta nopeasti päivä sujui.

Ja sitten sitä vähemmän tärkeää arkeani. No nyt kun tämä uusi blogipohja on ollut käytössä kaksi viikkoa, kun lukijoilla on ollut totutteluaikaa ja kun olen edes vähän saanut sitä stailatuksi haluamakseni, niin kysyn, mitä mieltä olette?

Kävijämäärissä ei ole ollut dramaattisia muutoksia… (klikkaamalla näet paremmin)

Enkä sano, että äänestyksen tulos vaikuttaa ratkaisuuni, mutta ehkä se voi olla ”suuntaa-antava kansanäänestys”: pidänkö tämän uuden vai palaanko vanhaan? Ihan vanha, ensimmäinen blogini; on täällä; siihen ei sentään ole tarkoitus palata.

Juttu on nimittäin niin, että tämä ”valmis” pohja on paikoitellen vaikeampi ”tuotteistava”, ja tässä on piirteitä joista en pidä mm. kuvat liian pieniä ja kommentointi on heti otsikoinnin alla. Toisaalta tämän teeman skaalautuvuus tabletille ja mobiiliin on erinomaisen hyvä. Ja otsake- ja taustakuvien vaihto paljon helpompaa kuin sillä omalla versiollani. Mutta kertokaapa te, – vaikka vain äänestysklikkaamalla… Kommentointi suotavaa. Kiitän etukäteen. 🙂

Yliopistoelämää

Henkilöllisyys

Meillä on töissä otettu käyttöön uudet henkilökortit. On sellaiset ollu ennenkin: minun kuvani ja tietoni vanhassa olivat noin 10 vuoden, viiden kilon, yhden oppiarvon ja parin(kolmen) virkanimikkeen takaiset. Sikäli oli ehkä tarpeen uusiakin. Ja ajattelin, että sikälikin hyvä, että työsähköpostien lähettäjäkentässä näkyvä pikkukuvake vihdoin vaihtuu. Minulla se on ollut pitkän aikaa tällainen

Se on joutunut yliopiston tietojärjestelmiin jotenkin: ehkä silloin kun hommasin omaksi puhelimeksi kommunikaattorin ja siinä saattoi oman kuvansa tallentaa sähköpostien nimiökenttään. Tarkoituksenani ei ollut tuota kuvaa todellakaan saattaa duunin tietojärjestelmiin. No sähköpostien synkronoinnissa joskus aika päiviä sitten kuva kuitenkin tuli näkyviin sähköpostiviesteissä. Olen yrittänyt ottaa sitä pois, tai vaihtaa, mutta nope! Ei ole onnistunut.

Jotenkin tuo rusettipäinen kolmivuotissynttärikuva ei ole se, jonka haluaisin postissani näkyvän kun lähetän jotain virallista työpostia tuntemattomille, yhteistyökumppaneille tai johdolle. Vähän itsestä tuntuu, ettei tuo rispektiä tuommoinen pennun naama. 🙂

Mutta nyt siis kaikille vaihdetaan myös sähköposteihin se uusi kuva, joka on uusissa henkilökorteissa. No ei kyllä parane rispekti eikä mikään muukaan sen uuden kuvan myötä. Huoh! Olen kuvassa niin kauhistuneen näköinen, että luulisi olevan isokin vaara lähellä. Ei hyvä.

Uusi henkilökortti on kyllä pidettävä mukana ja sitä käytettävä kun se on samalla ulko-ovien koodijutun avaaja ja kopiokoneissa tarvittava tunnistin. Ainakaan kaulassa en sitä aio ruveta roikottamaan. Kännykkäkotelossa on pieni tasku, joten jos siinä? Tai sitten ottaisi sellaisen hissilipuissa käytettävän ”jojon” ja laittasi henkilökortin siihen ja sitten sen kiinni, — kiinni mihin? – Missä se pysyisi varmasti tallessa? Minulla on merkillinen tunne, että tässä uudistuksessa on minun kohdallani pieniä vaaramomentteja olemassa. Ilman avainkoodeja voi jäädä joko ulos tai sitten jummiin käytävien välille jos sattuu olemaan kovin aikaisin tai myöhään liikkeellä väärällä käytävällä.

