Tyven sää ja olo

Syksykö se väsyttää? – Tiedä häntä, mutta kolmen tunnin ulkoilun jälkeen iltapäivän alussa kotiuduttuani iski syvä uupumus; ja minähän kävin levolle toviksi. Tuosta vaan. Olen niin iloinen, että moisen osasin. Suosittelen! Pieni uuvahdus tuo kummasti potkua loppupäiväksi.

Tänään on ollut huikean kaunis syyspäivä, ja tyven. Olipa ilo. Onneksi kerrankin vitkuttelin ulos lähdön kanssa lähelle puoltapäivää.. silloin oli jo hienoa.

Tarkoitus oli ajella Likis-tapahtumaan, mutkan kautta, mutta niinhän siinä kävi, että välillä oli paljon kaunista kuvailtavaa, ja minä jäin kameroineni matkan varrelle.

Tämän kuvan jälkeen kiertelin, kaartelin, kuvailin ja sitten suuntasin Isollekadulle ja Torin Lihamestarin -kauppaan. Sinne pitää kyllä tässä jossain välissä mennä auton ja kunnon kauppakassin kanssa; pyörätarakalle kun eivät kaikki ruoanlaiton oheistilpehöörit ja spesiaalilihapaketit mahdu. Noh, tämän päiväinen naudan entrecote mahtui. Ja se oli kyllä hyvää… Pimientos pihvin päällä kruunasi annoksen, samoin taka-alan uunisipuli. Enemmän pitäisi laittaa kasviksia uuniin…

Ehkä sitten huomenna sinne Likis-tapahtumaan? – Tosin Lihamestarilta ostin hirvenjauhelihapihvit paistettavaksi ja kasviksiakin on jo laari täynnä, — mutta katsotaan. 😉

Kodin vaihtoja

Nyt kun osuutemme sisaren muuttopuuhissa vol. 1 ja 2 ovat ohitse, niin on tullut pohdituksi ja keskustelluksi muuttoja.  Suomalaisten keskimääräinen muuttomäärä elämänsä aikana on kuusi kertaa. Sisaren käynnissä oleva muutto on hänen elämänsä kymmenes, – huolimatta että  hän on minua liki vuosikymmenen nuorempi, on hän ehtinyt muuttaa paljon minua useammin. Ja minun muuttoni ovat enimmäkseen olleet aika ”likiseutuisia”. Tässä kilometrin säteellä olen asustellut lähes koko pitkän ikäni… 😉

Ensimmäinen kotini oli osoitteessa Koskelantie 123. KLIKS (KUVA). Siellä asuttiin alakerrassa vuoteen 1965. Perheellämme oli jo uusi talo valmiina Puolivälikankaalla, ja minä olin jo ehtinyt viedä omia ”romujani” (= lähekkärit, muutaman kirjan ja pesuskiräpylän) sinne, mutta sitten tapahtuikin jotain seitsemän vuotiaan maailmassa käsittämätöntä: myytiin Nurmijärven mökki ja se uusi omakotitalo. Ja kun perheen kaikki rahat ja omaisuus oli pantu likoon, olikin mahdollisuus muuttaa ”vain”  yläkertaan isompaa huoneistoon, jossa veljen kanssa saatiin yhteinen ISO huone. Ja tilaa tuli muutenkin paljon lisää: varmaan neliöissä jotain 80 neliöstä 120 neliöön. Osoite pysyi samana: edelleen Koskelantie 123. Kaverit olivat entiset, mikä oli tietysti tärkeää.

Sitten reilun viiden vuoden päästä vanhemmat teetättivätkin toisen omakotitalon: puoli kilometriä pohjoiseen ja osoite edelleen Koskelantiellä (nyt numero 156). Sain oman huoneen! Ja meillä oli kotona uima-allaskin! Voitte arvata, että meillä kakaroilla oli paljon kavereita! Sitten kun olin häthätää täysikäinen, perheessä oli sellainen tilanne, että minun oli hyvä muuttaa omilleni. Ja osoite? – Koskelantie 123. Nyt kolmannen kerroksen pienen pieneen kaksioon. Abiturienttivuotenani sinne muutin, ja se oli minulle sitten neljäs muutto, mutta toisaalta paluu samaan taloon: ”talleille.” Koskelantie 123 kolmannen kerran!

Tuota ruskean määrää!!!

Kolmen vuoden ”yksin” asumisen jälkeen (Pehtoori kyllä armeijasta päästyään asui – erityisesti viikonloput – samassa osoitteessa 😉 ) kesällä 1981 kihlattuni kanssa peruimme Englantiin suunnitellun telttareissun, ja muutimmekin virallisesti yhteen, ja minäkin pääsin Koskelantietä kauemmas: osoite Toivoniementie 5. Siellä ollessamme saatiin opinnot suoritetuksi loppuun, avioiduttiin, toivottiin perheenlisäystä, tehtiin kahtakin duunia yhtä aikaa, reissattiin, oltiin ASP-säästäjiä ja oltiin kesällä 1985 ottamassa lainaa ja ostamassa Koskitieltä vanhasta (voimalaitoksen kupeessa olevasta) rivitalosta osaketta, mutta erinäisistä meistä riippumattomista tekijöistä huolimatta se kääntyikin niin, että ostettiin tontti Rantapellosta.

Ostettiin tontti, joka oli niillä niityillä, joilla penskana olin kulkenut leijaa lennättämässä ja pajupilliin sopivaa oksaa etsimässä. Tontti, joka on linnuntietä 300 metriä osoitteesta Koskelantie 123. Siis edelleen ihan samoilla huudeilla …  Otettiin iso laina, tilattiin talopaketti, rakennettiin reilun vuoden ajan meille omaa kotia, jonne muutettiin Onnin päivänä 1987. Ja jossa toivotaan voivamme asua vielä pitkään.

Tosin täältäkin on kerran muutettu: kesällä 2004 pakattiin lähes kaikki irtaimisto autotalliin ja muutettiin lasten kanssa viideksi viikoksi Meri-Toppilaan vuokra-asuntoon suuren suurta remonttia pakoon. Siitäkin on jo 15 vuotta!

Aika vähäisiä on siis minun muuttoni, varsinkin jos katsoo vain osoitteen mukaisia muuttoja. Ja jos vertaa esim. Karjalan evakko-äitini muuttoihin (noin 15) tai meidän eksnaapureiden muuttoihin (lähes 30). Taidan olla aika jämähtänyt… 😀

Viime vuosina on kuitenkin tullut muuttokokemusta: äidin muutto Toivoniemestä Caritakseen, jokunen sisaren muutto aiemmin, tyttären muutto ensin Tuiraan ja sitten Meksikon kautta Helsinkiin (ensin Porvoonkadulle ja sitten Hakikseen), Juniorin muutto ensin (Oulun) Alppilaan ja sitten Pateniemen Ojakylään, appivanhempien muutto vesivahingon jälkeen tyhjennettävästä talosta Jäälistä Puolivälikankaalle ja sitten reilun puolen vuoden jälkeen takaisin omaan kotiin. Ja joitain pienempiä apumuuttoja…  varsinkin lasten muutot ovat olleet aika pienimuotoisia, joten ei mitään suurta muuttoaaltoa olla koettu.

Tänään saatiin Iissä melkein kaikki ”pakettiin”, varsinainen muuttopäivä on tosin vasta keskiviikkona, mutta jo tänään roudasimme peräkärryllä sen verran kampetta kaupunkiin, että sisar pääsi asumaan uuteen kotiinsa.

