VAT – Sivu 7 – Tuulestatemmattua

Kesäsunnuntai

Nallikarissa.

Kuvassa on minusta ihana valo ja värit, joten suosittelen klikkaamaan isommaksi.

Kävimme tänään porukalla Nallikarissa brunssilla. Siellä oli ihan merenrantakaupungin tunnelmaa, paljon ihmisiä sekä ravintolassa että rannalla. Leppoisaa oloa, paitsi Aapelilla, jolla oli niin paljon katseltavaa, nähtävää, uusia makuja kokeiltavana, että pää pyöri vinhasti ja suu kävi: omia juttuja ja makustelua riitti harvinaisen ravintolareissun aikana.

Aika myöhäisen brunssin jälkeen, jo hyvinkin oli iltapäivä pitkällä, kävelimme vielä rannalla, ja poika kävi ”uimassakin”. Päätti hoitaa tämän ensikosketuksen mereen ihan vaan toisen jalan varpaita virutellen. Onhan sitä siinäkin.

Minulla etätehtävien palautuspäivä tänään; yksi niistä kuului (lyhennettynä) näin: ”Tutkimuksen mukaan maassamme elää poikkeuksellisen homogeeninen kansa.” Kuvaa oma näkemyksesi – essee/reportaasi suomalaisuudesta.

Tämä on ollut jo pari viikkoa minulla vireillä. Ja tähän se liittyi se Koskenkorva-pullon ostaminen viime maanantaiaamuna: mökillä oli mahdollista toteuttaa idea! Käyhän katsomassa sarjani, kommentointi olisi erinomaisen tervetullutta. Ei ole meillä Pallojuustoa eikä HK:n sinistä ollut vuosikausiin; nyt on ollut. Ja perhe on taas tullut avuksi äidin opinnoissa. Pallojuusto tuli kyllä syödyksi, mutta Koskenkorva ja makkara ovat edelleen nauttimatta. 😀 Sen verran olen suomalaista ruokakulttuuria tutkinutkin, että tämä reppari tuli väistämättä toteutetuksi näin. Kuvasarja on täällä.

Sitten koneella käytin myös taloudessamme tilapäisesti asustelevan digiasiantuntijan (= tyär) läsnäoloa hyväksi: tämän blogini sivupalkista on Instagram-feed ollut hävöksissä pari viikkoa, enkä millään ole saanut sitä palautetuksi. Aikansa värkättyään Esikoinen löysi kuin löysikin siihen ratkaisun, joten tuosta oikealta taas näkyvät minun Insta-kuvani. Klikkaamalla kuvaa, se suurenee ja avautuu Instagram-tiliin kuten ennenkin. Instagarmiinkin olen jo laittanut yli 200 kuvaa, ja seuraajiakin on toistasataa.

Vieläkin kuvien maailmassa…

Palautepäivä.

Nyt, taas, tyhjä olo. Mutta nyt (eka kertaa?) kouluviikonlopun jälkeen sellainen olo, että kuitenkin on toivoa. Tässä kuva, jonka kurssikaveri (, kiitos Heikki Annala) otti ohi kulkiessaan kun me Marjukan kanssa omia kuvapareja otimme. Hautausmaiden kuvailija pääsi kuvattavaksi hautausmaan aidan päälle: Jes!!!

Tehtävänantohan oli näin: ”Lappian [ = on meidän koulumme eli Torniossa toimiva ammattiopisto] opiskelija Onni/Aili Onnekas voitti seurakunnan kirjoituskilpailussa 1. palkinnon ja seurakunnan lehti haluaa onnellisesta voittajasta kuvan. Palkintona oli hieno täytekynä. Ota voittajasta yksi pysty kuva ja yksi vaaka kuva.” Siinäpä sitten hakemaan sopivaa taustaa ja mallille ilmetttä unohtamatta kynää.

Tässä minun otokseni kurssikaveri Marjukasta.

Ja tässä Marjukan otos meitsistä (kuva Marjukka Laine).

Kouluviikonlopun jälkeen oli kotiin erinomaisen hyvä palata, palaan siihen huomenissa.

Niitä näitä VAT

Rohkeasti kuvaamaan!

