Vanhemmuus – Sivu 9 – Tuulestatemmattua

Pyhäinpäivänä värejäkin

Pyhäinpäivänä on sellainen välitilaolo. Aikalisä, alakulo, pinnan alla kutkuttava odotus, lepo, väsy, mutta myös seesteisyys.

Aamulla saattelin tyttären lentokentälle, ja sitten ajelin hautausmaalle, jossa välillä aika rutkasta sateesta huolimatta kuljeskelin kauan…

Isän haudalle kynttilä… Tasan neljätoista vuotta sitten oli isän hautajaispäivä. Se oli pyhäinpäivänaattona, ihan niin kuin eilen oli miehen isän, appeni, hautajaispäivä. Eilen ja 14 vuotta sitten oli samanlainen sumu, sade, harmaus, tärisyttävä kylmä syvällä sisällä.

Appi eli 20 vuotta vanhemmaksi kuin isäni. Mutta kuinka paljon tässä on näinä päivinä tullutkaan mieleen, muisteltu yhdessä ja erikseen, minä erityisesti, isän kuolemaa ja hautajaisia. Ihan samalla lailla kuin oman lapsen saadessa lapsen tulvahtaa mieleen se oman äitiyden alku, kaikki vauvajutut ja ne tunteetkin.

Ja niin erilaiset kuin nämä meidän isiemme hautajaiset – ja elämäkin – olivat. Vielä tänään hautausmaalla muistoja, kipeitäkin, ja muistot siitä sekavuudesta… Oli niin paljon. Mutta tänään kuitenkin päällimmäisenä ehkä sana ”lepo”.

Kunhan olin eiliset kuvat saanut työstetyksi lähdin käymään sairaalassa, ja sen jälkeen minulla oli treffit kaupungissa Pehtoorin kanssa. Viime päivät olen kotosalla laittanut aika lailla runsaasti juhlaruokaa tai noh, tavallista parempaa ja enemmän, joten nyt oli mukava mennä ulos syömään. Hagia Sofiassa kävimme, – kuuluu sarjaan ”Oulun etniset”, joten teen joku päivä siitä postauksen.

Tämä kuva on jotenkin niin monimerkityksinen, siinä on jotain hyvin symbolista.
(ks. oikean reunan Insta-kuva. Klikkaa isommaksi. Siinä olen vielä stilisoinut lisää… )

Kaikella on aikansa

Syksyn tähän asti pimeimpänä ja sateisimpana iltapäivänä saimme tyttären kotikotiin muutamaksi päiväksi. Mistä kummipoikansa Apsu on ihan erityisen iloinen. ”Saanan” (vielä kesällä Naana) kanssa piti äsken leikkiä, lukea ja istua käsikkäin. Syödessä poika sentään malttoi istua omalla penkillään. Näillä kahdella on ihan omia ”hommiaan”; katon korjausta, kilpa-ajoja ja pitkään ovat myös inttäneet, myös whatsapp-ääniviesteillen, sukunimiasiasta. Saana on koettanut opettaa Apsulle, että heillä on sama sukunimi, ja se sama sukunimi on myös isillä ja mummilla ja papalla, että me kaikki ollaan Satokankaita. Tätä poika ei ole hyväksynyt. On kivenkovaan väittänyt, että hän on vain Aatu Aatu. Mutta viime viikolla…

Kun viime viikolla keskiviikkona olimme Apsun kanssa kirjaston leikkihuoneessa, sinne tuli yksi isä 5-vuotiaan pojan ja 3-vuotiaan tytön kanssa. Apsu vähän arkaili, mutta kun poika kyseli, montako vuotta Apsu on, tämä asetteli sormet tarkasti osoittamaan kolmea. Ja sitten juttelivat jotain muuta, leikkivätkin yhdessä, ja lähtiessä vanhempi poika huikkasi vielä Apsulle: ”Mikä sun nimi on?” – Mun nimi on Aatu! … ja sitten kävi vielä ovelta huutamassa perään: – Satokangas. Aatu Satokangas.

