Olin kampaajalla, – hiuksissa on nyt siis uutta sävyä, hieman viileämpää kuin ennen. Siis ”cool”! Heh! Lueskelin siellä Trendiä, Elleä, Gloriaa, Cosmopolitania ja ties mitä. Juuri tänään pitikin sattua silmiin artikkeli pakkoneurooseista, siitä, kuinka ne voivat olla koko elämää rajoittavia, tuhoaviakin. Minullakin on muutamia, joskin viime aikoina on tuntunut, että niitä on tullut uusia. Niin kuin nyt juuri tänään, taas tänään: olin aamulla jo melkein kolmannessa kerroksessa kun yhtäkkiä en ole ollenkaan varma, laitoinko auton oven lukkoon. Ei muuta kuin paluu parkkipaikalle, ja tarkistamaan: lukossa on. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän vuoden aikana.
Illalla aina tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Yleensä (98 prosenttisesti) pehtoori laittaa sen lukkoon, silti tarkistan. Luennolle lähtiessä tarkistan liki main tuhat kertaa, että oikeat diat ovat tikulla. Että varmasti on viimeisin versio. Ja sitten saatan unohtaa sen tikun työhuoneeseen! Noh, äkkiäkös luentosalista hilpasen takaisin työhuoneeseeni. Aamutoimet on hyvä tapahtua tietyn rituaalin vai sittenkin vain ihan tavallisen järjestyksen mukaisesti? D-vitamiini ennen allergialääkettä, hampaiden pesu ennen meikkaamista. Repusta tarkistus: avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, muistitikku, toinenkin, kamera ja vielä kerran kaikki. Ja sama töistä lähtieässä: onhan repussa avaimet, lompakko, kalenteri, kännykkä, . – –
Ja sittenkin käy niin kuin toissapäivänä: unohdin avaimet työhuoneeseen. Hoksasin sen sitten kotona. No ei haittaa, siellähän ne on työhuoneessa lukon takana, mutta miten pääsen sinne aamulla? Voihan joku työkaveri avata oven (saman käytävän varrella avaimet sopivat kaikkien huoneisiin). Toki joku voi avata, mutta kun olen ehdottomasti aina paljon ennen muita, ja muistin, että se ainokainen, joka tulee j0/edes kahdeksaksi, on kertausharjoituksissa, ja sitten seuraava tulee ties milloin… Niinpä eilen oli odoteltava/lueskeltava kotona puoli yhdeksään ennen kuin katsoin soveliaaksi mennä kohti byroota. Pääsin sisälle. Mutta tällä episodilla on taas sellainen seuraus, että entistä tarkemmin tarkistan repun aamuin ja töistä lähtiessä.
Lehdessä oli myös juttu, jonka otsikko oli ”Olen meikannut 20 vuotta väärin!” Monen mielestä minäkin varmaan – paitsi että en nuorempana, lasten tarha- ja ala-asteaikoina töihin enkä muutenkaan juuri meikkaillut. Tuli vaan mieleen, että niin traumaattiseksi en ”vuosikymmeniä kestänyttä väärinmeikkaamista” koe kuin lehden jutun poloinen, joka tuntui todella menettäneen elämässään jotain olennaista.
Sitten yhdessä lehdessä oli ihan räävittömän hyvännäköinen farkkutakki! Pidän farkkutakeista. Nytkin minulla on kaksi: toinen, vähän citympi täällä kaupungissa ja sitten mökillä on toinen vanha, pehmeä, isohko. Mutta! Se lehdessä esitelty oli sellainen luxury, jonka voisi pistää vaikka jonnekin illallisille. Ja? – Ja se maksoi 380 euroa. Kolmesataa kahdeksankymmentä euroa! Tarkemmin ajatellen, ei se niin hieno ollutkaan. Saatikka yksi hienon näköinen lompakko: oisko ollut YSL? 640 egeä lompakosta. Minä mitään uutta lompakkoa tarvi!
Mietin niitä catwalk-kuvia katsellessa, miksi niiden mallien on oltava niin vakavia. Paitsi että ovat lommoposkisia, kituliaan näköisiä kropaltaan, ovat lisäksi murjottavia. Unisia. Eteerisiä. Luotaantyöntäviä. Eikö vaatteiden ja muotiluomusten markkinointi menisi paremmin perille jos hymyilisivät? Olisivat iloisia, näyttäisivät nauttivan kun saavat pitää yllään jotain kaunista ja taiteellista? – Ei kai sitten. Minun puolestani voivat murjottaa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Kuva-arkistojen äärellä edelleen, ja hoksasin, että parin viikon takaiset siilokuvat on postailematta. Niiden rakentamista kun täällä on tasaisin välein kuvin tullut raportoitua, niin tässä viimeiset otokset:
