Vuorottelun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä kävin työehtosopimusneuvottelut ja kehityskeskustelut yhteen syssyyn. Ihan yksissä naisin, ihan itseni kanssa sovin monista asioista.

  • ♦ Pidän kaikki mahdolliset sairaslomat, enkä käy kipeenä töissä.
  • ♦ Viikonloppuja ei ole tarkoitettu luentojen tekemistä varten.
  • ♦ Olen menettämättä yöunia yhdenkään opiskelijan takia. Se ei estä, ettenkö voisi päivisin yrittää olla avuksi ja empaattinen.
  • ♦ Vapaaehtoisesti en ilmoittaudu yhdenkään homman tekijäksi. Hyvä jos teen ne, mitkä on tehtävä.
  • ♦ Opettelen nauttimaan lukukauden suvantovaiheista tuntematta huonoa omaatuntoa.
  • ♦ En kehittele kirjahankkeita tai projekteja, joiden tekemisestä päävastuu jää itselleni.
  • ♦ Aamuyön tunteina heräilevä pieni marttyyri minussa nitistetään heti alkuunsa.
  • ♦ Suhtaudun työhöni virkamiesmäisesti, en intohimoisesti.
  • ♦ En kyseenlaista mitään, ja siten aiheuta turhaa työtä ja tappelua tuulimyllyjä vastaan.
  • ♦ En anna sanojen satuttaa.
  • ♦ En syö eväitä työhuoneessa koneen ääressä. Jos on muka niin kiire, etten ehdi eväitä käydä kahviossa syömässä, niin olen ilman ruokaa.
  • ♦ Aina kun mahdollista teen etätyötä: otan käsikirjoitusnipun/niput ja ajelen kotiin tai vaikka mökille lukemaan ja kommentoimaan niitä.
  • ♦ Yritän palauttaa vanhan hyvän ”perjantai on tutkimusvapaapäivä” -käytännön. Lähden vaikka arkistoon ”pakoon”, jotta tämä onnistuu.
  • ♦ Käyn joskus kesken työpäivän ulkona kävelemässä, otan kameran, ystävän, kollegan tai eväät tai vaikka nuo kaikki mukaan ja menen kasvitieteelliseen.
  • ♦ Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.

 

Olen näitä asioita jo pitkin vuotta pohtinut, aina välistä aikeistani pehtoorille kertonut. Olen selittänyt, että ”alan tefloniksi” = minuun ei tartu, eikä jää kiinni mikään. Pehtoori on naurahdellut, epäillyt, väittänyt, että olen valurautapannu, enkä enää muuksi muutu.

Noh, tänään esimies halaten toivotteli moneen kertaan tervetulleeksi, pitkät juttutuokiot vietimme keskenämme (ei meidän käytävällä muita ollutkaan)  ja hänellekin kerroin muuttuneesta lehtorista, joka on vuorottelun aikana luterilaisen työmoraalinsa hukannut ja hävittänyt Lapin tuntureille ja Umbrian maaseudulle.

Ja mitä sanoo professori?  -”Mielenkiintoista.” Eikä oikein ota uskoakseen minun uutta uljasta työprofiiliani, varsinkaan kun ensimmäinen päivä, jolloin minun olisi pitänyt tulla töihin on vasta HUOMENNA, ei tänään. Olin päivän etuajassa – – !

Mutta vasta yhdeksältä. Se on hyvä alku.

Eipä siellä tunkua tänään ollut: vain pöhkö vuorottelulta palaava yliopistonlehtori ja professori joka on kohta 40 vuotta historiatieteissä uraa tehnyt, eikä kovin paljon muusta elämästä tiedä.

Humus-kuppilakin kiinni.

Joka tapauksessa nyt on uusi työkänny (yliopistolla on luovuttu lankapuhelimista)

ja avaimet omaan huoneeseen.

Kuvan vastapari täällä.

 

4 Comments

  1. Sangen onnistuneet kehityskeskustelut!

    Voisit kokeilla joskus myös tätä: Otan kameran, ystävän tai kollegan eväät ja menen kasvitieteelliseen.

    Vihjeen antoi nimim. ”Ei enää töisä.”

  2. Kiitos, Koivu. Voisin kokeilla. 😉 Muutama kollega on sellainen että voisin eväänsä vohkiakin… 😉

  3. Yritin jo reissun päältä kommentoida, mutta netti tökki. Hienoja lupauksia kaikki! Jo näiden ajatusten takia vuorottelu kannatti toteuttaa? Näitä juttuja olen jo minäkin moneen kertaan miettinyt. Olen kai nuoremman polven valurautapannu 🙂 Teflon olisi monesti paljon parempi, mutta jotenkin tuntuu, että yliopistomaailmassa kaikenlaisilta tartunnoilta on erityisen vaikea välttyä…tai sitten siellä on vain tavallista enemmän töissä valurautapannuja 😉

    Itse on itsestään ja omista oikeuksistaan pidettävä huolta, näin se on. Vedettävä oman näköiset rajat. Erityisesti pidän lounastaukorajanvedostasi! En ole ikinä ymmärtänyt, kuinka kukaan voi olla niin kiireinen ja korvaamaton, ettei ehdi SYÖDÄ. Olen ihan päin naamaa naureskellutkin näille tyypeille, hyi minua 🙂 Ethän ikinä enää ala niin kiireiseksi ja korvaamattomaksi?

  4. Parahin nuoremman polven valurautapannu, yrittäkäämme molemmat vetää ja pitää rajamme itsellemme sopivina 😉 ! Kyllähän se niin on, että itsehän sitä eniten oman elämänmenon kulkuun ja kauneuteen, kiireeseen ja ”korvaamattomuuteen” voi ja pitää vaikuttaa.

    Huomasitkos, että tuossa lounaslupauksessani olikin tärkeä sana ”ei MUKA ehdi”. Minullekin olisit siis ihan aiheesta voinut naureskella päin naamaa. 😉

    Mutta täällä sitä opetellaan uutta asennetta. Koko ajan opetellaan…

    Elokuun koittaessa leppoisia päiviä itselleni ja kaikille toivottelen.

Jokainen kommentti on ilo!