Siinä vaiheessa minulla oli itkussa pidättelemistä: ajattelin, että juuri nytkö, juuri tänä aamuna pojanpoika ”ottaa käyttöön” sukunimensä, ”tunnustautuu” Satokankaaksi. Juuri samana aamuna, jolloin muutamaa tuntia aiemmin suvun vanhin, Apsun isopappa, Pehtoorin isä oli nukkunut pois. Ihan kuin suvun nuorin olisi silloin ”ottanut paikkansa”.

Vain minun ajatukseni, tunneryöppyni, tämä oli, mutta niin vain kävi. En siellä sitten, muutamaa kyyneltä silmäkulmassa, enempää itkenyt. En siellä.

Appeni oli hyvä mies ja minulle aina mukava, ja lapsille – varsinkin näiden ollessa pieniä – tärkeä pappa. Pehtoorille isä. Koko elämässä mukana ollut isä. Mutta nyt appi oli jo kovin väsynyt ja sairas 93-vuotias, joten oli aika lähteä. Mutta suru tietysti on. Anopilla kaikkein suurin: 67 avioliittovuoden jälkeen iso osa elämää on mennyt.

Meidän tyär tuli pappansa hautajaisiin, jotka ovat perjantaina. Ja samaan aikaan on yhden Satokankaan syntymän laskettu aika. Ilon ja surun, odotuksen ja menetyksen päiviä on meillä nyt.

Vanhemmuus

Mikä ihana tekosyy! Ja syksy!

Onko luterilaista työmoraalia, syömisongelmaa, turhanaikaista perustelua, huonoa omaatuntoa, katteetonta selittelyä, epäkypsää itsekkyyttä, kuplassa elämistä tai mitä?

Mutta kyllä minä onnistuin tänään itselleni perustelemaan ”että olen niin ansainnut tämän”. Ja sitten vielä lisäksi, etten ainoastaan ansainnut, vaan myös, että oli sen aika, niin kuin juhlan aika.

Tänäänkin söimme hyvin, vähintäänkin hyvin. Ja aika paljonkin. Tuo Toast Skagen, jollaista olin jo pitkään suunnitellut tekeväni, oli vain alkuruoka. Pääruoaksi oli tortellineja ja eiliseltä jäänyttä savukalaa soosissa. Ja jälkkäriksi suklaata.

Eikä mitään syytä jättää avaamatta kuplivaa: kansainvälinen samppanjapäivä tosin hoitui meillä ´vain´ Loiren cremantilla. Kuplajuomalle oli toinenkin peruste: on jotensakin tunnilleen 42 vuotta meidän ensimmäisistä treffeistä. Ei silloin tiedetty kuohujuomista tai samppanjasta juuri mitään!

Juotiin huoltoaseman kahvi. Metoksen pannusta, jonka alla levyllä oli 20-penniset, Arabian kuluneisiin kuppeihin kahvia. Paitsi, että minä en edes silloin vielä juonut kahvia, vaan teetä. Liptonin keltaista pussiteetä. Tai limpparia. Mutta ei tarjoiluilla niin väliä: suhde siitä syntyi. Aika pitkä suhde. Jolle loppua ei näy. 🙂

Tänään taas liikenteessä, Caritaksessakin. Niinkuin nyt liki joka päivä viikon ajan. Mutta en Caritas-kodissa (oma-asumisen, vanhustenhuollon piirissä oleva kerrostalo, jossa äiti on asunut viimeiset 10 vuotta) vaan viereisessä Caritas-sairaalassa, jossa äiti nyt on. Jäi viime viikolla ovenpielen ja rollaattorin väliin jumiin, sillä seurauksella, että nilkka on murtunut kahdesta kohtaa. Leikkausta ei 88-vuotiaalle yhdellä ja toisella tavalla sairaalle enää tehdä, joten nilkka on nyt jo toisessa kipsissä viikon sisällä. Mutta nyt tilanne sitten vakaa. Kuntoutus aluillaan. Sairaalavierailuja meillä nyt sitten riittää: Pehtoorin isä – vanhempi ja paljon huonommassa kunnossa kuin äiti – on ollut sairaalassa jo pari kuukautta. Tässä vaiheessa elämää ollaan: he ja me. Läheltä katsellaan ja myötäeletään elämän syksyä. Olemme siinä iässä, siinä elämän vaiheessa. Syksy on.