Tässäpä alkuperäinen, eikä ole mikään ”selfie”. 🙂

Niitä näitä Yliopistoelämää

Opiskelijoista

Historiatieteiden jokakeväiset kinkerit eli palautepäivä oli eilen. Kevätkinkerit toteutetaan aina retkenä: eilinen reissu suuntautui Hailuotoon, niin kuin teki ensimmäinen tällainen retki 20 vuotta sittenkin, jolloin ihan itse olin sitä ideoimassa ja järkkäämässä. Ja sen jälkeen monia muita, ja ainakin mukana olen ollut vaikken olisi ollut vetovastuussa. Eilen en päässyt. Mikä minua harmitti ihan suunnattomasti: eilinen luento ja massiivinen kokous pitivät minut pois palautekyydistä ja -palaverista. Pois kuvaamasta ja ulkonaolemasta.

Tänään sitten opiskelijoiden KOPO-vastaava (koulutuspoliittisista asioista vastaava) oli jakanut palautelaput meille opettajille. Eipä minulle oikeastaan juuri uutta. Arjen historian kurssi on ollut ennenkin tykätty, harjoitustyöt on kerrasta toiseen koettu mielekkäiksi ja oppimista edistäviksi, joidenkin mielestä vähän turhan työläiksi, mutta yhtä kaikki enemmistö on pitänyt niitä monin tavoin hyvinä, vuorovaikutuksesta ja keskustelevuudesta kiiteltiin ja – niin nyt kuten ennenkin – paikoin turhan nopea luennointitahtini kirvoitti joitakin moitteensanoja (vaikka tänä vuonna olin omasta mielestäni liki verkkainen ;)) mutta yksi uusi asia kahdessa (!) liki 30 palautelapun joukossa oli: kaksi opiskelijaa oli ”vapaa sana” -kohtaan maininneet kiittäen että ”luennoitsijalla rauhallinen, miellyttävä ääni” ja ”vakaa, muttei puuduttava ääni”. Tämmöinen on ihan ennenkuulumatonta. Makunsa kullakin. 😀

Opiskelijoista puheenollen: eilen jo aamukahdeksan aikaan luennolle mennessä hoksasin, jotta Linnanmaan keskusaulassa oli puolensataa opiskelijaa lattialla istuskelemassa, makuupusseissa nukkumassa, pelaamassa pokeria, lukemassa, läppärit sylissä surffailemassa, kirjoittelemassa, jonottamassa joka tapauksessa. Vappuhan on tulossa, joten jotain siihen liittyvää? Kysyin sitten, että mitä jonotatte? – Puolelta päivin alkoi Wesibussin VIP-korttien myynti: viidenkympin kortilla saa sitten ajella koko vapun wesibussin kyydissä. Ja tänä vuonna teekkarit lanseeraasivat uuden ”iskuri-paketin”:

Iskuri-pakettiin kuuluu koko wapun rullaaminen Wesibussissa, MUTTA saat ottaa aina jonosta jonkun mukaasi. Voit valita että kenet otat seuraksi rullaamaan kanssasi, olipa tämä kaveri, mahdollinen tuleva puolisosi tai sitten tuntematon henkilö jonka vain haluat nähdä bussissa. Saat siis valita seuraksesi yhden (1) henkilön aina tunnin ajaksi ja pääsette jonon ohi bussiin. Iskuri-paketin hinta on 500 euroa!!

Kun puolelta päivin menin kokoukseen, kohti ”terävää päätä” (= hallintorakennus), kuljin taas keskusaulan kautta, ja tämä lipunmyynti oli jo alkamassa. Suunnilleen sata opiskelijaa oli tuolloin jonossa. Jotta sellaista meininkiä teekkareilla ja muillakin opiskelijoilla.

****

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Arjen juhla

Tänään arki on ollut juhlaa. Ihminen, joka on ollut arjessani vuodesta 1980 asti, on siirtymässä eläkkeelle. Töissä ja illallisella vietimme läksiäisjuhlaa. Meidän samurai-professori on työnsä tehnyt… Arjen juhla on nyt vietetty. Japani-menu Puistolassa … Arki voi olla juhlaa.

Päivällä kyyneleet olivat lähellä, tuntuivatkin. Illan selvisin kyynelehtimättä, ehkä hyvä ruoka auttoi… 😉 Illallisen menun olin tilannut ”Japani-twistillä”. Osa piti, osa ei. Päivänsankari, moniaita vuosia Japanissa asunut, piti. Sillä oli merkitystä.

