Lähetin tyttärelle Monterreyhin kortin. Heti samalla viikolla kun hän lähti, pistin postiin Mörkö-kortin pelottelemaan kaikkia pahiksia pois ja Myykin siinä kortissa oli – antamassa tempperamenttia. Esikoinenhan on ollut ihan armoton Muumi-fani koko pienen ikänsä. Jos sanot muutaman vuorosanan jostain Muumi-jaksosta, niin hän osaa kertoa, mistä jaksosta se on ja osaa jatkaa juttua. On katsonut KAIKKI Muumi-jaksot kymmeniä kertoja (katselivat niitä veljensä kanssa Umbriassakin viime toukokuussa!), on katsonut osan myös in english ja/tai på svenska (harjoitteli mm. kirjoituksiin tuolla tavoin) ja on lukenut myös kirjat. Moneen kertaan. Mukavan humanistisia harrastuksia kauppatieteen ylioppilaalla… mutta siis: lähetin Muumi-kortin kolme viikkoa sitten, ja se ei ole saapunut perille vieläkään. Joten sitäkin suuremmalla syyllä olen erinomaisen tyytyväinen kaikista näistä sähköisistä viestintämahdollisuuksista, joita on olemassa.
Ja niiden turvin ja edelleen tyttären luvalla saan välitellä taas terveisiä Monterreystä. Ensimmäinen ”raportti” on täällä (KLIKS) ja on heti korjattava siinä postauksessa oleva virhe. Siihen etsin tyttären työpaikasta kuvia Googlella, hänen antamallaan osoitteella, joka olikin ko. firman toisen/vanhan toimipisteen osoite, joten edellisessä postauksessani on kuvat väärästä talosta. Tässä on se oikea. Tämä on niin uusi, että Google Street View´ä tehtäessä ei ole ollut edes valmiina. Viewerin kuvassa näkyy tämän toimiston raksa.
(kaikki nämä tyttärenkin lähettämät kuvat suurenevat klikkaamalla)
Ja töiden aloittamisesta:
Sunnuntai-iltana jänskitti aika paljon ja töistä oltiin luvattu tulla hakemaan maanantaina aamulla klo 9.30. Pomoni Rod lähetti työkaverini Priscilan hakemaan ja yllättäen täysin ajallaan klo 9.30 maanantaina 28.1. Prisci kurvaa meidän talon edustalle. Siinäkin nämä pohjois-meksikolaiset on päässeet yllättämään positiivisesti. Olin Ranskan jälkeen henkisesti varautunut siihen, että “noni, nyt lähden Meksikoon. Ranskassa kaikki oli myöhässä koko ajan, byrokratian määrä oli huikeaa ja mitään ei saatu koskaan tehtyä silloin kun luvattiin. Meksikossa tämä tulee olemaan potenssiin kolme”, mutta ei! Yleensä kaikki on (melkein) ajallaan, silloin kun oikeasti on jotakin sovittu. Kuten Prisci tuona aamuna, hyvähyvä.
Kurvasimme toimistolle, joka on jumalaton lasipytinki. Olin aivan ihmeissäni, ottaako ne oikeasti mut tänne töihin? Lasipytinki vuokraa toimistotiloja, jossa myös mun toimisto on. Minä, Priscila (24-v.) ja Gaby (25-v.) ollaan toimistolla kolmestaan, meidän pomo Rod (n.35-v.) työskentelee toisella toimistolla muutaman kilsan päässä muutaman muun kanssa. Pieni porukka, mutta hyviä tyyppejä.
Prisci on kyllä jo lopettanut (uusiutunut melanooma 🙁 ) joten duunia riittää kahdelle sitten enemmän, minusta kuulosti, että vähän liikaakin, – oli jo tytär asunnolleen töitä kantanut – ennen kuin P:n tilalle tulee uusi.
Viimeksi jo kerroinkin asunnosta ja siitä, kuinka pelkästä vaatehuoneen koosta esikoinen oli kovin iloinen. Tässä muutama kuva asunnosta, joka siis oli valmiiksi kalustettu.
”Kotikadulta” kulman takaa näkyy komeasti Cerro de la Silla -vuorijonon silhuetti.