Vanhemmuus

Kotiinpaluu

– Missä sinä olet ollut! puuskahti isä.
– Minäkö? äiti sanoi viattomasti. – Tein vain pienen kävelyretken tuulettuakseni.
– Et saa pelästyttää meitä tuolla tavoin, sanoi isä. – Muista toki, että me olemme tottuneet näkemään sinut kotona iltaisin.
– Sepä juuri onkin kauheata, huokaisi äiti. – Vaihtelu on välttämätöntä. Muuten sitä tottuu liikaa toisiinsa ja kaikki on samanlaista, eikö niin, kultaseni?

(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Itse asiassa ei Pehtoori mitään puuskahtanut, kun oli minua iltapäivällä lentokentällä vastassa. Toivotti tervetulleeksi kotiin, ja kyseli tyttären kuulumisia. Sitä paitsi oli käynyt kaupassa ja hommannut ruokatarpeet, jotta teki meille oikein hyvä päivällisen. Ei hassumpaa, sanoisi varmaan Muumimammakin.

Kotiinpaluun iloihin kuului, että Juniori ja Apsu tulivat iltasella käymään; Miniä on kovasti flunssassa ja pojat tulivat käymään (ja hakemaan tuliaiset 😉 ), niin että potilas sai hetken olla ihan rauhassa. Me askarreltiin Apsun kanssa äidilleen Parane pian -korttikin. Kyllä on silppua ja liimajälkiä mummin kirjoituspöytä täynnä. Harmi, etten hoksannut ottaa kuvaa aikaansaannoksesta.

Aamulla sentään otin vielä Helsingissä kuvia. Eilisen varsin railakkaan 😉 äiti-tytär -illan jälkeen ja -leirin jälkeen emme osanneet nukkua tänäänkään myöhään, ja koska minulla oli lento vasta puolenpäivän jälkeen, lähdin aurinkoisessa, tuulisessa aamussa kameran kanssa vielä lenkille. Pienellä Helsinki-breakillani ehdin ottaa reilut 300 kuvaa (joista aika ison osan tasoon en ole ollenkaan tyytyväinen).

Mutta Hakaniemen rannassa, Krunikassa ja Unioninkadulla on ihana kulkea, katsella, liki tunnelmoida. Aikamatkailla mielessään.

Aikamatkailla omassa elämässä ja aikamatkailla Suomen historiassa.

Kulkea ajatuksissa akateemisessa maailmassa, ”Pitkän sillan pohjoispuolella”, Vetehisenkujalla, Rantapellossa…

Joka tapauksessa: olipa hyvä pieni lomanen, tai ehkä loma on väärä sana tässä. Pala elämää. Hyvin hyvä pala.

Niitä näitä Ravintolat Vanhemmuus

Jo pitkään äitinä

Synttäriaamuun heräsimme vähän turhan aikaisin…

Palatakseni eiliseen: Kinky Boots -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa, tuossa pienen kävelymatkan päässä oli meidän molempien mielestä hyvä, erinomaisen viihdyttävä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana en ollut oikein vakuuttunut, mutta sitten esitys ja laulut lähtivät kulkemaan. Muutamista lauluista molemmille jäi vähän sellainen olo, että käännökset olivat jotensakin kökköjä (”Sielukas mies”) mutta molemmilla miespääosan esittäjillä on kyllä ”estradikelpoinen”, voimakas ääni. Varsinkin Lolan/Simonin roolin tehneestä drag queenista pidin kovasti.

Täyteen myydyn valtavan katsomon noustessa lopussa antamaan seisten aplodejaan mietin, etten ole tainnut ennen Helsingin teattereissa moista nähdä ja kokea. Aplodeja tuli myös usein pitkin esitystä. Mikä kertonee, että kovasti musikaalista yleisö piti. Minulle ehkä enemmän kolahti kolme vuotta sitten Peacockissa nähty Billy Elliot. Mutta kyllä Kinky Boots oli suuren luokan musikaali, joka toki kannattaa käydä katsomassa.

