Nyt sekin on koettu. Lapin kesä.
Lapissa kaikki kukkii nopeasti,maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Viikko pohjoisessa oli tällä kertaa sopiva,
Hangasoja, purot, porot, nuotiopaikka, patikat ja
suurenmoinen levollisuuden tuntu jäivät…
Toki kotonakin hyvä. Oikein hyvä.
Tänään mökkilomaviikon viimeisen patikan aika: vähän pitempi sitten.
Jätimme luomuruohonleikkurimme töihin … 🙂
… ja ajelimme Savottakahvilan parkkiin.
Tänään patikka kohti Rumakurua. Ei varsinaisesti mitään huiputusta, Vävypään huipun vieressä pieni vaara ylitettiin. Ihan napakka nousu sekin oli. Hyvin vaihtelevaa olivat polkujen pohjat .. oksia, tylsää soraa, juurakkoja, rakkaa, kivikkoa, tasaista mäntykangasta.
(Minusta on aika paljon kuvia menossa tai tulossa vessaan – –
nehän ne on ne ainoat hetket, jolloin kamera on pehtoorilla. 😉 )
Kypsä riekonmarja. En uskaltanut maistaa.. Onkohan ne syötäviä… ?
Tällä reitillä poikkeuksellisen paljon puroja ja lampia.
Poikkeuksellisen vähän laakeita tunturisilhuetteja.
Eikä tänään sadetta. Kauniita pilviä vain.
Kuka tietää, mikä tämä alla oleva on? Mitä siinä on tapahtunut? Ahkera Tuulestatemmatun kommentaattori, nimimerkki ”Koivu” ei saa vastata ;), sillä aamulla lähetin hänelle jo kuvan ja kysyin, mikä tämä on. Ei näet pehtoorin kanssa kumpikaan tiedetty… Tietääkö joku muu?
Kolme tuntia patikka (oiskohan tullut sellainen 12 km?) vei, taukoineen kaikkineen. Niitä kun ei ollut. Taukoja siis. Pehtoorin kanssa kun mennään, niin siinä ei turhia istuksita. Sen mitä kuvailen, pysähtelen, ja sitten otan taas ukkelin kiinni. Ja Rumakurulla autiotupa (ja sen hyyskä ;)) katsastettiin. Siinäpä ne tauot.
Yllättävänkin helposti meni; toisin kuin Juutuanjoen kosket -päivänä. Silloin tuli vaan mieleen, miten paljon huonompi kunto minulla nyt on kuin viime kesänä vuorotteluvuoden jälkeen. Tänään ketään emme nähneet koko reitillä. Emme yhtäkään kulkijaa! Oli hiljaista. Ja mitäpä sitä turhia höpöttelemään, ehditäänhän sitä kaupungissakin jutustella. Puhdasta. Kaunista. Hyvä hengittää. Ilo liikkua.
Liki pakkasyön jälkeen aamu kuulas, purolla kylmä, valoisaa jo varhain, niin kuin täällä koko ajan, hetken luulee olevansa syksyssä.
Lähdemme autolla Kaunispäälle. Ja tavoitteena kulkea huipulta huipulle; Kaunispäältä kohti Urupäätä.
Hassua että koskaan ei ole tullut siellä käytyä. Kaunispään pohjoisrinteellä kanervikkoa, mustikanvarpuja, jotka jo punastuneet; ruska heinäkuun puolivälissä!! Kuvassa ylhäällä oikealla näkyy Urupään huippu.
Urupään sivussa on Magneettimäki (olenhan siitä joskus kai kertonut. KLIKS)
Ui-jui: ikinä ennen ei olla nähty riekonmarjoja. Siis oikeasti marjoja, eikä vain ruskapunaisia lehtiä, joita mökin keittiössäkin on seinällinen…
Mennessä ahavoittava tuuli Jäämereltä saa miettimään, että olisiko sittenkin pitänyt antaa periksi ja ottaa ne sormikkaat! Kurun pohjalla jo lämmin, saatikka noustessa Urupäälle. Puurajan yläpuolella jo mietin takin heittämistä pois.