Menu Junnelius

KasvisTemaki ja misokeittoa
Marieta Albariño, Martin Codax, Espanja 12 cl

***

Viskaalin tilan Limousin-pihvikarjan ylikypsää rintaa, chorizo-perunakakkua ja portviinikastiketta
Little James’ Basket Press, Rhone, Ranska 16cl

***

Vihreäteepannacotta
Moscato D’asti, Paolo Saracco, Italia 8 cl

Kuvakollaasin vasemman ylänurkan lime-juustopiirakka-räpellys ei todellakaan ollut ravintolan tuotos, vaan ihan allekirjoittaneen tekele oppiainekokouksen kahville. No ainakin sävytetty työpaikan kahvihuoneen kaitaliinaan. 🙂 Ei se pahaa ollut. Ohje on Valion uusien reseptien mukaan tehty.

Toinen ”lahjani” oli kun viime päivien illat, muutaman viikonlopun, olen koonnut kuva-kollaasijulistetta (liki 30 kuvaa julisteeseen), josta kehystin taulun kollegalle. Ja pitihän hän siitä. Kuvatutkija kun on. 🙂

Siispä nyt on vietetty toinen professorin läksiäisilta noin puolen vuoden sisällä. … vuoden vierivät. Nyt on käymässä niin, että minä olen pian virkaiältäni vanhin työpaikalla. Se EI kuulosta hyvälle.

Mutta yksi iso projekti ohi, ja suuntaan ajatukset kohti pohjoista. 🙂

Yliopistoelämää

Hiljaisen viikon maanantai

Hiljainen viikko jatkui työpäivällä. Olinkin aika hiljainen. Iltapäivän opetuksessa ei tietenkään voi olla hiljaa, mutta muutoin aika yksinolon päivä töissäkin.

Yhden opiskelijan kanssa minulla on tällainen olo.

Enkä minä sano, että koen huonoksi olla isojen, mutta aika tasaisten ja vakaiden, kivien muodostama silta.

Huomenna on vuorossa toisen professorin läksiäispäivä. Aamun juhlakokous, minulla on lime pie parhaillaan tekeillä sinne, iltapäivän jäähyväisluento, jota ei saa sanoa jäähyväisluennoksi ja illalla mennään porukalla syömään Puistolaan. Koskapa päivän koordinointi on väistämättä monin tavoin ollut meitsin hommia, on vielä ryhdyttävä viimeistelemään pikkujuttuja. Sitten taas rauhoitun.

Kauppareissulla ostin Tommi Itkosen ”Neljäntienristeyksen” muka lomalukemiseksi, mutta mikään ei estä minua aloittamasta sitä jo tänään.

Niitä näitä Valokuvaus Yliopistoelämää

Palmusunnuntain erilainen retriitti

Eiliseen kuva-arvoitukseen liittyen piti käydä tänään samoilla sijoilla, muutenkin oli käytävä duunissa hakemassa parit tiedostot.

Pronssinen taideteos on Veijo Ulmasen ”Akku” (1999), joka on yliopiston päärakennuksen ja Saalastinsalin edessä. Siitä en eilen hoksannut kokonaiskuvaa ottaa, joten kävin kännykameralla räpsäisemässä otoksen. Siinä on mukavasti erilaisia osia jotka minä ainakin tulkitsen yliopistomme tieteenaloja kuvaaviksi: on humanismia, tekniikkaa, lääketiedettä, biologiaa etc. Ja on Akku. On virtaa.

Ja käsikuva on patsaasta, joka on myös samalla aukiolla ja se näkyy suoraan edessä kun tulee pääovesta ulos. Se pystytettiin kun oli yliopiston 50-vuotisjuhlat eli 2008. Tekijän nimeä on löytänyt, en edes veistoksen nimeä. Pitää tässä joskus ottaa selvää… Vai osaako joku kertoa? Eilisessä kuvassa aurinko oli merkki tiedon valosta? Valoisammasta tulevaisuudesta? Paistaa se päivä kriisiyliopistoonkin?

Tänään aamulenkin harmaus ja suunta eivät olleet ainoita ”poikkeuksia” päivässäni. Palmusunnuntain retriittini erilainen kuin aika usein. Ei, en voinut lähteä ajelemaan pohjoiseen kuten niin kuin usein olen tehnyt. Pehtoori lähti, minä jäin. Jossain välissä hoksaan että en ole varautunut virpojiin! Turha huoli oli tuo; ei näillä seuduin niitä enää näy. Kujan ja lähikujien lapset ovat muuttaneet pois kotoa, avioituneet, lähteneet maailmalle, muuttaneet pääkaupunkiseudulle … ei ole Rantapellossa enää virpojia.