Muuttopuuhissa

Pitkä päivä on vierähtänyt kun kolmisin ollaan muuttolaatikoita ja säkkejä pakkailtu. Systerin luo ajelimme jo aamusta huolimatta, että Pehtoori on vähän kuin sairauslomalla. Hyvin jaksettiin kaikki, eikä ollut edes ikävää. Aika kului nopeasti ja saatiin tosi paljon aikaiseksi.

Muuttoa helpottaa, että sisar joka muuttaa pikkuisen pienempään asuntoon kuin tämä Iijoen rannalla oleva talonsa on,  on jo myynyt, antanut tai muuten muuttokuormaa keventänyt ennen kuin aloitettiinkaan pakkaaminen. Minäkin olen ostanut itselleni uuden jykevän, vanhanaikaisen Boknäsin kirjoituspöydän ja pikkuperhe osti kaksi sohvaa. Mutta onhan sitä kaikenmoista irtaimistoa ollut muuttolaatikoihin ”työstettävänä”. Ja kun sisareni on kaltaiseni astioiden kerääjä ja ruoanlaittaja, oli laseissa ja lautasissa, kupeissa ja kattiloissa pakkaamista.  Ja niiden jälkeen niin paljon muuta.

Huomiseksi jäi vielä touhuttavaa, mutta voiton puolella jo ollaan…

Mustangia mummin kans

Tiedättekö, mitä tarkoittaa ”Laita Mustangi päälle”?

Apsu sanoin sen tänään autossa, kun olin käynyt hänet hakemassa päiväkodista puolenpäivän aikaan. Tänään oli nelivuotiaan tarhaviikko ”pulkassa”, sillä poika on puolipäiväläinen, mikä tarkoittaa, että ”pitkiä päiviä” ovat maanantai ja tiistai ja keskiviikko on ”pikku päivä” ja loppuviikko on vapaata. Olimme sopineet, että tänään on pitkästä aikaa meidän kahden humputtelupäivä, joten menin suoraa päiväkodille vastaan. Olipa ilo käydä katsomassa päiväkotimeininkiä, ja nähdä kuinka Apsu esittelikään oman lokeronsa, naulakkopaikkansa, seinällä olevan päiväohjelman ja kertoi, missä on ”nukkari” ja missä syödään. Oli kaikin puolin täpinöissään kuukauden vankalla kokemuksella.

Mutta sitten me lähdettiin: ”eikä tarvi mennä kodin kautta, laita vaan mustangi päälle ja mennään suoraan Tietomaahan.” Mustangin olen jo aiemmin oppinut: se on radiokanava Nostalgia! 😉 Ei mitään Novaa, vaan Nostalgiaa. Se soiden huurruuttelimme kohti keskustaa ja Tietomaata.

Siellähän se iltapäivä hurahti. Olimme vähän pahoillamme kun muutama meidän lemppari kokeilu- ja oppimispiste oli poistettu kokoelmista, mutta löysimmepä taas uusia tilalle. Eikä yllätys taida olla, että ”rallirata” oli se, jonka äärelle oli kerta toisensa jälkeen hakeuduttava.

Lopulta oli lähdettävä, kun meillä oli välipalajätskeistä huolimatta jo kova nälkä, ja kai vähän väsykin. Mutta mummilassa, jossa oli sitten pappakin kaverina, jaksettiin vielä ruoan jälkeen touhuta, piirtää, katella kuvia, pelata. Ja huomenna kuulemma voitaisiin mennä puistoon kaupungille tai vaikka Leo´s Leikkimaahan. 🙂

 

Tuiraa kuvailemassa

Taas sellainen kuvauspäivä, että ne kuvat, jotka ”piti” ottaa (= aamulla toivottavasti jo viimeisiä Porotokka-kuvia ja iltapäivällä Tuira yms. korttikuvia varten pitkin poikin kaupunkia), eivät ole ollenkaan sellaisia kuin toivoin ja uskoin osaavani ottaa, ja sitten ohimennen, pienen hetken näin tuon yllä olevan näkymän. Pienen tovin, vain muutamia otoksia ja sitten ”sattui” tuolloinen. Lähes vahingonlaukasus.  Tykkään itse siitä kovasti.

Pieni pala vanhaa Tuiraa näkyi puiden lomasta. Kuvasin sen Kuusisaaresta kohti Tuiranpuistoa: Merikartanon koulu ja puusepän verstas ja muita rakennuksia pilkistää kauniisti. Vuoden 2019 kaupunginosa Tuira näyttäytyy tässä idyllisempänä kuin onkaan. Minulle tulee mieleen Tampereen Amuri. Ja Oulussa edes pieni mäki maisemassa…

Ja taas sellainen kaihoisa, jäähyväistunnelma ulkoillessa: pian valo ja värit hiipuvat. Kulkeminen vähenee, uuden näkeminen vähenee. Noh, tuleepahan sitten duunattua kuvasaalista valmiiksi ja julkaistavaksi, kun tiet eivät enää vaadi kulkemaan.

Leffaan farkuissa

Käytiinpä Pehtoorin kanssa leffassa. Starissa katsomassa Downton Abbey.

Se oli hyvin odotusten mukainen. Ehkä vielä enemmän sellainen pukukavalkadi-, lavastus-, ajankuva- ja miljööspektaakkeli kuin  odotinkin, ehkä enemmän ”viihteellinen” kuin odotin. Draamaa oli, mutta se oli kepeän oloista, päälleliimattua, mutta pitihän kahden tunnin elokuvassa toki olla tapahtumia … Kaikkinensa: tykkäsinhän minä tietysti. Kovastikin. Ja oli niin mukava tavata kaikkia… 😉

Mutta kun oltiin lähdössä siine, oli hassu tunne, että pitäisi oikeastaan ”pukeutua”. Siis että kotifarkuissa ja jumpperissa ei viitsisikään lähteä. Teatteriinhan tulee yleensä laitettua vähän parempaa päälle, sellaisella smart casual -meiningillä, jakkua tai pikkumustaa tunikaa, etc. mutta eipä kyllä elokuviin.

Paitsi joskus nuorena, mutta silloin leffailta olikin treffi-ilta, ja SE oli se pääsyy huolehtia ylleen parhaat sammarit 😉 tai juuri se sen talven uusi neule. Mutta tänään ei nyt oikeastaan ollut sellaista treffifiilistä, vaan koska Downton Abbey! Joku tyköistuva samettijakku olis ollut passeli! 😀 No ei vaiskaan, mutta tuli kuitenkin mieleen.

 

Ja tämmönen testi:    TESTI TÄÄLLÄ

Oli ihan pakko tehdä, terveisin Mrs. Hughes

 

 

Maailman paras ruoka?

Syksy, kylmä, syksy, kylmä, syksy…

Enemmän kylmä kuin syksy – ainakin niin tuntui aamulenkillä. Huolimatta siitä, että olin jo pukeutunut goretexiin, toppaan, hanskoihin. En ole vielä valmis kylmään, syksyyn olisin. Mutta en kylmään, mutta ei auta.

D-vitamiinit on jo dosetissa, kynttilät keittiössä ja takkahuoneessa, kuvaukset siirtyneet rannoilta ja tienvarsilta ”studioon”, nyt on epätoivoinen pähkäily, mitä minä sitten teen kun tulee liukasta ja liian kylmää, ettei enää voi pyöräillä. Tai siis monihan voi, mutta minä en. Ei ole tässä iässä ja tällä kunnolla pakkaskelin pyöräilijäksi. Mutta jos vielä tämän syyskuun, pääsisin tavoitteeseen. Mutta mistä uusi tavoite? Niitä on vielä(kin) oltava.

