Pyhäinpäivänä isän haudalla

Pyhäinpäivän aamulla aurinkoa, – ja pakkasta. Huikea valo. Ja aikaa.

Pyhäinpäivän aamulla ajelin Tuiranrantaan, sieltä kävellen hautuumaalle.

Ensimmäiseksi isän haudalle. Pienen havu-jäkäläseppeleen vein, ja kynttilän lyhtyyn. Pakkanen oli pitsittänyt kaiken. Kaunista oli.

Syyslomalla tuli kymmenen vuotta isän kuolemasta. Jo kymmenen.

Olimme silloin New Yorkissa, – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla. Isä oli sairastanut pitkään, kaikenmoista, mutta ei ollut sairaalassa silloin kun reissuun lähdimme. Eikä hän ollut eläkkeelläkään, vaikka ikävuosia oli jo 73. Teki töitä – enemmän ja vähemmän tehokkaasti – yksityisyrittäjä viimeisiin päiviinsä asti. Soittelin reissuun lähtiessä ja iskä toivotteli hyvää lomaa ja kehotti syömään hyvin. Ruoka kun oli meitä kummasti yhdistävä juttu. 🙂

Lomaviikkomme viimeisenä iltana olimme perheen kanssa tulleet syömästä ja olimme Starbuck´s Cafeessa jälkkärikahvilla, kun veljeni soitti. Tiesin jo ennen kuin vastasin: yhtäkkiä ”Isossa ilossa suuri suru”.

”Suru on se, miten me muistamme ilon.”

Sellaisen tekstin halusin seppeleeseen. Ja vieläkin muistan ilon.

Eihän me mitenkään erityisen läheisiä oltu. Mutta aika samanlaisia monessa asiassa. Ja tulimme toimeen, olimme aina tekemisissä, – vaikeinakin aikoina.

Olinkin oikeastaan ihmeissäni, kuinka kauan suru kesti, kuinka paljon itkin ja kuinka tärkeäksi tuli käydä haudalla. Ensimmäiset vuodet kävin joka viikko. Kävin haudalla höpöttelemässä kaikkea. Kaikkea isoa kun tapahtui isän kuoleman jälkeen. Olin merkillisen huolestunut, pahoillani, jos kynttilä lyhdyssä oli ehtinyt sammua ennen kuin toin uuden.

Noina vuosina Oulun hautausmaasta, Stooleporista (Ståhleborg, hautausmaan 1700-luvulla vihkineen kirkkoherran mukaan, vanha puoli), tuli minulle tärkeä paikka. Enkä vieläkään oikein tiedä miksi. Ja  vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen käynyt haudalla tosi harvoin.  Kerran kuukaudessa, tai kahdessa. Syksyisin aina tiuhaan: pimeä, yleinen melankolia ja sitten se, että isän kuolinpäivä, pyhäinpäivä, isänpäivä ovat viikon välein….

Ja tänäänkin hautuumaalla liki parituntisen kiertelin, kuvailin, mietin. Ja päätin, että joskus minä vielä tuhansista hautausmailla ottamista kuvistani ”jotain teen”.

Sielun lintuja paleltaa, vai paleltaako sittenkään?

9 kommenttia artikkeliin ”Pyhäinpäivänä isän haudalla”

  1. Kauniita kuvia ja sanoja, muistoja. Kuulun myös hautausmaa”friikkeihin” (en tosin ollenkaan siinä laajuudessa kuin sinä), joten toivon todella, että teet hautausmaakuvista jotain tosi hienoa joskus.

    Jännä muuten, että osa ihmisistä kammoksuu hautausmaita ja vähän pelkäävätkin kuljeskella siellä. Itse opin kulkemaan hautausmaalla jo hyvin pienestä lähtien, ja opin pitämään kirkkomaan tunnelmasta. Hautausmaalla on kaunista, rauhallista ja tilaa omille ajatuksille.

    Vastaa
  2. Vaikuttava kuvakertomus – tnx!

    ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin…” , nimittäin klo 13 Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä. Diasporakarjalaisia ja heidän jälkeläisiään paikalla gkolmisenkymmentä.

    Muistopalvelus rajantakaisissa kalmistoissa lepääville. Aina koskettavat sanat ja sävel: ”Olkaa iäti muistetut…”

    ”Mutta eräänä päivänä, tiedän sen,
    olen tuleva lännestä ihanaan itään,
    kun olen jo tarpeeksi hiljainen
    enkä elämältäni pyydä mitään,
    kun olen vain huokaus puoliääneen,
    kun olen vain hauta Karjalaan jääneen,
    kun ikiajoiksi jäädä saan
    omaan kotiini, omaan Karjalaan.”

    (Erkki Mutru: Vanhuksen Karjala, viimeinen säkeistö)

    Vastaa
  3. Mukava että kävit päiväsaikaan kuvailemassa, sait päivän trendiin nähden toisenlaisia Pyhäinpäivän hautuumaakuvia. Ovat oikein kauniita. Itse tykkään tuosta ensimmäisestä, haikeaa tunnelma…

    Vastaa
  4. Nautin lähes päivittäin annoksen Tuulestatemmattua, niin tänäänkin. Eikä nautinto taaskaan pettänyt! Luulen, että oli paras teksti ja parhaat kuvat ikinä! Kiitos!

    Vastaa
  5. KATRI, kiitokset kommentista ja kannustuksesta. Hautausmaalla on tosiaan ihan eri maailmassa… siksikin ne kiehtovia paikkoja.

    Ja mikä määrä ELÄMÄÄ – tosin jo elettyä – niissä onkaan. Hautausmaat ovat täynnä kertomuksia ja kokemuksia.

    KOIVU, siinä Karjalaan jääneiden muistomerkillä pysähdyin minäkin. Ja harmittelin (itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä), etten ollut ottanut kynttilää myös papalleni siihen laitettavaksi. Karjalaan jäänyt äidinisähän on oikeastaan antanut nimensä tälle blogilleni.
    http://www.satokangas.fi/blogi/esittely/

    PASI, minähän olen useimmiten aamuisin liikkeellä, ja juuri pyhäinpäivänä, itsenäisyyspäivänä, jouluna haluasin saada aikaiseksi, että lähtisin jonnekin kirkkomaalle illalla. Sinunkin kuviasi katseltuani taas mietin, että iltakuvissa on niin hieno tunnelma. Itsekin pidän tuosta ensimmäisestä, siinä nuo ”bokeh-pallerot” tuovat sellaisen toivon, toivon jälleennäkemisestä, vai? Olisikohan siitä adressikuvaksi?

    ANNELI, voi kiitos. ”Nautin päivittäin annoksen Tuulestatemmattua” kuulostaa ihan tavattoman mukavalle.

    Vastaa
  6. Toimisi varmaan ihan hyvin adressissa. Adressi-tekstin sijoittamiselle tuossa on pari hyvää paikkaa, voi tulla jopa valinnan vaikeus. 😉

    Vastaa
  7. Haikeakin postaus, muistan sen, olin silloin Suomessa, enkä sitten päässyt tulemaan hautajsisiin. Lojalisuutesi on kadehdittavaa. Isäni olisi tykännyt tuosta Koivun siteeraamasta runosta, miten osuva. Halit sinnenpäin.

    Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.