Lähtiessämme takaisin päin ja laskeutumaan alas alkoi ripsiä, pian satoi kunnolla ja sitten rakeita. Näetkö rajan!?
Sitä ei kauan kestänyt, pian taivas täynnä pulleita valkoisia pilviä! Vain taivas kattona.
Eikä silläkään reitillä häiriöksi asti kulkijoita, – kaksin kuljimme.
Kaunispäätä ei ole tullut suoraan pohjoisesta koskaan katseltuakaan.
Kannatti. Hyvä, liki parituntinen, lenkki oli.
Kaupan ja postin (Meksikoon lähti kiitospaketti) kautta lounaspiknikille Hangasojalle. Vielä kahvi ja sitten toimeen.
Jättivaahtokarkkeja jäi viime lauantailta muutama, ja jukra, kuinka olivat hyviä notskilla!
Iltapäivä kului kun pesimme molempien mökkien ikkunat; nyt taas talven yli nähdään ulos, sikäli kuin valoa on.
Vielä mökkisaunan (Myötätuulen) /sähkösaunan(jota ei oikeastaan koskaan käytetä) kuurnaus, puusouvia ja sen sellaista… sitten …
Rantasaunan jälkeen Inarin siikaa, sokeri-tilliporkkanoita, uusia perunoita ja smetana-kylmäsavulohi-purjo-tilli-moussea.
Mitä parhainta lomanviettoa:
näkemistä, tekemistä, liikkumista, makunautintoja, luontoa, hyvä mieli aikaansaannoksista, yhdessäoloa, aurinkoa, lepoa, kuvaamista.
Sadetta? – Ei.
Sääskiä? – Ei.
Hellettä? – No ei sitäkään.
Siis mitä mainioin retkipäivä. Ivalon ja Inarin kautta Juutuanjoen koskien rannoille pienelle patikalle. Hyvä on, pitihän meidän huiputtaa Otsamotunturi, mutta erinäisten tulkintavaikeuksien vuoksi jäimmekin jokivarteen. Ei sekään huono patikka ollut.
Ivalossa kävimme artesaanien ”Local Handicrafts” -putiikissa. Sain viime vuonna sieltä ostetun tuliaisen (lohennahasta tehty pikku kukkaro on ollut oivallinen kameran vara-akun ja varamuistikortin kotelo).
Lisäksi Saariselän Sanomissa oli juttu tästä Tee kesä käsin -myyntinäyttelystä (KLIKS), joten ajelimmepa katsomaan. Ja olihan siellä kaikkea kaunista, uniikkia käsintehtyä. Huovutustöistä pidin niin paljon, että itsellenikin ostin ensi talven työhuoneen kylmyyteen jotain lämmittävää… 🙂
Lohennahka on kestävää, ja siitä on moneksi. Ja monenväriseksi.
Kannattaa käydä katsomassa …
Inarissa kävimme ensimmäisenä kirkonkylän keskellä olevassa suuren suuressa matkamuistomyymälässä ja sen vieressä olevassa kahvilassa. Tiesin siellä yhden opiskelijani olevan töissä; olikin tänään. Syntyperäinen inarilainen S. neuvoi meille, miten ja mistä Juutuanjoen yli pääsee… olisimmepa kuunnelleet kunnolla.
Seuraavaksi vuorossa tutustuminen Sajokseen.
Inarin keskustaan on viime vuonna valmistunut Saamelaiskulttuurin keskus, jossa on kirjasto, konserttisali, valtuustosali, ravintola ja siellä oli tänä vuonna Saamelaisten koulutuskeskuksesta valmistuneiden artesaanien Midnight Jewel -näyttely 21.6. – 30.9.2013 (midnightjewelinari).