Johan oli päivä!

Tämän VAT-koulutuksen lähiopetusjakson nimi on ”Kontaktiviikonloppu”. Eilinen päivä meni viimeisen kuukauden etätehtävien palautteenannossa, keskustelussa kuvista. Tänään oli sitten kuvaamisen päivä! Teimme kolme harjoitusta tänään. Kolme! Aamuyhdeksältä aloitettiin, äsken lopetettiin.

Eikä mitä tahansa dokumentoivaa kuvaamista, vaan kontaktin ottoa. Vaikeusaste kasvoi päivän edetessä ja kyllä minulle – ja monelle muulle – viimeinen tehtävä tuntui mahdottomalle suorittaa.

Eka tehtävä oli ”helppo”: pareittain kuvasimme toisiamme, ja tehtävänanto liittyi lehtikuvaukseen: kaksi kuvaa kirjoituskilpailun voittajasta. Se ei ollut paha, ja minulle sattui pariksi hyvä malli. Ohjailtava, hvyin ilmeet ja asennot löytävä. Hän tiesi, mitä kuvataan, mihin pyritään.

Toinen tehtävä tuntui jo vaikealta, selkeästi mentiin epämukavuusalueelleni: ope oli soittanut viikolla parillekymmenelle taiteilija-, kulttuuri-, yms. paikalliselle ystävälleen/tutulleen, ja sopinut, että hän lähettää opiskelijoita kuvaamaan teemalla ”henkilö miljöössä”. Sitten meille arvottiin kuvattavat ja annettiin heidän puhelinnumeronsa. Ei muuta kuin soittamaan, ja sopimaan tapaamisesta. Minulla kävi tuuri: sain kuvattavaksi Haaparannalla asuvan kuvataiteilija Hanna Kannon. Hänellä on vastikään ollut näyttely Oulussakin, eikä minulla sellaisesta mitään tietoa. Tänään minulla sitten oli puolitoistatuntinen aikaa kuvata häntä hänen kotipihallaan. Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: lähteä kuvaamaan ventovierasta ihmistä, eikä ainakaan tätä minun kuvattavaani ollut vaikea kuvata.

Tovin jo luulin, että tässä oli tämän koulutuksen vaikein, eniten omalle epämukavuusalueelle menemiseni, mutta vielä mitä!

Iltapäivän lopulla, kun häthätää olimme ehtineet koululla purkaa edellisten kuvausten otokset koneille, saimme tälle päivälle vielä kolmannen tehtävän: jokaiselle annettiin kadunnimi Torniosta. Ja tehtävänanto kuului näin: ”Mene kahville jonkun luo joka asuu tällä kadulla, ja ota viiden kuvan sarja kuvattavasta kotonaan.” Siis mene jonkun täysin tuntemattoman ihmisen kotiin kuvaamaan, tuosta vain! Mietin jo pakenemista paikalta, enkä ollut ainoa. Syvään huokaisten, enemmän ja vähemmän epäuskoisena porukka hajaantui tahoilleen. Minun osoitteeni oli lähellä Alatornion vanhaa kirkkoa, ja ajelin kadun pari kertaa eestaas. Kaunista omakotiasutusta, eikä ketään pihoilla, eikä minulla todellakaan rohkeutta lähteä soittelemaan ihmisten ovikelloja : ”Hei tulisin teille kuvaamaan”.

Kunnes sitten näin yhdessä kauniissa pihapiirissä pienen tytön pappansa kanssa. Menin kertomaan heille huoleni, tehtäväni, ja kysyin, voisivatko olla avuksi. Ja kyllä, kyllä he lupautuivat!! Pelastivat päiväni. Pihalla kierreltiin, kuvailin, enimmäkseen viisivuotiasta S:ia, josta tulee isona ”kasvienhoitaja”. Olin niin helpottunut, että sain sittenkin kuvat ja että rohkenin kysyä. Olin lopulta kuitenkin aika arka, en kovin kauaa kuvaillut, mutta sen verran kuitenkin, että sain tehtävänannon mukaiset viisi kuvaa valituksi sarjastani. Olipa kyllä ihana, että löytyi hyviä ihmisiä.