Iltapäivä kuluikin sitten kotipiisin lämmössä. Olinpa taas keksinyt kokkailla jotain aasialaista: Aasia Marketin hyllyistä olin hankkinut monen moista kokeiltavaa. Vähän tuntuu, että lopultakin parasta oli, mitä Apsu sai jälkkäriksi: sellaisia indonesialaisia? Koala-keksejä, joissa on suklaatahnaa sisällä. 😀

Pääruokana oli kanaa, ohjeen löysin Kokit ja potit -blogista. Tämä indonesialainen ruoka (naudanliha versio) on CNN:n kyselyssä valittu maailman parhaaksi ruoaksi. Arvelen, että äänestäjät ovat syöneet parempitaitoisen kokin keitoksia kuin minun tämän päiväinen broileriversio, jota pikkuperhe ja ruoka”vieraana” ollut systeri kyllä kuitenkin hyväksi kehuivat. Oli se hyvää, mutta kaukana mistään ”maailman parhaasta”. Ohessa oli sitten kaikenmoista muuta kokeilemisen arvoista, ja kehittämisen väärtiä.

 

Tuosta maailman 50 parhaan listasta juteltiin, ja mietittiin otantaa: miksi aasialaiset ruoat jyräävät? – Aasialaisia on paljon, myös Aasian ulkopuolella. Ja aasialaista ruokaa syödään ”kaikkialla”.

Laskeskelin listasta, että 22 noista olen nauttinut paikan päällä ja 40 muutoin, useimmat jopa itse tehnyt. Eikä näistä taida mikään olla mun mielestä ”maailman paras”… Mikähän se olisi? Ehkä pohjoisen hienovaraisesti savustettu rautu, puikulaperunat ja korvasienikastike tai ehkä italialainen jäätelö tai toast skagen … ja onhan se toki niin, että seura, tunnelma, nälkä osaltaan määrittävät, mikä on parasta.

Jo alakoulussa kavereiden ”ystäväkirjaa” täyttäessä piti täyttää kohta ”Lempiruokani”. Mikä se nyt on? Maailman paras ruoka sinun mielestäsi?  Auttaisiko päättämistä, jos sanottaisiin, että saat ”viimeisen aterian” – mikä olisi se paras ruoka, jonka haluaisit, jos saisit valita vain yhden?

Perhechatistä ja ruokapöytäkeskustelusta vielä kommentteja keskustelun avaamiseksi…

Jos joku kysyis huomenna aamulla, niin varmaan se olis rauhassa syöty leipä ja kahvi.

Kyllä Ramen nousee itellä top 3, mutta ei mulla varmaan mitään semmosta maailman parasta. Totta kai useammasta ruuasta on tullu maistettua eri versioita … niin joku on ollu niistä se paras, mutta eeei.

Paha kyllä sanoa. Kyllä se siitä tilanteesta myös riippuu tosi paljon, että mikä on maailman paras 🤔 Esimerkiksi mökillä korvasienimuhennos ja poro ois ihan ekoja mikä edelleen tulee mieleen, mut ei ne ois parhaat Meksikossa. Vaikka ois valmistettu tismalleen samoista raaka-aineista samoilla menetelmillä. Siellä jotkut carnitas-tacot ois se paras.

Niinpä. Kesällä ei tee mieli tuhtia lihapataa mutta tammikuussa se vois olla just parasta.

Kaikkea pientä hyvää (graavilohileipiä) ja jälkkäriksi jätskiä.

Maailman parasta voi olla vaikka aamupuuro. Aisteihin vaikuttaa ympäristö, seura, olotila.. jne.

Seura ja ympäristö, tunnelma vaikuttaa hyvin paljon.. Jos nyt joku käskis päättää viimeisen aterian, niin kunnon poronkäristys ja muusi puolukkasurvoksella.

Mikäs on lukijoiden mielipide, tuntuma ”maailman parhaasta ruoasta”?  Jos saisit valita vain yhden?

Keittiössä ja internetissä

Otinpa tänään selfien! Per favore!

Taas kerran uudenlainen jääkaapintyhjennyslasagne. Pohjalla tämä ohje. Varioin aika lailla, tein savulohesta, lisäsin kokonaisen pieneksi hakkelukseksi pilkotun kesäkurpitsan, sipulin, valkosipulinkynnen, vähensin pinaattia, lisäsin purkin ruokakermaa. Ja mitä nyt sattui jääkaapissa olemaan. Aika hyvää tuli. Ja pastalevyt Lidlin tuorepastalevyjä. Suosittelen.

Sitten tein (oikeastaan huomiseksi) jälkkäriksi omppupiirakan. Minulla on monia hyväksi koettuja ohjeita, taitaa kaikissa kolmessa keittokirjassani olla joku omppupiirakan ohje, mutta halusin jotain uutta. Surffailin, ja päädyin tekemään tämän ohjeen mukaan, semminkin kun kaapissa on mantelijauhepussi, joka jo keikkui parasta ennen lukemissa. Kovasti ohjetta jutussa hehkutettiin (”siis niin järkyttävän hyvää”, – noh, aika hyvää tuli, ja voi olla paranee, kun saa vielä tekeytyä, mutta taitaa jäädä tähän kokeiluun tämä… Kardemumma vaniljakastikkeen päällä oma keksintöni (”kuvausrekvisiittaa”), eikä kovin huono ollutkaan…

Aamupäivällä oli täydentelemässä Tuira-kuvakansiotani. Ja otinpa sitten kuvan myös ”syntymäpaikastani”. Tuossa alla olevan kuvan erkkerillisessä huoneessa olen syntynyt, – niin kuin nyt suunnilleen kaikki muutkin Oulussa vuosina 1926 – 1975 syntyneet.

Kun sitten hakusanoitin ”Nukkelaksi” kutsutun Tuiran synnytyslaitoksen kuvia laittaakseni otoksiani kuvapankkiin, satuin törmäämään Kalevassa liki 10 vuotta sitten olleeseen yleisöosastokirjoitukseen:

Ärsyttää aivan suunnattomasti kuulla, kun jotkut Oulussa asuvat leuhkivat jo kauan sitten lakkautetulla Tuiran synnytyslaitoksella syntymisillään. Tekisi suorastaan mieli tintata turpaan moisia omahyväisiä itsensä jalustalle nostajia.

Olkoonkin ehkä provo, mutta että sitten tähän juttuun on tullut vielä 80 vastaustakin!  Ja se mikä minun kannaltani on nolointa, jäin lukemaan tuon jutun ja vielä vastauksetkin. Sortuuko muut tällaiseen? Tuollaisten ”juttutupien” lukemiseen? Minulle käy nykyään tosi harvoin, mutta ehkä kertoo ettei nyt ole oikein tarmokas olo. Eikä tullut edes lähdettyä leffaan: Downton Abbey on ollut monta (= kolme) päivää ohjelmistossa, mutta en vieläkään ole saanut lippuja hankittua! Ensi viikolla!

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

Tähän kuvan alla käyty kommentointi.