Tästä pidin eniten. Enkä vain siksi että tekijä on tuttu. 🙂
Sajoksen jälkeen oli vuorossa Juutuanjoen kosket: Ritakoski, Haapakoski, Jäniskoski, Alikoski. Tulisteltiin Aleksin luovulla, minä kuvailin (ja tämä kuvien liittäminen on niin tolkuttoman hidasta … argh!)
Paluumatkalla poikkesimme vielä Sovintovaaran päälle. Se on muutaman kilometrin Ivalosta pohjoiseen.
Hieno näköala, ja jo tie vaaran huipulle näkemisen arvoinen.
Se ehkä enemmän kuin hieman kulahtanut museoalue, jolla hyvin sekalainen kokoelma kansanperinnettä, sotahistoriaa ja lappilaista arkielämää vuosikymmeniä sitten.
Siellä tämmöinenkin: Nellimin ja Inarin itäpuolisten erämaatilojen välillä kulkenut postivene.
Ivalon raitilla. Huom. katulamput…
Tämä on nyt ehkä vähän noloa, mutta juttu on niin, että minusta on ihan hulvattoman hauskaa, kun on siistiä. Vanhanaikaistakin? Ehkä. Silti nyt on, – siistiä siis. Olen siivonnut koko päivän. Ja sekin on tuntunut ihan hurjan mukavalle: näkee tekemisensä jäljen, on fyysistä puuhaa, okei, voi myös suorittaa ja saada siitä kiksejä, heh!
Mökkikeittiö ja sen kaapit, pakastin ja jääkaappi on siivottu.
Itse asiassa mökin KAIKKI kaapit ja vitriini on siivottu.
Lakanat on vaihdettu, talven lakanapyykki pesty ja mankeloitu.
Rantasauna on pesty. Tolu vai kloriitti? Molemmat! Nyt tuoksuu puhdas!
Iltapäivän päätteeksi vielä pihalle, risut ja muut ”irtohärpäkkeet” tontilta kerätty ja poltettu.
Millainen ilma? Erinomainen siivousilma. Ei turhan kuuma (+ 10 – + 17 C), vain muutama sadekuuro, lounasnotski onnistui. Ja illallisella pakastimen sulatuksen seurauksena poron sisäfilettä ja korvasienimuhennosta, uusia perunoita ja salaattia, jälkkäriksi ananasta, turkkilaista jukurttia ja minttua.
Ei paremmin vois olla. No jos pieni toive, … niin oispa nuoret tai ystävät (esim. vmp) tulossa nyt tänne… Mutta kun eivät, niin huomenna lähdemme retkelle. Inariin ja … ? Ja jonnekin. Nyt on kaunis ilta-aurinko, ja sehän ei edes laske, joten vielä pihalle…
Herättyämme taas kerran turhan aikaisin, katsottuamme sekä telkkarin että netin säätiedotukset, jotka yhtäpitävästi todistivat, että iltapäivällä sataisi vettä, vedimme maastopuvut päälle, patikkakengät jalkaan, ajelimme Suomen Ladun majalle ja kiipesimme aamun varhaisina tunteina Kiilopään huipulle.
Sen kerran kun lähden tunturiin ilman kameraa, pikkukuovi istuu viereisen kelon nokassa ja laulaa isosti, kivitasku seurailee meitä tunturin kuvetta ylös, riekkoja on kivirakassa jos vaikka kuinka monta. Ilma oli aika syksyinen, mutta kyllä minä hiljaa mielessäni ajattelin, että kyllä se sittenkin on patikka, eikä hiihto, minun lajini. Mietin, että kyllä Karibianrannalla on juhlallista käydä aamulenkillä avojaloin aamuauringon hehkuvassa valossa ja pulahtaa lopuksi suolaiseen mereen, mutta että sittenkin nämä ”kotitunturit” ovat se minun juttu.
Kiilopään huiputus on aika helppo tapaus (aiemmilta kerroilta kuvia täällä: KLIKS) sillä se on porrastettu ja pitkospuitettu liki koko matkalta, ja ainakin minulle tunturilta laskeutuminen on nousua vaikeampaa.
