Reija

Polun mutkan takana saattaakin olla iso, odottamaton notkahdus, jota ei hoksaa ennen kuin se on kohdalla.

Eilen hehkuttelin kivutonta oloa ja ”projektin” onnelliseen loppuun saattamista. Tänään ei kumpikaan ole todellisuutta. Tässä taas tämä minun surkea tapani odottaa tulevalta vaikka ja mitä, enkä ymmärrä olla iloitsematta (tai surematta) jo etukäteen, kostautuu.

Mutta odottamattomiakin iloja: monien vekslailujen, perumisten, siirtojen ja epävakauksien jälkeen tämänpäiväinen pienten tapaaminen jäi surukseni pois päiväjärjestyksestä, mutta yhtäkkiä tuossa iltakuudelta kaksi pientä onkin työhuoneessani: ”Mummi! Tulostetaan värityskuvia!”

Ja päivällä äidin asioilla, sairaalassa ja samalla reissulla itselleni kukkia ostaessani näin kukkakaupan tiskissä ”lihansyöjäkasvin”, jollaista me jokunen viikko sitten käytiin Apsun ja Eeviksen kanssa etsimässä Kasvitieteellisestä –  löytämättä sitä. Oli siis tänään ostettava kotiin sellainen. Ja kauanhan sitä kummasteltiin ja pohdittiin, uskaltaako siihen koskea, semminkin kun oltiin jo aiemmin katsottu video sellaisesta. Mutta kun iskä näytti mallia, uskalsi Apsukin kokeilla: ”Ihan pehmeä!” 🙂

Ja huomenna on muksujen kanssa aamupäivä! Jos ja jos ja jos!

Tämä vanha Juicen runo, joka oli vuosikausia työsähköpostini allekirjoituksen alla, on tänäänkin niin totta.

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

Hyvä päivä tänään. Yksi iso projekti, voisin melkein väittää elämänvaiheriitiksi on tänään saatettu päätökseen. Nyt helpottaa, ja onneksi on tunne, että oon tehny voitavani, parempaan en olisi pystynyt, en olisi osannut. Palaan tähän lähipäivinä …

Toinen hyvä tunne liittyy myös ko. kuvaan. Ravintola Nallikariin. Käytiin siellä talkooporukalla lounaalla, rohkenin syödä melkein mitä vain. Jo toinen peräkkäinen täysin kivuton päivä ja yö takana, jo viikon on ollut toiveikas olo, että ei tämä heinäkuun lopulla alkanut ja jokunen viikko sitten pahaksi mennyt epämääräinen ylävatsan, selän, kyljen painontunne, välillä viiltäväkin kipu ja ties mitä kaikkea, olekaan mikään loputon riesa. Olen siis ollut kipeä, jatkuvasti, rampannut lääkärissä, tutkimuksissa, ja syönyt ”oireen mukaista lääkitystä”. Eikä mitään syytä kipuilulle ole löytynyt. Viimeisin arvio, että se on mahakatarri, taas, ja ehkä. Epätietoisuus on pahasta. Mutta koska oireilu on riippuvainen syömisistä ja juomisista niin ei kai sitten muuta pahempaa … vähän varauksellisesti olen mitään tulevaa suunnitellut, kun on ollut kaikkea.

Tälle kesälle on näitä tauteja kertynyt. Toukokuussahan kerroin kierroksesta, joka alkoi hammaslääkäristä, sieltä poskionteloiden ultraan ja kartio-keilakuvauksiin, todettiin kolmois-hermosärky, eikä silloin löytynyt mitään syytä moiseen. Sitten löysin oikeasta leukaperästäni vielä ”patin”, pienen patin, mutta patin kuitenkin. Taas lääkäriin, ultraan – ja bingo: sylkirauhaskivihän se siellä. Samalla erittäin miellyttävä radiologi sanoi ultraavansa myös kilpirauhaset – ihan vaan varmuuden vuoksi, kun olet jo ”tuon ikäinenkin”. Tästä lausahduksesta huolimatta mukava lääkäri. Niinhän siellä kilpirauhasessakin oli isohko patti. ”Otetaanko saman tien ohutneulanäyte, ettei sitten tarvi jäädä miettimään, jos kerran mökillekin ootte lähdössä?” – No otetaan – tietysti.