Ja vielä paluu reissun ensimmäiselle viikolle. Tyär kun on vähän intohimoinen urheilun [lue: salitreenin] harrastaja, niin tämä ei minua ihmetyttänyt:
Ensimmäinen viikko meni Lucyn [S:n kämppiksen Alicen isosisko] kanssa ympäristöön tutustuessa ja oikeastaan kuntosalia metsästäessä ja eri vaihtoehtoihin tutustuessa. Lucy oli jo aiemmin miettinyt, että koska hän ei juuri nyt ole töissä, on hyvää aikaa kuntoilla. Ja koska minä halusin jatkaa kotoista urheilua, päätimme lähteä yhdessä etsimään hyvää ja kohtuuhintaista paikkaa. Vaikka moni asia onkin paljon halvempaa täällä kuin Suomessa, jos haluaa urheilla, siitä joutuu kyllä kunnolla maksamaan. Kuten edellä mainittua, meksikolaiset on aika laiskoja, ja urheilun harrastaminen ei ole kovinkaan yleistä. Se on enimmäkseen niiden varakkaampien harrastus, joilla on siihen myös aikaa. Ensimmäinen fitness center, jossa kävimme oli lähellä, ja siellä oli kaikkea mitä toivoa saattaa seinäkiipeilystä kickboxingiin. Ja sen mukainen oli hintakin: liittyminen n. 900 euroa ja 200 e/kk. Saimme ilmaiset kolmen päivän passit, joten kiltisti hyödynsimme ne, jonka jälkeen totesimme, että ei kiitos. Ihan ei meidän budjeteille ollut oikea paikka. Jatkoimme tätä ilmaisten passien haalimista loppuviikon ja lopulta löytyi hyvät salit molemmille. Minä sain jopa omastani opiskelija-alennuksen.
Ja se kuntis on tässä.
Ruokahan on tietysti asia, josta minä olen kysellyt joka kerta ollessamme kontaktissa: ensinnäkin a) onhan tyär muistanut syödä ja b) millaista ruokaa on tarjolla ollut?
Paljon on tullut syötyä tacoja ja tostadoja ja kaikkea muuta, minä kyllä tykkään. Paikalliset tykkää myös napostella paljon. Tulisia sipsejä on joka paikka täynnä. Ja siinä missä suomalaiset käyttää lällyjä kermaviili-dippejä, täkäläiset lisää entisistään tulisiin sipseihin salsaa ja chiliä. Oikeaoppinen tapa on ottaa sipsejä omaan kulhoon tai lautaselle, puristaa päälle limen mehua, laittaa vihreää ja/tai punaistaa salsaa tai tabascon tyylistä kastiketta ja sitten vetäistä nassuun. Ja jos guacamolea sattuu löytymään niin sitä myös.
Ja sitten kokemus Alicen vanhempien luota lounaalta, jossa tietysti oli ruokarukoukset – käyväthän Alicen vanhemmat ja usein aikuiset lapsetkin joka pyhä messussa kuten kunnon katolisten kuuluukin. Paavin ero oli ollut ISO juttu myös Monterreyssä.
– – Alicen vanhempien kotona kävimme Lucyn kanssa syömässä. Ruoka oli hyvää ja Alicen äiti hästäsi koko ajan varmistaen, että minulla on kaikki hyvin ja kaikkea on tarpeeksi. Tunsin oloni hyvin tervetulleeksi. Mutta mikä hämmensi jo silloin, autoriippuvaisuuden lisäksi on meksikolaisten riippuvuus älypuhelimista. Luulin, että se on perisuomalainen synti, mutta eeheheeeii.. meidän puhelinaddiktio on vielä lasten kengissä. Alicen äiti (n. 60-v.) ja Lucy räpläsi puolet ruokailusta puhelimiaan ja ottivat kuvia minusta ja lähettivät heidän perhewhatsapp-keskustelussaan Alicelle, todistaakseen, että minusta pidetään huolta. Ja tämä puhelinten kanssa leikkiminen on täällä jatkuvaa joka paikassa, ei pelkästään nuorison keskuudessa, vaan aika lailla kaikkien joita olen tähän mennessä tavannut. Hassua.
Ja onhan meidän lapsi löytänyt Meksikossa myös isänsä vanhan harrastuksen: heti ensimmäisenä klubi-iltana lapsi oli bändiin kelpuutettu.
Adios, amigos!
Meksikon terveiset I täällä ja III täällä
Töissä on liikkeellä flunssaa. Juurikin niillä, joiden kanssa minulla on tapana yhtä aikaa evästellä: molemmat nuoret miehet röhivät ja köhivät toden teolla. Töissä on myös merkillinen resonanssi ääni; alakerrassa tehdään remppaa [on tehty vuosi] ja nyt siellä kai joku kompressori tai joku muu käy, hurisee, säklättää ja se tärryytttää sitten meidän käytävällä – ärsyttävästi tärryyttää. Sitä paitsi siellä haisee maali, sellainen maalinhaju, jolle tunnen olevani allerginen ja olenkin tavallistakin tukkoisempi. Siellä ramppaa työhuoneessa päntiönnään kandisemmalaisia (heillä kun pitää olla ensi viikoksi väliraportti valmiina ja itsehän olen kehottanut käymään :)). Huoneessani on edelleen kylmä, mutta sehän nyt ei ole mikään uusi asia. Opinnäytetöitä – isoja ja pieniä – pöydät täynnä, odottamassa vuoroaan, odottamassa kommentteja ja korjausehdotuksia niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaisi, milloin lopettaisi. Valitanko? Valitan.