Puolelta päivin minulla oli hieroja, – olen varma että ensi yönä voin nukkua kummalla kyljellä haluan. Tänään jatkoin eilen aloittamaani kaappien siivoilua ja sitten vain on löhötty ja luettu, sadetta pidelty. Illansuussa oli pieni tauko, ja mehän notskille tietysti. Nuo notskipaikan penkeillä olevat ohuiden ruisleipien näköiset lätyt ovat uudet istuinsuojat. Aiemmin oli sellaiset neonväriset styrox/muoviläpyskät (jo kovin kuluneet, likaiset, rispaantuneet), mutta nyt on uudet Kauppahallista ostetut porontaljaiset pyöreät, lämpimät, luontoon sopivat pyörylät. Hyviksi havaittu.
Pikkuisen pyörähdin metsässäkin, sillä aamulla näin tunturissa yhden tatin, joten ihan vaan varmuuden vuoksi piti käydä katsomassa… Mutta ei saalista.
(Ketun?)liekoja siellä kyllä oli. Näitä on vielä 1800-luvulla käytetty ”abortoivan” vaikutuksen aikaansaamiseksi. Tai siis kun näillä on voimakasta oksentelua ja ripulointia aiheuttava vaikutus, näitä nauttien koetettiin myös saada aikaan keskenmeno. Ja saatiinkin.
Nämä kivenmurikat, tai siis yhden kiven kaksi puolikasta, tuotiin Kiilopäältä. Ne on nyt mökin seinustalla. Siihen on pari vuotta tuotu kivi jokaisesta huiputetusta tunturista. Joukossa on nuoren parin ja VMP:nkin tuomia kiviä, ja muutamilta reissuilta on kyllä jäänyt kivet tuomattakin. Mutta tämmöinenkin mökkielämään kuuluu …. 🙂
Emme ole koskaan ennen olleet Hangasojalla heinäkuun toisella viikolla, paitsi pehtoori ehkä Tuulentuvan rakennuksen ja remontin aikana, ja minä pentuna tuolla puron toisella puolen, mutta ´varsinaisesti´ei olla oltu. Ja minulla on yli KOLMEN kuukauden tauko edellisen käynnin jälkeen (pehtoori on käynyt pääsiäisen jälkeen kahdesti…), joten hieman arvelutti, jotta mitenhän itikkaista täällä lienee, onko luonto lähellekään niin karun kaunis kuin muina vuodenaikoina, muina kuukausia?
Ainakin Hangasoja on kaunis.
Säätiedotuksen mukaan täällä ”kuuluisi” nyt sataa…
Ei sada. Välillä paistaa, välillä pilveilee. Kyllä se tosin vähän tuossa iltapäivällä räpsäytti; räpsäytti juuri kun olimme lenkillä Rönkönlammella, mutta nyt on pilvipouta. Rönkönlammen lenkki sellainen reilun tunnin kierros.
Jo vain on hilloja.
Jossain sataa…
Niin niitä sääskiä, että onko? Ei olla vielä nähty. Poroja on. Matkalla (oltiin jo reilusti ennen kolmea täällä) yksi oli tosissaan jäädä alle, ja sitten tuossa tuvan ikkunan alla toinen; meidän ”ruohonleikkuri” (joku pantakin sillä näyttää olevan :o). Ovat kyllä ryöttään rumia tähän aikaan vuodesta.
Nyt kun istun tässä Myötätuulen terassilla (netti toimii paremmin, ja siksi on mahdollista liitellä kuvia), ei ole mitään itikkamyrkkyjä tai Thermocelliä joita ilman ei ole Rantapellossa paljon tämän kesän iltoina istuskeltu. Olen entistä vakuuttuneempi, että sääskinen Lappi on legenda. Ehkä aika viileä sää (+ 17 C, mutta onneksi on terassin katossa vastukset :)) ja pieni tuulenvirekin vaikuttavat. Mutta ei ollut metsässäkään… katsotaan. Raportoin kyllä. Sekä sääskistä että sapuskoista, huiputuksista ja huippuhetkistä.
