Reija

Viime yönä oli täysikuu. Mutta minäpä en tiennyt siitä mitään. Sellainen ei ole tavallista. Ja vaikka olen taas viime aikoina tullut väittäneeksi, että ylenpalttinen nukkuminen on täysin yliarvostettua hapatusta, niin kyllä viime yön levollisen yhdeksän tunnin jälkeen taas tiedän, kuinka verratonta se sittenkin on!

On ollut edelleen niin hyytävän kylmää, että palatessani aamupäivän kaupunkireissulta harkitsin vakavasti takkatulen sytyttämistä. Onko jo niin syksy? Pihahommiakin olisi ollut, mutten todellakaan ollut kiinnostunut. Kirjoituspöytähommiksi meni loppupäivä.

Miten toimit kun työssäsi, arjessasi, elämässäsi sinulla on ongelma? – Onko alasi koulutukseen kuulunut ongelman ratkaisutaitojen oppimista? Enkä nyt tarkoita matemaattisia yhtälöitä vaan elämää ja arkea. Oletko löytänyt välineitä ja keinoja siihen, miten toimit ja miten kohtaat, kun eteesi tupsahtaa ongelma.

Keskusteltiin asiasta tyttären kanssa pari viikkoa sitten: kauppatieteilijä ja tietotekniikan opiskelija, koodari, päätyi pohdinnassa hyvin samankaltaiseen lähestymiseen kuin minäkin. Myös humanistisisareni kanssa asiasta juttelin ja hänkin oli hyvin samoilla linjoilla. Eilen viiniseuran porukoiltakin kyselin samasta asiasta. Valtaosa heistä on luonnontieteilijöitä, biologeja, ja heilläkin vastaus oli aika lailla sama. Vain Pehtoorilla on ollut suoraviivaisempi, käytännöllisempi, enempi sellainen ”tartutaan härkää sarvista” -asenne kuin muilla. Vaikuttaneeko insinöörikoulutus siihen?

Ja onko itse asiassa niin, että monesti vain toimitaan, eikä edes hoksata, että edessä on joku ongelma, joku asia, joka on ratkaistava. Pulinat pois: tartutaan toimeen, ryhdytään tekemään!

Onko suhtautuminen ”ongelmaan” myös luonnekysymys? Ehkä onkin enemmän kyse siitä kuin koulutuksesta tai aiemmasta oppimisesta?

Ehkä se, että opiskelussani ja työssäni, oppiessani ja opettaessani on ollut keskeistä ratkaista ongelma, suhtaudun myös ”oikeassa elämässä” paljolti tiedottamatta, automaattisesti ja joskus varmaan turhaankin siten, että ryhdyn pilkkomaan ongelmaa palasiksi, katsomaan tarkemmin, mikä se on, hakemaan tietoa vastaavista ongelmista ja niiden ratkaisuista muualta. Ennen se tarkoitti kirjastoon menemistä ja/tai asiasta jotain tietävien etsimistä ja heidän kuulemistaan, ehkä myös omista aiemmista kokemuksista oppimista. Nykyisin sitten on edessä googlaamista ja soittelua, mutta toki myös kirjoja. Ja herranen aika, ajatteluakin! Vaihtoehtojen pohtimista, prosessointia. Mutta monimutkaistaako se asioita? Vatvominen ja vatulointi vain sotkee asioita, vai mitä?

Ehkä minä kuitenkin vielä vähän piirtelen prosessikaavioita, laadin aikatauluja ja teen ongelmanratkaisusta projektin, jolla ongelma saadaan pois päiväjärjestyksestä.

Kehäpäätelmä? – Niissä olen ollut joskus aika hyvä. 😀

Ehkä huomenna laitan vain toimintavaiheen päälle!

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.

”Ajatteles, jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla!”, Nasu virkkoi.

Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi: ”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Ajatteles. Sitäkin.

Hyytyvän kylmässä aamupäivässä polkien melkoisen mutkan kautta Kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä oli paljon kaunista, eikä ollut (enää) edes kylmä. Käveskelin, kiertelin. Matka jatkui hautausmaalle, sielläkin kukat kukoistuksessa. Vielä levollisempaa.