Kunhan aamiaisen olimme nauttineet ja minä laittautunut kaupunkilookkiin, jäi tyär värkkäämään esseeta ja tekemään muita harkkoja, kun minä lähdin kaupungille. Aamupäivällä ei vielä satanut. Ja kiertelin (ihan vanhasta muistista? – onhan tämä syyskuun loppu ollut entisessä elämässäni Helsingin arkistoekskursion aika – Unioninkadun huudeilla. Tällä kertaa en opiskelijoiden tai tietokoneen kanssa vaan Canonia mukana raahaten.

Kylläpä Kansallisarkistossa tuoksui tutulle, ja tuli muistoja. Mutta eipä aineistojen digitointien myötä ole tutkijasalissa enää ruuhkaa…

Kuinka monta kymmentä tuntia olen tuossakin salissa tullut viettäneeksi esimerkiksi Maataloustilastojen (1880, 1890, 1900, 1910 …) parissa?!

Ja jatkoin Kansalliskirjastoon, Kauppatorille, espressolle Espalla, muutama mahdollinen lamppukauppa Fredalla, ja piipahdus Laura Ashleylla. Sielläpä olikin loppuunmyynti: 150 euron housut 52 eurolla! Ylläriostos. Nehän ne on yleensä parhaita.

Sitten jonottamaan Amos Rexiin. Noin sadan hengen jono, puoli tuntia jonotin, puolet siitä tihkusateessa, puolet sisällä. Kyllä kannatti. Jotain ihan erilaista kuin ennen… Vaikea kuvailla..

Vielä kiertelin, etsin lamppuja, kylpuytakkia, – turhaan, mutta Taunolle löytyi jotain pientä (62 cm 😉 ) . Kahden aikaa tuli vettä ja tuuli jo siihen malliin, että päätin palautua tyttären kotiin. Hyvä niin.

Synttärisankari oli pyynnöstäni varannut meille ravintolasta paikan, mutta sitä ennen meillä oli etkot: tein pieniä cocktail-paloja (tapaksia tms.) ja M. jonka minäkin tunnen jo aika hyvin, kävi kanssamme nauttimassa lasilliset samppanjaa. Tytär oli saanut keväällä läksiäislahjaksi Almalta Taittinger-pullollisen ja sen nyt 29-vuotissynttärinsä kunniaksi aukaisi. Johan oli hyvää,…

Kuudeksi menimme Vinkkeliin.

Pitkän illallisen, neljän ruokalajin menun, kaksin nautimme. Ja olimme oivallisen asiantuntevan tarjoilijan huomassa. Samppanja ei unohdu. Niin vain tytär vietti synttäreitään kaksin kanssani, mistä olin oikeinkin mielissäni ja meilläpä oli oikein hyvä ilta. Paljon asiaa ja höpötystä, yhteisymmärrystä tulevasta ja menneestä.

Sadekin loppui, ja kun maksoin synttäri-illallista Esikoinen ehdotti jotta ”mennäänkö vielä yhille?”. Pienen etsinnän jälkeen huomasimme olevamme Tornin huipulla vadelma-mojitolla. Oli muuten hyvää sekin. Ja meillä oli vielä juttuja…

Minulla olisi illastakin paljon kuvia, mutta tämä läppäri …. siispä huomiseen.

Hyvä päivä tänään, niinkuin 29 vuotta sittenkin. Se oli yksi elämäni tärkeimmistä.

Niitä näitä Vanhemmuus

Ikuisesti ei voi olla huviretkellä

Äiti naurahti. Sitten hän sanoi hyvin mietteliäänä:
– Kun me asumme näin, minusta tuntuu koko ajan siltä kuin oltaisiin huviretkellä. Minä tarkoitan, että kaikki on toisin, uudella tavalla. Aivan kuin olisi sunnuntai koko ajan. Ja nyt minä haluaisin tietää, onko paha tuntua sillä tavalla.
Toiset odottivat.
– Ymmärrättehän, ei voi olla ikuisesti huviretkellä, jatkoi äiti epäröiden. – Täytyyhän sen loppua. Pelkään, että äkkiä tuntuu taas maanantailta, ja silloin en voi uskoa että tämä oli totta.
(Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Täällä yhden Muumi-friikin luona asustelellessa jää väistämättä nuo ”muumit päälle”.