(Tässä on hyvä mahdollisuus kertoa, että jos täällä blogissa klikkaa kuvan auki, on siellä alla kommentointimahdollisuus, joka jää lukijolilta ja usein minultakin piiloon. Toivottavasti kovin monta kertaa ne eivät ole minulla jääneet huomioimatta. Mutta kannattaa kommentoida (mikä on minusta tosi mukavaa) suoraan postauksen alle.

 

Kuvat kertovat toista…

Kovin aikaansaapa päivä tuntui olevan. Tein ja touhusin, ja nyt kun yritän miettiä, mitäs oikein olenkaan tehnyt, ei tule mieleen muuta kuin, että koko päivän on ollut nälkä, tai siis on tehnyt mieli syödä, ja koko päivän olen myös syönyt. Ja sehän ei ole kovin hyvä juttu.

Muistikortilla päivä näyttää paljon terveellisemmältä kuin todellisuus, huolimatta siitä, että ulkona en ottanut yhtään kuvaa, vaikka kolmetuntisen syksyisessä säässä vietinkin.

Ehkä huomenna sanallisempi päivä.

Kuvattavia syötäviä

Nyt on se aika vuodesta, jolloin on ihana käydä kaupassa: hevi-tiski on runsauden sarvi, josta on varata valita. Kaikkia vihanneksia, juureksia, kasviksia. Ihanan värisiä, tuoreita, houkuttelevat kokkaamaan. Minulla menee pitkä tovi valitessa yksilöitä. Ihan kuin ranskalaisilla perheenäideillä: jokainen tomaatti, sitruuna ja kurpitsa pitää valita tarkkaan. Minulle on tärkeää myös se, että ne ovat kauniita kuvattavia, ja sopivia malliltaan, etteivät pyöri pöydällä, vaan pysyvät sommitelmassa.

Tarkoitus oli tänään kuvailla sadonkorjuuajan herkkuja, ja sitten minulla olikin epälukuinen määrä enemmän ja vähemmän eksoottisia hedelmiä studion pöydällä…

Ja sitten ostin yhden paksoin. Eikä aavistustakaan mitä siitä tekisin? Ihan vaan lisukkeen broilerille tms. ? Joku aasialainen resepti pitänee etsiä – tai kehittää. 😉 Mutta se on jotenkin kaunis kuvattava, paljon kauniimpi kuin tavis-kiinankaali. Milloinhan viimeksi olen ostanut sitä? Tooooosi kauan sitten, ja muistatteko millainen hittijuttu se oli 80-luvulla? Ei ollut silloin tietoakaan mistään jäävuorisalaatista, rucolasta tai romainesta. Kiinankaali jyräsi. Mutta sukulaisensa paksoi (= pinaattikiinankaali) on parempaa.

Sadetta pidätellessä tällaisia hommia.

Ja kontakteja historiatieteiden maailmaankin. Vielä joku pitää minua suomalaisen arjen historian asiantuntijana. Tulipa samalla muistoja omista tutkimusretkistä Kemiyhtiön arkistoissa. Kuulin myös, että mieletön, aika ainutlaatuinen henkilöarkisto, jota kävin Kemissä ainakin kymmenen kertaa tutkimassa (kellarissa, jossa mielestäni oli kyllä hiiriä ja rottiakin!, ja ainakin aina alkutalvesta vettä lattioilla), on nyt suljettu ja aineisto alkaa olla käyttökelvotonta homeitiöiden vuoksi. Ei hämmästytä. Surettaa kylläkin.

Jäähyväiset kesälle

Jäähyväiset kesälle. Ne taisivat olla tänään. Kotipihalla lämpömittari oli iltapäivällä jo lähellä hellerajaa.

Aamurutiinien jälkeen lähdin syysmarkkinoille ja kauppaan – vaikka en minä tosin juuri mitään yhden hengen huushollissani tarvitse. Varsinkaan kun tälle päivälle oli ruokatreffit ystävän kanssa. Meidän molempien miehet  ovat mökillä; toinen Pudasjärvellä, toinen Hangasojalla*, joten nyt oli oikein oivallinen hetki toteuttaa pitkään aiottu tapaaminen ja kuulumisten vaihto hyvän ruoan äärellä. Menimme Fuckhaan. Keskikesällä kävimme siellä Pehtoorin kanssa lounasaikaan (kommentointi täällä), ja tänään olimme neljän aikoihin eli a la carte -menu käytössä. Tänään siis sain jälkkäriksi sen mangolassin, jota jäin viimeksi kaipaamaan.

Kaikki oli hyvää. Seura ja jutut luonnollisesti, mutta myös ruoka. Ehkä vielä parempaa kuin edellisellä kerralla. Tänään söimme alkuun jumalaisen hyvää chili-valkosipuliparathaa. Se on lättänää leipää, jota dipataan jukurttiraitaan. Chili maistuu, mutta hienostuneesti. Ja ihan erilailla kuin esimerkiksi meksikolaisessa tai intialaisessa ruoassa. Ehdottomasti kannattaa ottaa alkuun.

Pääruoaksi otin jälleen combo-aterian, samoin kuin vegetaristi-ystäväni. Minulla fuckhissa lihaa ja kasviksia, hänellä kalaa ja kasviksia. Myös tästä olimme yhtä mieltä, että ruoka maistuu ihan omanlaiseltaan, hyvältä.

Mangolassiin päästyä olimme jo omat ja lähipiirin kuulumiset päivittäneet,  ja oli pian aika lähteä kulkemaan kohti bussipysäkkiä josta minä sitten vielä ”kuvamutkan” kautta ajelin kotiin. Lämpö vielä helli.

*  Pehtoori kyseli jo viime viikolla, jotta lähdetäänkö ruskaa katsomaan möksälle, ja kun en oikein vastaillut, ainoastaan mutisin ja tupisin jotain, ymmärsi mies, että mieluusti voisin olla muutaman päivän yksiksenikin, ja ilmoitti sitten viikonloppuna, että josko hän lähtee maanantaina ajelemaan ylös. Kannatin oivallista ajatusta, ja olin iloinen siitä, että ukkeli edelleen ymmärtää, että aika ajoin on hyväksi, kun saan olla ihan itekseni muutaman päivän: niinpä hän lähti maanantaiaamuna ajelemaan  kohti pohjoista autolla ja minä junalla kohti etelää. Näin se parisuhde toimii. 😀

 

Kautta rantain

Kauttarantain kiersin tänään, – tosin en juuri rantoja nähnyt. Päinvastoin jotensakin kohtuullisen puuduttavaa peltomaisemaa: Ketolanperänsuora oli 2,4 km viivasuoraa pikitietä keskellä peltoja! Raskaana roikkuvat pilvet tekivät maiseman harmaaksi, – onneksi tuuli ei sentään ollut paha. Aika lämminkin oli, ja minulle ihan uusi maailmankolkka. Tyrnävän Murrossa kävin, eikä taida olla ihan heti aihetta käydä toista kertaa.

Muistiinpanoja matkan varrelta

  • Perillä Murrossa pikkusieviä, idyllisiä, kohtuullisen kokoisia, puisia omakotitaloja. Mäntykankaalla. Väljästi vierekkäin, aika uusia, kai 2000-luvulla rakennettuja. Pihat hoidettuja.
  • Ei koko kylässä kauppaa, saatikka kahvilaa (paluumatkalla 10 km päässä oli sitten käytävä Zeppelinissä lounasleivällä).
  • Rauhanyhdistys ja rukoushuone kyllä on. Koulu ja päiväkoti samoin. Murrossa asuu pihapiireistä päätellen paljon lapsiperheitä: pihoilla hiekkalaatikoita, tramboliineja, kiikkuja, pyöriä – paljon.
  • Puolukoita ihan kylänraitin pientareilla. Jokunen tattikin vilahti matkan varrella.
  • Hassuja teiden nimiä: Voidekuja, Opintie, Muinaisranta, Etupyörä ja Kauttarantain.
  • Vain kerran teki mieli ryhtyä kameralaukun aukaisemiseen ja kuvaamiseen: yhden vanhan talon liiterin ikkunalaudalla oli puuhevosia. Juuri sellaisia kuin Eemeli vuoleskeli… En kehdannut pihapiiriin tepastella kuvailemaan.