Oikeastaan en kaivannutkaan.

Kuuntelin musiikkia isosti: https://www.youtube.com/watch?v=WJTiXoMCppw (tämä nyt vaan on yksi maailmanhistorian parhaista biiseistä), ja paras esitys. Hallelujah!

Tästä biisistä toiseksi paras versio on tämä uusi: http://www.itv.com/news/2014-04-10/singing-priest-surprises-wedding-with-hallelujah-song/) Itkin ja nauroin. Suosittelen, voi kuunnelkaa!

Pääsiäisen odotusta, ihmiset!

Yliopistoelämää

Monia kevään merkkejä

Tänään vapaapäivä, joka on kulunut lenkillä, pientä pääsiäisruokakirjasta tehdessä [erinomaisen mukavaa], ruokaa laittaessa, minulla vain lisukevastuu, sillä pehtoori aloitti grillikauden,

Ruoan jälkeen juniori tarjosi kyydin kaupungille; kukkaisiltaan kiiruhduin.

Opinhan kaikenlaista: spiraali on tärkein juttu! Ja opin käsitteen ”tumppukimppu”, sellaisen minä tein. 🙁

Kukkakurssilta suoraan bakkanaaleihin: eka vuosikurssin fuksit järjestävät kestit, joissa on kotiviiniä (vuosien kokemuksella väittäisin ettei ollenkaan pahimmasta päästä tänään) ohjelmaa antiikista. Bakkanaalihenkeen. Jo vain oli.

Ja fukseja oli mukana paljon: 29/42. Henkilökunnan osallistumisaktiivisuus huonompi; noin 2/20. Olin siis toinen noista. Bakkanaaleihin kuuluu että fuksit esiintyvät, laulavat, parodioivat opettajia jne. Tänä vuonna poikkeuksellisen paljon fukseja mukana, hyvät bilheet olivat. …

Minusta ei nyt ollut tehty pariodiaa, mutta paljon taas opin, itsestäni opettajana, opiskelijoista oppijoina.

Kotoa lähtiessä ajtattelin, ettei kiinnnosta kukkakurssi ja ettei kiinnosta bakkanaalit. Molemmat kiinnostivat, molemmissa opin, molemmissa kiinnostuin, molemmissa sain palutetta.

Kaikki hyvin.

Niitä näitä Vanhemmuus Yliopistoelämää

Kuvien ja sanojen kertomaa

Ei YHTÄÄN merkintää kalenterissa tälle päivälle. Ei yhtään. Lieneekö ensimmäinen tällainen arkipäivä tälle vuodelle? Ihan sama, joka tapauksessa laitoin eilen illalla kellon soimaan puoli kahdeksaksi – ja heräsin klo 5.20! Eihän tällaista kannata ajatella tappiona. Ei kannata, mutta kyllä minä lievästi ilmaisten tupisin. Hieman reilummin ilmaisten manailin. Ja tosiassa kiroilin suihkussa, jolloin kello oli 5.28!

Asioiden näin ollen, olin pari tuntia ennen töihin menoa ehtinyt aloittaa kuvaprojektin, jota jatkoin iltapäivällä ja tulen jatkamaan varmaan yli viikonlopun. Kyse on menneeseen paluusta, vanhojen kuvien läpikäymisestä. Omaan(kin) (työ)historiaan liittyvien kuvien etsimisestä ja valitsemisesta. Mikä tarkoittaa hulahtamista 1970-, 1980-, 1990-, 2000- ja vielä 2010-luvulle. Kuten elokuvissa, elämä soljuu kuvina ohi. Näytin monia menneitä kuvia kollegoille, eikä se ollut vain yksi, joka sanoi, että ”olet tuossa ihan S:n [tyär] näköinen”. Eikös se kuitenkin ole niin päin, että lapsi on vanhemp(i)ensa näköinen? No myönnettävä on — ehkä todellakin meissä on samaa näköä.

Ja nyt varoituksen sana: kasari-lookia on tulossa.

Kuvissa olemme tyttären kanssa molemmat ”oman värisiämme”. Aika saman värisiä luonnostaan? Molemmilla kiharat luonnostaan. Ihan samanikäisinä ollaan kuvissa.