Eivätkä tuossa edes ole kaikki! Parikymmentä uusinta (?) ja duplettia ovat eri hyllyissä, yhteensä kai lähemmäs 80. Muutoin tyär on viime keväänä konmarittaessaan ”jo luopunut lapsuuden Muumi-täkkipusseista ja -pyyhkeistä ja -muistivihkoista”.

Minäkin koetin pitää konmarittamisen mielessä tänään shoppailu- ja ”patikka”kierroksellani Helsingin keskustassa. Viisi tuntia kiertelin kaartelin, kuvailin ja toki tein ostoksiakin ja olisin tehnyt vähän enemmänkin jos olisin löytänyt etsimäni. Eteisen lamput, äidin kylpytakki ja sellainen jännä palikkakalenteri jäivät löytymättä. Tässä kaikki mitä sain aikaiseksi

Akateemisessa pitkään kaikkea katsellen, lueskellen ja lopulta kaksi kirjaa seuraavaa matkaa varten. Chez Marius on vähän pyhiinvaelluspaikka: nyt pieniä tarvikkeita keittiöön, kastiketippapulloja (Vesku1 opetti näiden tarpeellisuuden 😉 ) ja mökiltähän on kauan puuttunut pieni ”keikahtamaton” voiveitsi (tuiki tarpeellinen juttu mökkikeittiössä!!), punainen villatakki, jota olen Kapteenskassa varmaan kolmella edellisellä Helsingin reissulla sovittanut, nyt ostin. Ja vielä tekisi mieli huomenna käydä Stockalla ostamassa yksi toinen villatakki ,… musta Repeat. Löysin kyllä lisäksi ihan mahtavan Desigualin kevyt toppatakin (kuva ei tee oikeutta… ja livenä sovitin tummansinistä), mutta koko oli liian suuri. Ehkä tilaan netistä? Ehkä en.

Peili. Tyttären kylppärissä ei ole suurentavaa peiliä, joten enhän minä näe kunnolla meikata. Siis peili.

Olihan noita kauppoja kierrettävänä, mutta enimmäkseen kävelin pitkin keskikaupungin katuja, Eiran kautta Kaivarinrantaan, ja lounaalle Ursulaan. Siellä oli näin kauniina tiistaina alkuiltapäivästä sellainen joutilaiden ihmisten leppoisa tunnelma. Meri kimmelsi ja Toast Skagen (melkein yhtä) hyvää kuin ennenkin. Tovin istuin, katselin merta, nautin yksinolosta ja sitten jatkoin taas tepastelua.

Iltapäivän lopulla tauko (ja blogin päivitys) Vetehisellä, sitten vielä katsastamaan Hakaniemen hallin väistötilat! Johan oli hienot,… kuvia tulee. Kiertelin aurinkoisessa, tuulisessa kauniissa ilmassa Kallion kaduilla. Kaupunkipatikasta tämä päivä on käynyt.

Nyt olen lähdössä vastaan kun tyär pääsee luennolta kuudelta, ja polkee suoraan Kaupunginteatterille. Meillä on liput musikaaliin: Kinky Boots. Sinne siis.

Huviretkellä vielä olen. …

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Pientä kutomishommaa ajattelin

Tänään, ihan kuten eilenkin lenkki hoitui pyöräillen, sekä omilla että äidin asioilla. Tuulinen, aurinkoinen ilma, ilo olla ulkona.

Caritaksesta palasin kotiin mutkan ja vielä Lankamaailman kautta. Kylläpä oli taas ihania uudenlaisia lankoja, ja malleja. Oli vaikea valita värejä, mutta näihin sitten päädyin.

Ajattelin nyt kesän jälkeen, pitkästä aikaa taas ryhtyä kutomaan, jotain ihan pientä vain. Koska Apsukin sanoi, että Taunoa voi palella sitten kun se tulee, niin ajattelin jotain lämmittävää tehdä. Eniten ehkä lämmittää minua itseäni tämä kutomishomma.

Taunolle tuotiin tuliaisia myös Jyväskylän reissulta viikonloppuna.

Taunolle siis nekin.

Ja kuka on Tauno? Aiemmin Tauno oli Aki-Santeri. Ainakin Apsu sanoi niin. Ja Tauno on se, jolle Apsu on jo kesällä luvannut antaa mummulassa ja mummilassa olevat ”huonot” potat. Ei, – ei Tauno ole Apsun keksimä satuolento tai mielikuvituskaveri, jollaisia isällään tuossa iässä oli kyllä pilvin pimein.