  • Kurjet olivat vielä kauempana kuin eilisellä Utajärvi – Muhos -retkellä. Ja kun eilinen huikea kurkien kokoontuminen pellolle ja etelään lähtö tuli niin huonosti tallennettua kuviin, niin tänään en edes yrittänyt. Eilen niitä oli kymmeniä, varmaan satojakin Muhoksen eteläpuolella. Oli kyllä hienoa seurata niitä… Olivat vaan hyvin kaukana tiestä.

Muutenkin eilinen lenkki = junalla Utajärvelle – eka kertaa elämässä pyörä junaan mukaan (mitä tytär edellä, sitä äiti perässä) – ja sitten polkien kotiin, oli tätä päivää mielenkiintoisempi, ja maisemat olivat vaihtelevammat, ja sääkin suotuisampi.

Muhoksen kirkon takapihalla eväs- ja kuvaustauolla.

Ei tullut kalliiksi tämä huvi: 8 € junamatka ja 5 € pyörämaksu.

Eikä tarvinnut ajella edestakaisin samaa raittia (kuten tänään) ja totta puhuen, en olisi helposti jaksanutkaan reilun 70 kilometrin matkaa edestakaisin. Yhteen suuntaankin minulla meni yli kolme tuntia polkien, ja pysähdykset, evästauot, kuvailut ja kylillä kiertelyt, kaikenlaiset chillailut päälle. 😉

Mutta ulkonaolo on mukavaa, liikkuminenkin. Huomenna on kyllä jo taas vähän asetuttava.

Kesäkuvakilpailu 2019 – tulokset ja palkintojen jako

Kesäkuvakisa 2019 on päätöksessä. Tässä vielä kysymykset, kuvat ja oikeat vastaukset (lainaukset eri henkilöiltä… ) .

1. Missä ja mikä? (2 pist.)

Nokelassa: Näkyy Kiskopolunsillalta (kevyenliikenteensilta) ja tie taitaa olla Ratamestarintie. ”Rakennus” on käytöstä poistettu Nokelan ratapihan vesitorni.

2. Missä ja miksi minulle tärkeä? (2 pist.) 

 Turkansaaren kirkko Turkansaaren ulkomuseo alueella. Vihkikirkkonne, siksi tärkeä.

Niinpä. Kuten mieheni aina toteaa: historioitsijan kanssa kun menee naimisiin, niin vihitään museossa (tarina linkin takana) ja häämatkalle lähdetään antiikin raunioille (Kreeta).

3. Missä ja mikä? (2 pist.)

 Kiiminkijoella, Koitelinkosken alue, Sahasaari. Kuvassa Koitelin Tunnelmatupa, kahden kosken keskellä. Kesäkahvila ja tilausravintola.

Siellä olen tänä kesänä käynyt parikin kertaa,  – korvapuustit on hyviä. Ja kahvi! Ja kaiken kaikkiaan käymisen arvoinen paikka. Sekin.

4. a ja b) Mitä nämä ovat? (Molemmista 1½ pistettä = 3 pist.)

Tässä oli sitten vaikein kysymys. B-kohdan tiesi moni, eli se on sohjolapio, mutalapio. Mutta a? Ihan tarkkaan sitä ei tiennyt kukaan. Sekin kyllä liittyy kalastukseen kuten muutamat oikein arvelivatkin

Se on ns.  harrilauta, jota käytetään siika-, harjus- ja taimenpitoisissa vesissä soutamalla tai moottorilla vetäen. Täällä on moderni versio siitä.

5. Mikä joki ja missä lossi? (2 pist.)

Oulujoki, Pikkaralan lossi.

Sehän se. Meninpä tänäänkin siitä ohi.

6. Mikä ja missä? (2 pist.)

Linnukkapatsas. Muistomerkki Limingassa. Pystytetty 1934 muistoksi venäläisten tekemästä hävitysretkestä.

Patsas pystytetiin vuonna 1934 muistoksi venäläisten tekemästä hävitysretkestä vanhan vihan aikana vuonna 1496. Se sijaitsee Linnukkamäellä paikalla, jossa olivat Limingan toinen ja kolmas kirkko. Ne tuhoutuivat ns. pitkän vihan aikana 28. joulukuuta 1589 ja 25. marraskuuta 1592. Muistomerkin on suunnitellut liminkalaissyntyinen arkkitehti Niilo Kokko.

7. Missä ja miksi erikoinen/aika ainutlaatuinen? (2 pist.)

Oulunsalo Toivolan talo, uuni on suuri (ja on kyllä nuo koriste kolotkin minusta erikoiset sekä nämä uunit enimmäkseen olen nähnyt valkoisena)

Ihan täydellinen vastaus. Pääsin Toivolaan isoa uunia katsomaan juhannuksen jälkeisellä viikolla. Talon isäntä kertoi, että uunissa saatettiin paistaa toistakymmentä leipää kerralla, ja joskus se lämmitettiin siten, että vastapäisestä ikkunasta uuniin pukattiin kokonaisia puunrunkoja – ei tarvinnut tehdä puita. 😉

8. Missä? (1 pist.) 

Kellon kalasatama, joka on yksi retkieni kohteena useimmin ollut paikka.

9. Missä ja mikä? (2 pist.)

Tämä on Vanhan Raahen laitamilla oleva Keskuskoulu. Sodan aikana sotasairaala.

10. Missä ja mikä? (2 pist.)

Tämä on Mikael Toppeliuksen maalaus Haukiputaan kuvakirkon katossa, ihan keskellä kirkkoa. Se on ”opaion”. Opaioniksi nimitetään (yleensä) kirkon kupolissa olevaa aukkoa tai valoikkunaa (vrt. Pantheon Roomassa). Haukiputaan kirkkomaalauksista kirjoitettaessa tästäkin puhutaan nimenomaan opaionina.

Vain Erjan vastauksessa se oli mainittu, mutta kaksi pistettä sai jo Haukiputaan kirkon ja sen maalaukset mainitsemalla.

11. Missä ja mikä tuo keskellä kulkeva raja on? (2 pist.) 

Tämä oli sitten ratkaiseva kysymys!!   Vain yhdessä paperissa oli tämä kokonaan oikein. Moni tiesi, että kuva on Vanhasta Raahesta, mutta tuon rajan tiesi vain yksi. Vastaus oli varsin tyhjentävä:

Raahessa ns. vanha Raahe, puu Raahe. Raja on vanhan Raahen ensimmäisen asemakaavan muistona. Ensimmäisessä asemakaavassa toteutui maanmittari Claes Claessonin suunnittelema ruutukaava, kuusi korttelia; eli nykyisten Saaristokadun, Koulukadun, Kirkkokadun ja Rantakadun rajaama alue.

Ja tässä on pistetaulukko!