Illalla, jossain vaiheessa, keittiössä täydentäessäni Meksiko-buffeeta, tytär käy sanomassa ”Kiitos”, hymyilee ja lähtee takaisin kavereidensa luo pihalle pitkän pöydän ääreen, – ja mennessään huikkaa vielä ”Elämä on kyllä mukavaa!” – silloin läikähtää jossain, itku ei ole kaukana, silloin on vaan niin hyvä olla ja ajattelee ”tämän-hetken-ja-tunteen-minä-muistan-aina”.
Muistan minä.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Toisin kuin sääennuste oli luvannut, eilen oli heti aamusta sumuista, tihkuista, aika viileääkin (+15 C), mutta ei se nyt juhlatunnelmaamme vienyt mihinkään, ja Voilá!: puoli kolmelta (vieraat oli kutsuttu kolmeksi) taivas repesi, sinistä taivasta näkyi ja pian jo aurinkokin. Serkkuja, setä, eno ja tätejä ja näiden perheitä, isovanhempia (ja varasellaisia = eksnaapurit) tuli valmistujaisiin. Niin esikoinen oli toivonut, ja oli kovin iloinen kaikista vieraista. Meksikon kokemuksia ja tulevaisuuden suunnitelmia, Meksiko-menu ja aurinkoista, puheensorinaa ja naurua. Uusia ja vanhoja juttuja, iloa ja haleja.
Päivän kääntyessä iltaan, aloimme odotella pihallemme nuorisoa. Ja tulihan niitä. Taisi lopulta olla/käydä 15 tyttären kaveria. Heille meksikolainen ruoka oli tutumpaa kuin ”ensimmäisen kattauksen” vieraille. Kiitettävästi nuoret (miehet) pöydän antimia nauttivat ja jossain välissä satsatessaan totesivat: ”Eihän me tajuttu,että täällä on oikeesti näin paljon hyvää ruokaa, – ja juotavatki vielä, Coronaaki! ”. Olimmeko mielissämme? No tietysti olimme!
Puolilta öin koko poppoo lähti, kiittelivät kovasti mennessään, ”täälloli kyllä hyvä palvelu”, totesi nuori mies virne suupielissään. Oli ollut kovin tyytyväinen saatuaan muutaman mansikkamargaritan eteensä. … 🙂 Nämä olivatkin kyllä aika hyviä… 🙂
Niin mitäkö sitten oli tarjolla? Melkein kaikki ruoat ovat täällä blogissa jo olleetkin mainittuina, resepteinä, kuvina, silloin kuin niiden ”prototyypit” ja kokeilu ovat olleet ajankohtaisia…
Tässä on eilisen menu…
klikkaamalla menu ja kaikki kuvat suurenevat… suosittelen…
Olen opetellut kirjoittamaan menun – paitsi että se on mukava pöydässä, myös itseäni varten. Etten unohda jotain jääkaappiin. Ja nyt olin unohtanut laittaa menuun mansikat ja niiden kaikki lisukkeet, sekä ananakset. Mansikat tilpehööreineen muistettiin, mutta ananasten rooli juhlassa jäi statistin asemaan: olivat mukavia koristeita ikkunalaudalla, vain statisteja vaikka olivat täynnä makeita paloja. Mutta kieltämättä tänään ne ovat maistuneet.
Muutakin ruokaa jäi. Onneksi molemmat lapset tulivat tänään illansuussa syömään (ja tytär aukaisemaan ja hakemaan lahjansa ja kukkansa. Tykkäsi … kaikista. Kyllä, kaikki olivat mieluisia.) Ja nyt minä en halua muutamaan viikkoon muruakaan meksikolaista ruokaa.
Makkaratko eivät kuulu Meksikon keittiöön? Garden partyihin kuuluvat! 🙂 Ja maissit ovat meksikolaisten ”peruskauraa”.