Tauno on meidän toinen lapsenlapsi, [icon name=”heart” class=”” unprefixed_class=””] talvivauva, jonka tuleva isoveli on nimennyt Taunoksi jo paljon ennen kuin vauvan sukupuolesta yhdessäkään ultrassa oli sanottu mitään. Ei sillä niin väliä, – nimellä ja sukupuolella siis. Mutta vauvalla on … kovasti jo odotamme, ihan kuten Tahvoakin, josta sitten tulikin Apsu. Ollaan odotettu jo monta kuukautta. [icon name=”heart” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”heart” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”heart” class=”” unprefixed_class=””] [icon name=”heart-o” class=”” unprefixed_class=””] Pikkuperheestä tulee vähän isompi perhe.

Mökkielämää Vanhemmuus

Muistoissa mökkireissulla

Apsu oli meillä aamupäivän, pitkästä aikaa. Niin pitkästä aikaa, että puhutteli minua pariinkin kertaan mummUksi, eikä mummiksi. Toinen isoäiti on mummu ja minä olen mummi, joten nyt on viimeisen viikon aikana oltu enemmän Toppilan mummun kuin Rantapellon mummin luona. En ihan ole mustasukkainen mutta melkein.

Suunniteltiin yhdessä mökkireissua, jonne olisi tarkoitus ennen Juniorin koulun alkua ehtiä yhdessä käymään. Apsu ilmoitti, että hänen rallipenkkinsä siirretään papan autoon ja hän tulee meidän, eikä vanhempiensa, kyydillä pohjoiseen. Sepä voikin olla hauskaa. Tai sitten ei. Tosin Apsu on kyllä aika tottunut ja helppo pitkilläkin automatkoilla – ihan niin kuin meidän mutikaisetkin oli pienenä.

Yhden hieman erilaisen mökkireissun muistan – nimenomaan pienten kanssa: olin viimeistä syksyä (1993) kotiäitinä, jolloin Juniori oli 2½-vuotias ja tyär neljän. Miehellä oli duunia ja vielä Helsingin reissukin, joten minä päätin lähteä lasten kanssa keskenään mökille. Mies tulisi sitten viikonlopuksi suoraan lentäen Helsingistä Rovaniemelle ja sitten Eskelisellä mökille.

Niinpä lähdettiin. Pakkasin autoa aamupäivällä, ja sinnittelin, etten lähde ajamaan kuin vasta iltapäivällä, jotta ainakin poika nukahtaisi, ja illan tullen sitten molemmat, autoon. Yksin kahden pienen kanssa viisisataa kilometriä oli hieman haastava ajatus. Lähdettiin matkaan, satukasetit ja Rölli-musiikkia oli mukana, tikkareita, olikohan Esikoisella jopa Tiimarin puuhapaketti, jollaiset yleensä oli seuraavina kesinä pitkillä Euroopan autoturneilla? Noh, joka tapauksessa Rovaniemelle asti kaikki sujui helposti. Kun siellä oli tauolla käyty, toivoin, että viimeistään Napapiirin jälkeen muksut nukahtaisivat turvaistuimiinsa. Niin tytär tekikin, mutta entäs pienempi? Jatkoi juttujaan, leikki pikkuautoilla, toki oli vähän kärsimätönkin, ja lopulta (minunkin ollessa iltakahdeksalta jo kohtuullisen väsynyt) nukahti. Vuotsossa! Siis 35 kilsaa ennen mökkiä. 🙂

No kylmään mökkiin mentiin, lämmiteltiin takkaa, syötiin, ja petasin Tuuventuvan ison vuodensohvan meille kolmelle. Pari päivää mökkeiltiin, käytiin ”patikalla” (olen siitä postannutkin aiemmin KLIKS) ja sitten kun oli enää päivä siihen, että perheen iskä tulisi mökille, sattui pieni haveri. Petasin aamulla raskasta vuodesohvaa (ihmettelen vaan, miksi se piti petata kiinni joka päivä??) yksikseni ja niksautin selkäni ihan jumiin ja tuskaan. Ja olen kahden pienen kanssa mökillä keskellä ei mitään! Naapureita ei yhdessäkään mökissä, eikä tietenkään kännyköitä tuolloin ollut.