Voittaja on Sini K. Onneksi olkoon. Ennenkin podiumilla olet ollut; lienetkö tunnet lähitienoot noin hyvin vai oletkos ihan näitä kesäkuvakisoja varten hakenut tietoja? Erja, joka kertoi työnsä puolesta näillä seuduin liikkuvansa, haastoi itsensä, eikä käyttänyt googlea. Satu, joka ei ole koskaan edes käynyt Pohjois-Suomessa, sai kaksi tasoituspistettaä ja Anna-Maija, joka kirjoitti, että ”On tosin ulkopaikkakuntalaiselle aika vaikea, vaikka kuinka yritän googlailla ja selata blogiasi (tabletti jo ihan kuuma 😉 )” sai yhden tasoituspisteen. Kati ymmärtääkseni tuntee seutuja jonkin verran, mutta otti kisan oikeasti leikkimielellä kuten kehoitinkin, ja mm. ensimmäiseen kysymykseen hänen vastauksensa on: ”Oulun juna-asema, jonne pyöräkauppias lähetti uuden pyöräsi”…  ja viimeinen ”Raja, jonka oikealla puolella ajavat oululaiset pyöräilijät ja vasemmalla muualta tulleet”. Ehkä minun blogini on tänä kesänä ollut aika pyöräilytäyteinen… Noh, sellainen oli tämäkin päivä. 😀

Ja voittaja siis on Sini K. 
Voittaja valitkoon jonkun näistä palkinnoista. 
AK saa sitten sen mikä jää jäljelle. 

1) Jarmo Pitkäsen kirja ”Makuja ja muotoja” Se on kaunis ja hieno kirja.   TAI  pullo kuohuviiniä toimitettuna lähimpään Alkoosi!

2) Seinäkalenterini ”Oulu kuvissa 2020”

Ja arvonta kaikkien osallistuneiden kesken: on tunnustettava että arvonnassa jätin Sinin ja AK:n pois. Siis vain seitsemän mukana.  Ja nipun kuvistani teettämiäni postikortteja voitti: ERJA.

Voisitteko kaikki kolme lähettää minulle postiosoitetietonne palkintojen perille toimittamiseksi.

 

Lämmin kiitos kaikille osallistuneille! Onneksi moni vastauspostissaan mainitsi kisan mukavaksi (Esim. ”Nyt kyllä yritin kaikkia keinoja, mutta osin arvailla piti siltikin. Mutta hauskaa oli!”)
Mukava tämä on järjestävän osapuolenkin mielestä. Ehkäpä ensi kesänä taas jonkinlainen.

Keittiöhommissa

Viimeiset tunnit kesäkuvakisaan osallistumiseksi ovat menossa: tähän mennessä yhdeksän osallistujaa… Aika mukavasti, mutta mukaan mahtuu vielä. Huomenna sitten oikeat vastaukset ja palkintojen jako.

Tämä sunnuntai on minulla kulunut sisällä. Sisällä koko päivä. Milloinhan edellisen kerran?

Pehtoori ja Juniori ovat olleet Iissä systerin muuttoa valmistelemassa. Minä olen puuhannut ruokaa, ja koettanut ruokastailata Porotokka-astioihin sopiviksi. Sarjaan on tullut paljon uusia astioita, tarjoiluastioita lähinnä. Niinpä meillä on tänään syöty aika lappilaista ruokaa. 😉

Ja sitten ohessa tein inkiväärishottia. Jossain nettisivulla sattui silmiin ohje, ja kun nyt eletään syksyn alkavaa flunssakautta niin mikseipä tämmöinen ”eliksiiri” voisi olla hyvä juttu. Minä kyllä vannon (myös) sinkin nimeen. Tänä vuonna kaksi flunssaa, jotka pikkuperhe ja Pehtoori ovat läpikäyneet, olen skipannut ja olen varma, että vain siitä syystä, että heti kun lähipiirissä on tautia ollut havaittavissa ja pientäkään kurkun karheutta tai nenän tukkoisuutta aistittavissa, olen laittanut sinkkitablettipurkin esille ja nauttinut päivän maksimiannoksen. Tiedä häntä, onko plasebo tai oikea teho, – ihan sama. Tehonnut on. Ja nyt lisäbuustia ja ennaltaehkäisyä  tästä.

Inkiväärishotti

140 g inkivääriä
1/2 – 1 dl hunajaa
1 l vettä
1 sitruuna

Kuori inkivääri. Raasta se karkeaksi raasteeksi kulhoon. Lisää hunaja.
Kiehauta vesi ja kaada se inkiväärin päälle. Sekoita ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
Siivilöi juoma ja purista sitruunamehu joukkoon. Säilytä se kannellisessa astiassa jääkaapissa.

Nauti shottilasillinen (noin 4 cl) aamuisin. Inkiväärishotti säilyy kylmässä hyvänä noin kaksi viikkoa.
Juoma riittää kahdeksi viikoksi kahdelle henkilölle.

Aika tujua se on, ja saa nähdä, kuinka kauan minun vatsakatarrini sietää tällaista aamuherätystä… Mutta kokeillaan.

 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Sain pienmehiläistarhaajatuttavalta täydennystä ja ilmeisen hyvän neuvon tähän inkiväärishottiasiaan. Ja tässä se muillekin tiedoksi:

Hunajan hyväätekevät entsyymit alkavat tuhoutua jo 40 asteessa, ja siksi sitä ei saisi sekoittaa kiehuvaan veteen. Kun seuraavan kerran teet inkiväärishottia, niin lisääpä hunaja jäähtyneeseen inkivääriliemeen, niin juoma on vielä tehokkaampi. Hunaja tappaa tehokkaasti bakteereja ja auttaa ihan sellaisenaankin kurkkukipuun ja yskään kun laittaa ruokalusikallisen hunajaa suuhun ja nielee sen sitten mahdollisimman hitaasti valuttaen.

Levollinen lauantai

Ihan mahdottoman levollinen päivä tänään. Nyt kun mietin niin ei tämä poikkea niin monista monista päivistä: posteja, pyykkiä, pyöräilyä, kaupassa käyntiä, satunnaisia (erinomaisen vapaaehtoisia) kotihommia, kuvailuja, kuvien tekemistä, hyvää ruokaa (ahvenfileet saivat pinaattikruunun 😉 ), hyvää punaviiniä, eilisen Vain elämää -jakson katselu ja ”formaattiin kuuluvat kyyneleet”, iltasadetta.

Mietin, miksi niin mukava olo? – Ehkä se on vaan asennekysymys. Ehkä se on tämä paikka elämässä, juuri tämä päivä, jolloin ei akuutteja huolia, ei murheita, ei kolotuksia, ei kaiherruksia. Juuri tänään ei mitään, mitä olisin luvannut, ei mitään mitä minulta odotettaisiin. Ihan vaan olen oleskellut. Ja olennaista, että olen sen hoksannut. Siitä se leppoisuus. 😉

Tuosta tämän päiväisestä viinistä, joka nautittiin ruoan jälkeen, – punaviini kun ei noille ahvenfileille oikein sovi, – oli tänään Linnanmaan Alkosta ostamani (kuinka ollakkaan Juniorin suosittelema) Torresin uutuusviini, joka ei olekaan Kataloniasta kuten Torresin viinit yleensä, vaan Riojasta. Altos Ibericos.

Voisin väittää että Juniori on jo pienestä oppinut torresille…  KLIKS.