Minä olin Oulussa historian laitoksella, melkein valmis maisteri, lapsi on ollut maisteri jo melkein vuoden, ja kuvassa on Meksikon Monterreyn keskuspuistossa viime sunnuntaina. Niin se maailma muuttuu…

Kaikista vanhoista kuvista näen ilmeet, kuulen äänet, tunnen tupakan tuoksun, muistan arkuuden, tiedän tapahtumien taustat, tulevaa en niissä edes ajattele.

Kuvat kertovat ja näyttävät paljon enemmän kuin ensin luulisi: kuvien takana on muistot, kysymykset ja joskus vastauksetkin… Huomaan että jo vuosikymmeniä sitten kuvat ovat olleet minulle tärkeitä.

Tämän menneessä elämisen keskeyttää työpuhelu, toinen ja kolmaskin. Eilinen sähköpostikeskustelu vaihtuu elävämmäksi, puhelimessa on helpompi keskustella, tulee ilmi nyanssit, sävyt, tulee helpommin ilmi ironia, sarkasmi ja sanomisen tarkkuus. Äänenpainoilla, naurahduksilla, pienillä hiljaisilla hetkillä on merkityksensä. Epäröinti ja vastaansanominen, myötäsukaisuus ja yhteinen ymmärrys ovat helpompia puhuttuna kuin kirjoitettuna.

Luulen että saan sanomiseni paremmin perille puhuttuna kuin kirjoitettuna, vaikka kirjoittamiseen olisi pitänyt jo oppia. Paremmin, rohkeammin uskallan sanoa kuin kirjoittaa.

Illansuussa kotiruokaa, – gourmettia kuitenkin. Jälleen uusi kuharuoka, lupaan palata ohjeen kera asiaan, ja kuohuva. Itävaltalainen kuohuva, ei-niin-edullinen. Pehtoori moitti pliisuksi, minä pidin. Grüner Veltlineristä tehty tyylikäs skumppa ei ole edullisimpia, mutta olisin valmis maksamaan tästä toistekin sen reilut 16 euroa.

(Lainaus maahantuojan sivulta: ”Klosterneuburgin luostarin valmistama elegantti Mathäi Brut on nimetty apotti Christoph Mathäin mukaan. – http://www.hartwall.fi/en/node/732#sthash.VDyg4pB3.dpuf ”)

Itävaltalaisluostarin tarhoilta kerätyistä rypäleistä on tehty kelpo kuohuva. Tuota nimeä jäin miettimään: Mathäi. ÄÄ. Mistä saksan kieleen tulee ää. Tarkoittaako tuo jotain? Tietääkö joku?

Niitä näitä Yliopistoelämää

Mistä on tämä päivä tehty?

Nousevan auringon vaakasuora paiste töihin ajellessa. Parkkipaikalla linnunlaulu. Asfaltti liukkaan jään sijaan.

Ne odotetut professuurilausunnot on tulleet. Tai siis tuli vain yksi: yhteislausunto, mikä on harvinaista. Ja harvinaista on, että lausunto tuli ajallaan. Harvinaista ei liene se, että ulkopuolisten arvioitsijoiden kanta hakijoihin ja näiden ansioihin eivät vastaa oppiaineen omaa mielipidettä. Vastaa osin kyllä, mutta muutamilta osin ei todellakaan. Minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli, että lausunnot tulivat ajallaan, mikä mahdollistaa sen, että minun määräaikainen professuurini todellakin loppuu kesällä ja palaan omaan pestiini: ”lepäävä yliopistonlehtori” muuttuu aktiiviseksi. 🙂 Toivottavasti.

Eväiden unohtamisella kotiin on puolensa; ymmärtää esittää naapurikäytävän kollegalle, ystävälle, lounaskutsun.

Sähköpostikirjeenvaihto voi olla hyvinkin innostavaa, melkein kuin paras keskustelu, mutta se voi myös viedä mehut. Argumentointi nopeasti – puolin ja toisin. Taustatiedon hakeminen nopeasti, sanavalinnat tarkasti, kysymysten formulointi selkeästi… Mielenkiintoista. Ehkä eilisen iltapäivän ja tämän aamupäivän aikana käyty pitkä, monipolvinen sähköpostikeskustelu johtaa jopa muutoksiin ja jopa ihan tuntuvaan taloudelliseen hyötyyn. Vakaasti uskon, että olen kuukausi/vuosipalkkani edestä työni tehnyt. 🙂 Katsotaan nyt. Ainakaan yrityksen puutteesta ei voi syyttää.