Mökkielossa ei paljon tullut mietityksi asiaa, ja kun se sylkirauhaskivikin sitten tuli pois, niin lääkärin soittoaikapäivää lukuunottamatta en kovastikaan murehtinut. Kun sitten kuulin, että se olikin vain isohko struuma, jolle ei ainakaan vielä tarvi tehdä mitään, olin erinomaisen helpottunut. Sainpahan selityksen, miksi tavallisestikin matala ääneni joskus menee vieläkin matalammaksi ja miksi joskus tuntuu, että tukehdun ”kun joku menee väärään kurkkuun”. No mutta ”pikku vikoja”, eivät haittaa.

Hammassärky on ollut jossain taustalla koko ajan, välillä äityen häiritseväksi, herättäväksi. Eilen taas kävin lääkärissä. Nope. Ei mitään kipua aiheuttavaa löydetä.

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei mikään vaivaa. Tänään niin monen asian helpottaminen. Sanoinhan: hyvä päivä tänään.

Sekä omasta että teidän puolesta toivon, etten pitkään aikaan rasita ketään epigriiseilläni.

T U L K O O N   S Y Y S!

Kesä jaksoi elokuun loppuun asti. Tänään pitkästä aikaa pitkää, yhtäjaksoista pyöräilyä, Kempeleeseen, ja ohikin, ja ihan reippaasti. Paluumatkalla taas katselemassa joko vanhan kirkon remppa olisi valmis, mutta ei vieläkään. Kolmas kesä jo menossa. Ja sitten Zeppelinin EspressoHouseen jääteelle!

Minusta on tullut ihan vain teestä nauttija. Viime viikolla kävin Torin laidalta Kofeiinikomppaniasta (se on kyllä mukava puoti!)  ostamassa Marquis de Gris -teetä ja rommi-vanilja -teetä, joka maistuu 80-luvun rommi-rusina-hittijäätelölle. Joka toinen päivä vain, on se sen verran äitelää. Tai jotenkin ”epä-teetä”. Marquis on oikeaa, mustaa, hyvää haudutettavaa aamiaiselle hyvin sopivaa. Viime viikolla Mon Choussa croissantin kanssa nauttimani mansikka-samppanjatee sopi kesäisen kahvila-lounaani tunnelmaan ja makuun oikein hyvin. Aasia Marketista hakiessani ihan muita juttuja ostin myös pikku ”puntin” vihreää teetä. No se ei oo mun juttu. Yritin kuitenkin.

Mökillä meillä on purkin pohjalla vielä muutaman kerran nautittavaksi Wienistä Sissi-museon kaupasta ostamaani mustaa teetä, jota on maustettu myös hedelmillä, marjoilla (kirsikalla?) ja ties millä. Se ON todella hyvää. Kaikki sitä maistaneet ovat pitäneet siitä; sitä kun saisi jostain vähän lähempää kuin Wienistä!

Huomaatteko, että yritän todistella (lähinnä itselleni), että tykkään kovastikin teestä. No tykkään, mutta kyllä minä pian taidan palata etupäässä kahvista nauttijaksi. Enhän tarvitse sitä kuin kaksi vajaata mukillista päivässä. Aamupalalla yhden, ja sitten yhdeksän tietämissä toisen. Varmaankin työvuosilta jäänyt sisäiseen kelloon tuo kello yhdeksän kahvi. Hyvin harvoin, lähinnä juhlissa tai jossain tapaamisessa, päivisin tai iltaisin juon kahvia. Jos voin valita se on sitten cappuccino, espresso tai icecoffee. Tai joskus talvella ravintolassa jälkkärin tilalle Irish Coffee.

Olisiko suosituksia teelaaduista, joita kannattaisi vielä kokeilla?

Kaksistaan lohisopalla Turkansaaressa päntiönnään: aina 38 vuoden välein. Tänään ja 27.8.1983. Päivien väliin mahtuvat meidän aviovuodet. Hyvin mahtuvat, lisäkään ei ole pahitteeksi.

Hääpäivää juhlistaaksemme lähdimme – poikkeuksellisesti – kaksistaan pyöräilemään. Kirpeä, lämmin, aurinkoinen, vastatuulinen taival kohta Turkansaarta kesti tasan tunnin. Minulla vähän puhti pois, mutta jotain on jäljelläkin. Lounas samalla penkillä tai ainakin samassa paikassa, jossa oltiin hääpäivänämme. Kahvilan pitäjän ehdotus viettää isot 40-vuotishääpäivät samassa pirtissä ei ollut ollenkaan huono. Ehkä vietämmekin isot juhlat!