Tänään ei keittiöhommia, sillä suuntasimme iltapäiväksi Oulunsaloon. Tavattiin ystäviä yli 1½ vuoden tauon jälkeen. Pitkästä aikaa vieraisilla kenenkään kotona. Paljon päivitettävää, muisteltavaa ja suunnittelua. Viinikerhomme täyttää tänä vuonna 30 vuotta, – miten juhlistamme? Rahaa on korona-aikana säästynyt ja kertynyt, kun ei olla kokoonnuttu. Mutta josko pidettäisiin marraskuussa hienot juhlat?  Sitä pohdimme samalla kuin kisasimme: oli ”THe 16^th Botrytis Challenge tasting!” Eihän se tällä kertaa meiltä kahdelta kovin hyvin mennyt. Tärpit ja treenit takana olivat huolimattomia, paljon on unohtunut opittua. Ehkä taas ryhdistäydymme josko vaikka harrastus ja oppiminen elävöityisi aikojen (ehkä) normalisoituessa. Käänsimme jutun positiiviseksi: onneksi on vielä paljon oppimista, joten tarvitsemme ystävien seuraa ja vertaistukea tällä loputtomalla saralla. 😀

[Tässä kuvassa on jotain minun mielenmaisemastani!
Kaiken sotkun yläpuolella kuitenkin pelastusrengas ja lippu (liput) korkealla.
Levollinen meri ja valkeita veneitä, jotka turvallisesti satamassa, mutta pääsee niillä poiskin… ]

Yllättäen olikin tänään sittenkin ruokapöytään tulossa muitakin kuin Pehtoori; ei ollut kahta kalaa eikä viittä leipää, – oli vain yksi kala ja salaattia, joten ei muuta kuin aamupäivällä kalasatamaan hakemaan lisää ja lettutaikina tekeytymään jääkaappiin. Ja olihan eilinen sienestys Kauppatorilla. Siispä kanttarellimuhennosta!

Hyvin söimme.

PS. Ruusu voi olla tällainenkin. Nämä ovat toissapäivänä markkinoilta ostettuja…

Meillä oli äsken rapukestit. Kahden hengen vaatimattomattomat katkarapukekkerit. Lopulta oikeinkin maukkaat ja mukavat. Ei ´Helan går´, eivätkä mitkään muutkaan ryyppylaulut raikaneet, ei ollut saksiniekkoja, ei övereitä kattauksia, mutta sentään paahtoleivän ja tillin tuoksua, ravun makua ja kylläiseksi asti syötävää (lämmin ruokaosuus oli hauki-lohimurekepihvit suoraan Kauppahallin tiskistä kotiin lämmitettäväksi tuotuna).

Ja ohessa oikeinkin hyvä, suht edullinen soave. Otto sopi tähän oivallisesti, varmaan moneen muuhunkin. Selkeä, puhdas, sopivan hapokas, makuakin siinä oli, ei ehkä hedelmäisyyttä, mutta enpä sitä rapujen kanssa kaivannutkaan. Suositus italialaisen keittiön perinteisille herkuille: tonnikala- tai katkapasta tykkäisivät varmastikin tämän seurasta.

Pienimuotoiset kekkerit eivät olleet tämän päivän suunnitelmissa; ”pitkän aikavälin kalenterissa” oli jotain ihan muuta. Pienten kanssa oli tarkoitus viettää iltapäivää ja sitten ehkä vielä Kontinkankaalle, mutta eihän se nyt niin mennyt, eikä mene huominenkaan kuten oli suunniteltu. Viime hetken muutoksia moneen suuntaan, mutta hyvinhän kaikki sitten kuitenkin. Näin vanhennettuani ja vapaaherrattarena elellessäni olen oppinut hieman työminääni joustavammaksi, edes hiukan sietämään aikataulujen muutoksia – miten se menikään ”oppia ikä kaikki”.