VIinistä puheenollen: huomenna päättyy kesäkuvakisan vastausten jättöaika. Monia hyviä vastauksia on jo tullut, ilahduttavat minua, kiitos niistä. Vielä huomisen ehdit miettiä vaikka hupavastauksia ja postitella. Ja yksi mahdollinen palkinto on pullollinen kuohuviiniä.

Syötiin yhdessä

Perjantai-illan talkoohommat tarjoilijana sujuivat hyvin.

Olipa mukava ja makoisa ilta. Hyvää seuraa, hyvää ruokaa, hyvä mieli ja leppoisa olo. Mitäpä sitä enemmän voisi toivoa? – Ehkä enemmän asiakkaita.

Mutta kaikkinensa: hyvä harrastus on minulle ollut tämä. 😉 (Eikä ole Pehtoorikaan ollut pahoillaan, ei tänäänkään. 😉 )

Syksyinen välipäivä

Välipäiväolo. Toisaalta ihan normipäivä.

Illan sataessa ja melkein myrskytessä treenailin pitkästä aikaa kuvankäsittelyjuttuja. Ei muuta.

Aamupäivälläkin oli kylmä, vielä vihreää, mutta kylmä.

Nyt kun Kesäkuvakisa on ollut viikon käynnissä on vastauksia tullut vasta kolme, ja lupaus neljännestä. Koko viikonloppu on aikaa osallistua, ja muistathan, että pelkkä yrityskin voi tuoda palkinnon: kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kauniita postikortteja. Ja varsinaiset palkinnot ovat aika hienoja… kirja, kalenteri, kuohuviini. Osallistuhan sinäkin.

Ja muistattehan, huomenna on Syödään yhdessä -tapahtuma. Minulla meneen iltapäivästä ties kuinka myöhään siellä. joten bloginäkyvyyttä ei ehkä huomenna ole, mutta livenä!! Näkemisiin?

Ja viikonlopuksi viinivinkkikin. Muutama rose on tullut kuluneena kesänä maisteltua, vaikka eivät ihan meidän viinimakumme ykkösviinejä olekaan. Useimmat roseethan ovat maultaan kuin valkoviinejä, maistuvat hyviltä tai huonoilta valkoviineiltä, ja jos pitäisi sokkona maistella, olisi mahdoton tunnistaa roseeksi. Mutta tämä on poikkeus. Se on paitsi hyvää, se myös maistuu roseelle. Se ei ole mehumaista kauniin väristä viiniä, vaan viinillistä, hyvää roseeta. Domaine l´Idylle ei ole kepeän hintainen (15 €), mutta on hintansa väärti. Äyriäisille, kuhalle, ahvenille tai kasvisruoalle.

Sitä paitsi roseessa – jos jossakin – ”ulkoviinilliset tekijät” = viinin väri, pullon ja etiketin tyylikkyys tai muu positiivinen seikka vaikuttavat ainakin minun ostopäätökseeni. Siksi tämäkin tuli ensimmäisellä kerralla ostettua, toisella kerralla jo tiesin sen myös maultaan suun myötäiseltä. Lämmin suositus!

Syksyn alkua

Syyskuun ensimmäinen viikko ja minä matkasin aamulla kohti Linnanmaata ja yliopistoa. Ja sitten -vieläkin siirtääkseni ”minun” työpaikkani uuteen sijaintiin tutustumista, työkavereiden tapaamista ja ehkä jokun ännännen vuoden opiskelijan kohtaamista – ajattelenkin, etten turhaa mene heitä keskelle lukukauden aloituksen kiirettä häiritsemään. Niinpä parkkeerasin pyöräni puutarhan portin viereen ja lähdin nauttimaan syyskuun vahvoista, tummista väreistä. Monet kasvit kukkivat vielä ja puissa jo keltaisia ja oransseja lehtiä; värikylläistä ja kaunista siellä oli. Kävellessä ja kuvaillessa ei tuntunut kylmältä, oli aika tyventä ja aurinkoista. Harmitti, ettei ollut purkkikahvia mukana. Ehkä joku aamu kun menen vielä ”paikkomaan” kuvauksiani.

Puutarhalta ajelin Caritakseen ja sieltä juuri ennen iltapäivän sadetta Eurokankaaseen! Ja sain kuin sainkin verhot tilatuksi. Tosin homma ei sujunut kovinkaan sutjakasti. Löysin ensin kauniin italialaisen kankaan, ei ihan koboltinsinisen, mutta melkein. Siis juuri oikea. Ja sitä ei sitten ollutkaan edes tilattavissa. Myyjän kanssa etsimme pitkän tovin vastaavaa, ja löytyihän se. Vieläpä palonkestävä. Ja kun jo mitta- ja tilaustiedot oli täydennetty ilmeni, että kankaan hinta oli 295 euroa metri!! Huolimatta ettei sitä tarvita kuin pariin pieneen työhuoneeni ikkunan kappaan niin päätin kuitenkin jättää tilaamatta; olisi ompelun kanssa tullut maksamaan liki 400 euroa. No way!! Ja eikun uudelleen selaamaan näytekansioita ja liparetelinettä. Ja löytyihän se kangas. Eikä hinta ompeluineen ja tarvikkeineen tule maksamaan satastakaan. Ja nyt olen vihdoin saanut tämän tehdyksi! Kun valinnassa meni tarpeeksi kauan aikaa ehti sadekin jo tauota. Tosin alkaakseen sitten uudelleen. Aamun aurinko tuntuu nyt kaukaiselta.

Syksy kuitenkin tuntuu, taitaa olla aika hakea kynttilä esille. Entäs kudin? – kovasti tekisi mieli, mutta nyt ei pysty, ei millään, kovakantinen kirja, mikseipä? Kesävaatteita voisi siirtää vaatekaapissa taaemmas, mutta ei pakata kokonaan pois. Saimmepa nimittäin viime viikonloppuna varatuksi matkan, joissa ainakin kesäisiä ulkoilukamppeita tarvitaan. Eikä matkalle lähtöön ole enää kuin kuukausi. Se tekee olon levolliseksi.

Monenlaista mennyttä

Täällä haisee (vai sittenkin tuoksuu) kaali, maitokaali. Nyt kun tein sitä kolmannen kesän tälle kesälle tosi ison kattilallisen, alan jo itsekin pitää siitä. Tosin en lautasellistakaan syönyt tänään, ihan vain maistelin. Mikäpä siinä, – ei se pahaa ole. Äidin toiveesta sitä olen keitellyt. Edeltävinä kesinä ”soppatykkini” ykköskeitto on hänen mielestään ollut kesäkeitto, mutta tänä vuonna meillä tuli puheeksi hänen lapsuutensa makumuistot, ja PAM! Sen jälkeen ei paljon muita keittoja kuin maitokaalia ole kulunutkaan, mitä nyt sitä kesäkeittoa, paahdettua kukkakaalikeittoa ja pinaatti-pähkinäsoppaa.

Minäkin muistan lapsuudestani kaalikeiton herkkuruokana, mutta se on sitä ”oikeaa” kaali-jauhelihakeittoa. Kotona tehtyä hyvää, hautunutta, tuhtia soppaa: ensin voissa paistettua jauhelihaa ja sipulia, sitten kaali ja lopuksi muut aineet hautumaan isoon kattilaan. Yleensä seuraavana päivänä vielä parempaa. Se on talvikaalistakin hyvää, mutta maitokaali vaatii kevät/kesäkaalia, melkein vihreää koko soppa.