Ainoa mukana ollut kipulääke oli lasten nestemäinen Panadol, ja sitä sitten litkin suoraan pullosta sen verran, että päästiin lähtemään kohti Ivalon teekoota. Pojan nostaminen turvaistuimeen onnistui jotensakin tuskaisesti. Tuohon aikaan poika poti toistuvia korvatulehduksia ja parkui välittömästi nähdessään valkotakkisia ihmisiä, joten oli miettimistä, miten minun lääkärissä käyntini onnistuisi.

Ajoin sitten Ivalon terveyskeskuksen oven eteen, jätin lapset autoon, löysin heti sairaanhoitajan, joka kehotti minua odottamaan aulassa, hän haki ja nosti mutikaiset autosta, vei jonnekin leikkipaikalle ja järjesti minulle lääkärin. Nopeasti, huolehtivasti. Sain kipupiikin, ja ehkä myös kortisonipiikin, relaksantteja mukaan ja kehotuksen olla nostelematta mitään. Huilailtiin Ivalossa pari tuntia, käytiin syömässä Shellin baarissa ja ajeltiin takaisin mökille.

Happy End kuitenkin. 😉

Ravintolat Ruoka ja viini Vanhemmuus

Erilainen sunnuntai

Erilainen sunnuntai. Minä en ole laittanut ruokaa, pikkuperhe ei tullut meille syömään, olen aamupäivän käsitellyt ja laitellut kuvia myyntiin ja sitten lähtenyt kävellen kaupunkiin, matkalla kuvaillen, luonnollisesti, ja muu perhe (joka oli jo ennen minua aiemmin kukin tahoillaan urheillut) tuli autolla Crecianiin.

Oulun ainoa kreikkalainen ravintola on vuosien varrella testattu moneenkin kertaan niin kaksistaan, perheen, ystävien kuin työporukoiden kanssa. Mutta nyt jatkettiin perheen kesken juhlaviikonloppua siellä, ja pidettiin ”matkantappajaisia”. Keväisen Rodoksen matkan jälkimainingeissa (3 kk:n jälkeen), kesän jatkuessa, perheen ollessa koolla (vain ”Pappikin” puuttuessa), minun sunnuntaikokkailuni vastapainoksi, välillä näinkin. Teen Crecianin ruoasta yms. (etnisten ravintoloiden listaan) postauksen huomenna, erikseen, nyt vain totean, että olipa hyvä idea mennä sinne tänään.

Kovin vähän on Oulussa, ja tietääkseni muuallakaan Suomessa, ravintoloita auki sunnuntaisin, mutta Crecian on, mikä tänään oli ihan huippujuttu.

Ja aurinko paistaa!

Vanhemmuus

Tänäänkin juhlapäivä!

Nyt ei ole paljon kertomista. Mutta todettakoon …

että jo aamulla tuuli miellyttävästi. Ja aurinko paistoi. Kunnolla.

että oli ilo lähteä pyörällä torille. Hakemaan marjoja, ja hallista lohta (ja vaihtamaan kuulumiset M:n kanssa). Pääruoan (Iberico possua) ainekset olinkin (onneksi) hankkinut jo viikolla.

Ja sitten homma jatkui Festan keittiössä.. Iltapäivällä tyär – palattuaan neljän tunnin poke-metsästykseltä – toi mukanaan myös pikkuperheen. Apsu oli jo aamulla lähettänyt papalle whatsappilla oman tervehdyksensä, jonka toisti tullesaan: telve! Onnea, pappa!

Siitä oli taas hyvä jatkaa, … Esikoinen tarjosi samppanjan.

Tänään on siis vietetty Pehtoorin synttäreitä – – ihan vaan perhepiirissä. Muisteltu viime vuotta ja nuorten nuoruusvuosia. Ja ilo on ollut, että tyär on Oulussa.

Söimme ja joimme hyvin. Vastoin tapojani olin leiponut myös kakun. Siihen liittyen ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että suklainen soijamaito ON hyvä kakun kostutukseen. ..

Onneksi on vielä kesä. Ja meillä nuo nuoret.