Niinpä meillä oli sitten Pehtoorin kanssa iltapäivällä aikaa käydä toistamiseen, sateen toviksi tauotessa, Kansainvälisillä markkinoilla: kimpale kaksivuotiasta parmesaania, pienille kirjat, pretzeleitä ja torilta kanttarelleja sekä  TATTEJA!!!, Kauppahallin kalakaupasta tälle ja huomiselle päivälle hyvää. Vielä kirjastosta muutama kirja ja sitten oli syksyiseltä vaikuttavan viikonlopun huvitukset hankittuna.

Tänään taas tuli todettua, että vaikka maailmalla tapahtuvat kauheudet (nyt Taleban!), luonnon katastrofit ja kotimaasta monet hätkähdyttävät uutiset sattuvat, välillä ahdistavat, niin niiltä voi sulkea silmänsä tai ainakin niitä voi yrittää häivyttää näkökentästä, yksinkertaisesti tauottaa uutisten lukemista, suojella itseään. Itsekkäästikö? – ei, en sittenkään hyväksy syyttelemään siitä itseäni. Sen sijaan naapurustosta, ystävistä tai lähipiiristä kuultavat ikävät uutiset satuttavat – eikä niiltä voi, eikä edes halua, sulkea korviaan, ei halua olla ajattelematta, kokematta, myötäelämättä. Yhtä aikaa on taas paljon. Minusta ei ole kantamaan maailmantuskaa, mutta lähellä oleva koskettaa.

– Minä olen lomalla, Ruttuvaari sanoi nyrpeänä. – Minä saan unohtaa mitä haluan. Unohtaminen on mukavaa. Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä.

Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Tänään on tuntunut syksyn olevan jo tuloillaan, ja silti – tai ehkä juuri siksi – minusta on tuntunut, että olen ollut lomalla koko päivän.

Usvaiseen aamuun lähtiessäni oli etsittävä sormikkaat, oli aika kylmä. Palattuani lenkiltä järjestelin sitten ulkoiluvaatteita: otin lämpimiä jo esille, myös sadeviitta ja riddari ovat nyt hollilla valmiina ulkoiluihin. Ei haittaa – pidän syksystä, syksystäkin.

Mietin ja suunnittelin säilöntähommia, jotain spessua olisi mukava säilöä. Sieniä ei ainakaan vielä ole meille koreihin kertynyt, marjoja pakastan vain muutaman pussin per marjasortti. Jos tekisi toisen satsin sitä juhannuksen herkkua samppanja-mansikkahilloa. Sopisi se joulupöytäänkin. Viikonloppuaamuihin. Myös jotain pikkelsiä tms. voisin tehdä. Tosin minun lisäkseni niistä eivät juuri muut ruokakunnan jäsenet piittaa. Katsellaan.

Syksyistä oli sapuskakin tänään: auramurulla, paprikalla ja sipulilla täytetyt kesäkurpitsat.

Melkein jo istahdin telkkarin ääreen; en ole tainnut kahteen kuukauteen kertaakaan katsoa? En edes olympialaisia. En uutisia. En mitään. Mutta nyt kutkuttaa, jotta jos tänään aloittaisin sen Virgin Riverin kolmoskauden.

Samalla voisin aloittaa villasukkahommelit. Ei vielä joululahjoiksi, vaan ihan itsestäni aloitan! ”Hyvän mielen villasukat” -kirjasta valitsin mallinkin. Tänä vuonna ei enää omia kehitelmiä, ”vapaasti kudottuja” 😀 , vaan oikein ohjeen mukaan aattelin neuloa. ”Huolettomuus”-sukat ovat polvisukat, ne ovat pitkät ja kirjoneuletta kokonaan. Voi olla, ettei muita sukkia sitten tänä syksynä valmistukaan. Sekään ei haittaa. Se olisi itse asiassa merkki siitä, että korona ei enää kotoiluta koko syksyä ja talvea.

Mikäs olisi huolettomuus-sukkien väri? Luulen, että jokunen vyyhti täytyy käydä hakemassa näiden tummien sävyjen lisäksi. Neljällä värillä ne syntyvät. Mikä on huolettomuuden väri?