Mutta kuten sanottu emme sitä tänään syöneet. Lounastimme Iissä Museokahvila Huilingissa. Tällä kertaa Pehtoorin kanssa. Olimme iltapäivällä systerin luona suunnittelemassa muuttoa ja sieltä lähdettyä ilmoitin olevani jo nälkäinen huolimatta, että aamun pyörälenkki oli kovin lyhyt: Tuiraa ristiin rastiin aamun valossa ja Canon kaverina. Käväisinpä lopuksi vielä oman koulun pihallakin. Yhdeksän vuotta tuolla tuli käytyä koulua: opiskeltua ja ennen kaikkea vietettyä aikaa. 😉

Huilingissa oli valokuvanäyttelykin (Heidi Tirin kauniita makrokuvia kukista ja kasveista) ja samalla pysähdyksellä sain kuvattua Iin kirkon Vastaloa varten. Kirkko on ollut koko kesän rempassa, eikä ole siksi aiemmin ollut ”edustavassa” kunnossa, mutta nyt oli. Sisälle en valitettavasti päässyt, mutta josko tässä syksyllä vielä yhden pyöräretkenkin tekisin sinne päin?

Tiedotus- ja kuvaushommissa

Lasaretin Virta-ravintolassa on taas perjantaina Syödään yhdessä -tapahtuma. Tiedottamista ja talkooporukan värväämistä on tänään riittänyt. Ja näyttääpä siltä, että olen taas itsekin ”salin puolella” hommissa, elikkäs tarjoiluhuki taitaa osua taas kohdalle.

Hotelli Lasaretin ravintola Virta, Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestarit ry ja Paistinkääntäjien Oulun voutikunta järjestävät tapas-illan Hotelli Lasaretin Virta-ravintolassa pe 6.9.2019. Tarjoilu alkaa klo 18.00 ja jatkuu klo 21.00 saakka. Keittiömestarit ovat suunnitelleet herkullisen menun, jossa alkuun on syksyinen tapas-lautasella on syysmakkaraa, nahkiaista, juustoa ja muita syksyisiä herkkuja. Pääruokana tarjoillaan karitsaa maukkaine lisäkkeineen ja illan kruunaa jälkiruokalautanen, jossa on tapastyylisesti monia pieniä hyviä herkkuja. Koko menun hinta on 43 euroa. Erikseen tilattuna alkuruoka 15 euroa, pääruoka 21 euroa ja jälkiruoka 10 euroa. Lisäksi on mahdollista ostaa viinipaketti ja virvokkeita. 

Tulehan sinäkin perjantaina tapasiltaan.

 

Toinen päivän ”projekti” on ollut käydä pariinkin otteeseen kuvailemassa Tuirassa. Oulun Tuirahan on valittu vuoden kaupunginosaksi, ja siksi ja muutenkin olen päättänyt tehdä siitäkin sellaisen kortin kuin keskustan vanhoista rakennuksista, Nallikarista ja Myllytullista olen jo tehnyt.

Oulussa on aika vähän jugend-rakennuksia, mutta Tuiranpuistossa vanhan kaupunginsairaalan alueella niitä on montakin: vanha hermotautisairaala Hermola on nykyisin Tuiran neuvola.

Oikeastaan pitäisi kyllä unohtaa kuvailu ja pyöräily muutamaksi päiväksi ja lähteä metsiin: tatteja tuntuvat kaikki etsivän, löytävän ja keräävän. Ja puolukoitakin näyttää olevan tarjolla monessa paikkaa… Pitää harkita.

Reseptejä

Muutama kesän kuluessa testailtu ohje on jäänyt postaamatta, ja nyt kun odottelen illan pimentymistä, kun odottelen revontulia, voin kirjailla ohjeita tänne.

Kalaaseissa oli tyrniporkkanoita kuusenkerkkäkastikkeen kera, ja ne kuluivat niin hyvin, etten silloin päässyt niitä edes maistamaan, mutta tein sitten uudelleen kun olimme pikkuperheen kanssa mökillä. Ja totesin että ovat niin hyviä ja helppoja valmistaa, että voin suositella. Ohje on tamperelaisen ravintola C:n keittiömestarin kehittämä.

Tyrniporkkanat ja kuusenkerkkäkastike

nippu kesäporkkanoita
1 osa sokeria
1 osa tyrnimehua
1 osa vettä
suolaa

kastike 

2 dl kuohukermaa
1 – 1½ dl kuusenkerkkähyytelöä

Kuori porkkanat, keitä ne kokonaisina kypsäksi liemessä, jossa on em suhteessa vettä, sokeria ja tyrnimehua sekä ripaus suolaa. 
Kastiketta varten kiehauta kerma, johon lisää kuusenkerkkähyytelöä ja keitä hiljalleen miedolla lämmöllä 10 – 15 min. ja anna sitten sakeentua. 
Sopii erinomaisen hyvin grillatun lihan kanssa. 

Basil Shrimps

700 g jättikatkarapuja
3 rkl hyvää oliiviöljyä
3 rkl voita
1 – 2 rkl Dijon sinappia
2 valkosipulin kynttä
1 – 2 dl basilikan lehtiä
1 sitruunan mehu
suolaa, valkopippuria

Hienonna basilikan lehdet ja valkosipulin kynnet pieneksi silpuksi. Sulata voi ja sekoita kaikki ainekset keskenään.
Kuori ravut ja sekoita marinadiin. Marinoi maksimissaan tunnin verran. Pidempi marinointi alkaa kypsyttää rapuja.

Työnnä ravut grillaustikkuihin ja grillaa kuumassa grillissä kunnes katkat muuttavat väriään vaalean punaiseksi.
Liian pitkään grillaaminen tekee ravuista sitkeitä.
Mitä kuumempi grilli, sen parempi. Voitele vartaita jäljelle jääneellä marinadilla grillatessa.

Ja tätä ruokaa varten kannattaa käydä siellä Aasian Marketissa.

Jukurtti-pannacotta

a la Tomi Björck

3 dl kuohukermaa
1 dl maitoa
½ dl sokeria
2 liivatelehteä
2 dl jogurttia
1 halkaistu vaniljatanko
1 dl sokeria
2 rkl vettä
Tarjolle mustikoita

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen. 
Kiehauta kerma, maito ja ½ dl sokeria kattilassa.
Lisää kuumaan nesteeseen lionneet liivatteet ja halkaistu vaniljatanko. Nosta pois liedeltä ja jätä jäähtymään noin
10 minuutiksi. Sekoita jogurtti jäähtyneen pannacottamassan joukkoon.
Ota vaniljatanko pois massasta. Kaada massa laseihin.
Laita jääkaappiin hyytymään noin neljäksi tunniksi.

 

 

Ja jollet itse viitsi tehdä juhlajälkkäriä, niin kokeilehan Laplandia Vodkan tekemää jätskiä!! Hilla-, mustikka- ja espressovodkajäätelöt ovat ihan supertruperextra hyviä. Varsinkin tuo espresso. Hilla on ehkä alkoholisin ja vaatimattomin maultaan, mutta tuo espresso. Olenhan joskus kehunut sitä juomaakin, siis espressovodkaa, mutta että siitä tehty jäätelö! Ne kaikki maut ovat samettisia, ei jääkiteitä tai -hileitä, vaan tymäkkää, täyttä makua! Oulussa ei taida löytyä muualta kuin Pekurin K-kaupasta, mutta kannattaa testata.

 

Ja nyt lähden Toppilan rantaan, josko reposkauden saisi avatuksi …