Illalla (mielenkiintoisen, poikkitieteellisen) seminaarin loputtua teki hirmuisesti mieli leipää. Eilen töiden jälkeen vein äidille Subwayn patonkileipiä ja tänään olisin halunnut kotiin tullessa sellaisia. Linnanmaan ja kodin välillä/lähistöllä ei ole Subwaytä, joten ajelin Prismaan ja hain vesirinkeleitä! Ihanaa höttöruokaa. Ja kävinpäs sitten myös Alkossa kun kerran kulkureitille sattui. Siellä oli monta australialaista uutuutta, ehkäpä jo huomenna palaan asiaan. Pikkunarsisseja oli tarjouksessa. Tietysti niitä. Minä pidän niistä kovasti – vaikken keltaisista kukista pidäkään. Ristiriita. Ei, ei ole. Narsissit ei ole keltaisia kukkia, ne on ulkokoristeita.

Juna/bussilippu Saariselälle ostettu ja kesän toinen lomamatka (Alppi-vaellusviikon lisäksi) varattu: elokuun lopun viikonloppu vietetään Savon sydämessä. Kuopiossa on Paistinkääntäjien suurkapituli. Sinnehän sitä.

Lukemista, lukemista. Sähköposti, sähköposti, sähköposti. Opinto-ohjausta, opinto-ohjausta.

Minulla on uusi vaatehuone! Tai siis nyt vihdoin oli tulleet Elfan korit, jotka pehtoori tilasi jo kolme viikkoa sitten, ja asensi tänään. Nyt on roti vaatehuoneessa. Hieno homma.

Nyt haen jäätelöä! Ja ryhdyn kutomaan. Istun takkahuoneessa, syön jäätelöä ja kudon. Samalla mietin, millaisen pääsiäisruokavihkosen yrittäisin viikonloppuna koota. Viikonloppuna on aikaa, vaikka onkin kukkasidontakurssi ja bakkanaalit.

Kaikenmoista.

Sellainen torstai.

Yliopistoelämää

Tylsää?

Hiljalleen laittauduin töihin, aamukahvipöydässä lueskellen, kauppalappua pitkään kirjoitellen, … vaikutti hyvin levolliselta, totta puhuen vähän turta olo. Meikkasin huolellisesti, mietin samalla, miten päivän luentopätkän aloittaisin. Sitten tuskainen vaatteiden etsiminen: kolmannet kelpasivat – ja sitten koko päivän töissä oli sellainen ”remontoimaan menossa” -olo. Farkut ja virttynyt villatakki oli ehkä sittenkin se huonoin harkituista vaihtoehdoista. No, ihan sama.

Töissä vähän kuin puoliunessa, … kirjoittelin vastauksia sähköposteihin, jäin kuuntelemaan opiskelijoiden jutustelua käytävässä, ja yhtäkkiä tuli ihan hurjan vanha olo. Tein tenttikysymykset, etsiskelin avaimiani, totesin, että eväänä olleesta omenasta ei tullut kuin paha mieli – huono oli, pahaa, appelsiineja olisi voinut syödä toisenkin. Kuuntelen kun pari kandilaista käy purkamassa ahdistustaan.

Luento – tai paremminkin parituntinen opinto-ohjausinfo sujui, heräsin tähän maailmaan, minustahan on mukava luennoida, mutta tavoistani poiketen hyvin rauhallisesti sain tietoa jaettua, kysymyksiin vastattua. Ei mitään suuria intohimon, vaahtoamisen pätkiä, levollisesti asia eteni, mikä tuntui mukavalle. Ja se vanhan olokin meni ohi. 🙂

Kävin tiedekunnassa, olisin kysellyt, joko professuurilausunnot ovat tulleet, tänään kun oli määräpäivä niille, mutta en löytänyt ketään, kuka olisi tiennyt.

Niin tahtoo nykyään yliopistolla käydä aika usein, – sikäli kuin opiskelijoita on uskominen. Sanoivat, ettei juuri kukaan tiedä muusta kuin juuri ja juuri omasta jutustaan. Arjesta ja käytänteistä ei tiedä juuri kukaan. Taitaa se niin olla.

Sähköposteista voisin kertoa…

… ja ennen kuin ryhdyn tätä liki flegmaattista päivääni tähän enempää sepustamaan, lopetan. Tylsäksi käy tämmöinen!

Huomenna aprillipäivä! Kerron aprillista! Sen historiasta. Se ei ole tylsää se. Siispä huomiseen, hyvät ihmiset!