Häämme olivat siihen maailmanaikaan aika isot. Vieraitakin noin 70 henkeä, perheet, mun etelän sukulaisia (muutama täti, eno vaimoineen ja muutama muu), Pehtoorin sukua lähempää ja sitten meidän kavereita muutamia. Ei mitään isoa hulabaloota. Mutta kirkkovihkiminen, lohisoppa, leipä orrelle, hääkakkua ja sitten valssille. Ei muuta ohjelmaa, isäni sanoi pihalla muutaman sanan, äiti tirautti kyyneleet. Niillä eväillä on hyvin pärjätty nämä vuodet.

Tänään kesken lohisopan tärkeä puhelu, niin hyviä uutisia, että ei haitannut vaikka keitto hieman ehti jäähtyäkin. Hyvää se oli silti. Vähän kierreltiin saarella, käveltiin vihkikirkon lyhyt käytävä: ei siinä ole kuin 15 askelta ovelta alttarille.

Nautimme seesteisestä rauhasta, loppukesän leppeästä säästä ja idyllisestä, aika sykähdyttävästä miljööstä kunnes oli aika lähteä polkemaan takaisin kohti kaupunkia. Pehtoori Halliin hankkimaan einettä iltaruoalle, – kalaa tietysti, ja minä Kontinkaalle.

Kotipihalla taas treffasimme, pihalla hyvä.

Pikkuisen oli ajatuksena että illan tullen vielä käymme samppanjalla Pikisaaren uudessa Winebar Kurkelassa, mutta eipä me pienen kuhailtasen jälkeen mihinkään jaksettukaan. Ihan vain keskenään, niin kuin jo pitkään, usein, aina, enimmäkseen. Tuossa välissä lapset olivat ”lainassa” parikymmentä vuotta, mutta sitten taas kaksin. Mikäpä tässä. Ei sitä poiketa hyvin aloitetulta polulta, ei kuljeta syrjään elämän jatkuvalla patikalla. Enimmäkseen on ollut helppokulkuista, samaan suuntaan, eikä vastakkain.

Hyvä patikka tämä on.

Soppapäivä. Pitkästä aikaa juuressosekeittoa, – syksyn soppaa. 

Porkkana-juustokeiton ohje on täällä

Se on lempeää ja melkein makeaa keittoa, hyvää juurileipää oheen ja johan nälkä lähtee. Reseptiä etsiessäni scrollailin ”Jokaviikkoinen soppamme” -postauksia. Muutaman vuoden takainen ”soppa joka viikolle” -projektini oli kyllä mukava, ja monta hyvää keittoa tuli löydettyä, kokeiltua ja jätettyä pysyväksi meidän ruokavuotemme valikoimiin. Ilokseni hoksasin, että tuolloin vireillä ollut ruokakuvauksen harjoittelua on ollut paljon, ja aika mukaviakin kuvia joukkoon mahtuu.

Selailehan sinäkin Jokaviikkoinen soppamme-postauksia scrollaamalla.

Linkin takana on puolensataa soppa- ja keitto-ohjetta. Vähän harmittaa, etten jaksanut sitten lopultakaan yrittää saada aineistolle kustantajaa tai tehdä (neljättä) omakustanteista keittokirjaa. Aineisto olisi jotensakin valmiina. 😀

Koko päivän kestänyt vesisade, ei kovin rankka kuitenkaan, sopi minulle tälle päivälle oikein hyvin. Puhelinrumbaa kaupungille ja äidin asioita on ollut hyvä hoidella tänään. Että minua raivostuttaa kun ihmiset eivät voi vastata sähköposteihin, vastaisivat vaikka ”ei” tai ”ei kiinnosta” tai ”ei  oikea paikka mihin posteilet”, mutta vastaisivat. Monen päivän ”radiohiljaisuus” tai vastaamattomuus ei ole hyvä. Puhelimella sitten on onnistunut paremmin.

Ja systerin luona kävin yrittämässä olla avuksi, mutta hukkareissu. Eivät riittäneet minun jo vanhentumassa olevat tietoliikennetaidot ja ATK. 😀

Nyt hämärän hyssyssä olen ”pukenut” kotia syksyisemmäksi, kesän limet ja pinkit, valkoiset ja vihreät kaitaliinat, pikkupurkit, muutamat koristetilpehöörit ja sen sellaiset on nyt pakattu vaatehuoneeseen ja esille otettu harmaata, ruskeaa, pehmeää valkoista – kynttilöitä, kippoja, lautasliinateline, kori … Verhoja en vaihda. Ei ole vaihtoverhoja. Tulkoon syksy.