Coleslaw, Mexi-kana, whoopies, mansikkamargaritat ja suklaakirsikkakakku olivat ”hittejä”.
Ja jättivaahtokarkit. Minä tykkään vaahtokarkeista ihan hulluna, muillekin maistuivat nämä Haaparannan Candy Worldista löytämäni.. . isot sekä pienet…
Palaan näihin whoopies- ja kuppikakkuresepteihin myöhemmin….
Nyt on lähdettävä pakkaamaan, loput ruoat, kamera, kumpparit,
… huomenna lähdetään mökille!!! Loma on vaan niin mukavaa!
Huomenna saatte jo kuvan kesäisestä Lapista!
Kaikki nuoret lähtivät tunti sitten kaupunkiin, tanssimaan jonnekin. Talo hiljeni. Hieno päivä oli. Koko päivä oli hyvä. Nyt väsy.
Hassua, että minusta oli parasta, kun me neljästään puolen päivän jälkeen yhdessä juhlaa valmistelimme. Se oli parasta. Paljon muutakin hyvää… Kerron huomenna.
Olen tänään käyttänyt nuo kaikki!
Siis chilipäivä.
Nyt on melkein kaikki ruoat ja leipomukset, kattaukset ja piha huomiseksi valmiina.
Salsaa ja guacamolea tein molempia kaksi litraa.
Ja tein yhtä sun toista muutakin. Ja pehtoorikin teki. Väitti erikoistuneensa meksikolaisiin possuruokiin! 😉 Ja puolen päivän jälkeen käytiin vielä sellainen täsmä/täydennysreissu Stockalla: kattaukseen kukkakimppu, lohta, vähän lisää avokadoja, yms.
Eiväthän nämä mitkään lakkiaiset ole, tytär on kutsunut about 20 sukulaista + eksnaapurit iltapäiväksi ja illaksi kutsuttuina on liki kolmisenkymmentä kaveria, mutta heistä melkein kaikki ovat jossain muualla, reissussa, töissä, vanhempiensa luona, festareilla, … siis illaksi ei taida tulla kuin kymmenkunta nuorta. Mutta sitä tärkeämpiä ystäviä ovat esikoiselle. Mm. tarhakaveri ja kaksi muuta vähän myöhempää lapsuuden kaveria, jotka ovat meidänkin kanssa olleet mökillä. Ottopoika ei pääse, mistä minä ehkä olen enempi pahoillaan kuin tytär.
Valmistujaiset ovatkin siitä erilaiset kuin lakkiaiset (ainakin nyt meillä, ja tiedän muutamilla muillakin olleen), että se on valmistunut joka kutsuu läheiset ja kaverit; valmistujaisiin ei kutsuta vanhempien kavereita ja työkavereita. Tiedän kyllä meidän opiskelijoiden tai heidän vanhempiensa järjestäneen jos jonkinlaisia kestejä maisteriutumisenkin kunniaksi, joten mitään ”yleistä tapaa/käytäntöä” ei liene olemassa. Ja vuosikymmeniä sitten, niinä esihistoriallisina aikoina, kun minä valmistuin, kukaan ei juhlinut mitenkään. En minä ainakaan tiedä, että olisi juhlinut. Minullakin vanhemmat (iskä ainakin, äidille olin tainnut kertoa?) näkivät lehdessä valmistuneiden listassa nimeni.
… Huomenna tullenee ehkä 35 vierasta. Ja meininki on ihan eri kuin lakkiaisissa. Ei mitään pipertelyä, ei pieniä sieviä annospaloja kahvipöydässä, ei pellavaliinoja, ei hopeita kiillotettuna, ei taiteltuja lautasliinoja. Huomenna on rustiikit Meksiko-pilheet, joissa on paljon ruokaa ja sen jälkeen kahvia ja kakkua. Ja karkkia tietenki! Enempi sellaisella garden party -meiningillä mennään, – sellaiset maisteri halusi, ja sellaisia on ollut mukava värkätä. Onneksi on loma!