Ihan kaikki meidän opiskelijaporukasta eivät olleet saaneet kuvia, mutta osa oli todella mennyt sisällekin ja kuvanneet pitkään, hienoja kuvasarjoja. Minä olen iloinen, että sentään selvisin tästä. Minulla kun ihmisten kuvaaminen, saatikka vieraiden, ja jopa ihan heidän kotiinsa meneminen, eivät ole mitään helppoja juttuja. Miltäs tuntuisi ”omalle kohalle”?

Niitä näitä VAT

Opiskelijana

Liekö ennen olen ollut koulussa iltapuolikymmeneen asti? – No joka tapauksessa tänään olen ollut. Eikä tehnyt tiukkaakaan.

Ja nyt olen opiskelija-asuntolassa. Ihan uudenlaisessa kämpässä. Nyt on oikeasti erilainen. 😉

Miksi minulle mieleen sana ”putka”? Se mikä täällä on oivallista on ilmastointi: tukka putkella tässä istuskelen ja kuuntelen kohtuullisen äänekästä hurinaa. Ilma vaihtuu ja tuntuu raikkaalle. TODELLA raikkaalle. Ja nyt ei pitäisi olla ylimääräistä mekkalointia yöllä. Tämä iso asuntola kun on tyhjentynyt ”vakkariopiskelijoista”, ja nyt täällä on kourallinen vain meitä vattilaisia.

Opiskelija-asuntolaelämässä mietin missä muualla olen opiskellut kuin Torniossa ja tietysti Oulussa. Äkikseltään tulee mieleen Turku, tietysti, Kajaani, Helsinki. Turku oli opiskelukaupunkini 1980-luvun puolivälissä, jolloin suorittelin parin vuoden aikana sinne sivulaudatur-opintoja maisteriksi valmistumisen jälkeen. Ennen sähköpostia, etäopiskeluja, etätenttejä etc. se oli joskus vähän haasteellista. Mutta kyllä minä sain aika hyvin joustavuutta opintoihin, eikä niitä Turun reissuja ollut kuin alle kymmenen.

Entäs Kajaani? – Kesällä 1980 pariviikkoinen kesäyliopisto-opiskelijana: ”Vanhat käsialat” ja ”Renessanssin kulttuurihistoria” – molemmat opiskelijaurani merkittävimpiä luentosarjoja, joista toinen tuli määrittämään loppuelämääni. Näin luulen.

Helsinki? – Siellä opiskelin vapusta juhannukseen (1983). Valmistuttua juuri tuolloin ensin maisteriksi lähdettiin kihlatun (= Pehtoorin) ja pikkuvelin kanssa Helsinkiin hankkimaan ammatti. Onnikkakorttia varten kahdeksan viikon täysipäiväinen koulutus.

Onko muita opiskelukaupunkeja?- Eipä taida. Nyt Tornio. Tämä on nyt hyvä.

Niitä näitä VAT

Sunnuntain hommia

Ei todellakaan mennyt lenkillä turhan kauan aikaa tänään. Olipahan sen verran holotna, että välillä oli melkein juostava, että tarkeni, vaikka oli sormikkaat ja kaulahuivi ja kaikkea goretexia ja windstopperia yllä. Kesästä enää tietoakaan.

Eikä opiskelijalla kesälomasta; aamupäivä meni kuvia käsitellessä. Tänään kun on taas viikkotehtävän palautus. 178 kuvaa tyttärestä näytöllä, ja niistä oli valittava viisi. VAIN viisi, ja silti oli ihan mahdottoman vaikea löytää/valita niitä, jotka voisin laittaa. Aina oli jotain ongelmaa, ja jollei muuta, niin kuva ei sopinut sarjaan.

Lopulta auttoi yhden ammattivalokuvaajan neuvo: ”Luovu siitä parhaasta kuvasta, älä takerru siihen, se tuskin on muiden mielestä edes tarpeellinen.” Minulla oli yksi kuva ylitse muiden, ja ryhdyin rakentamaan sarjaa sen ympärille, eikä se sitten pelittänyt. Minä vaan pidän tuosta kuvasta.

Lopulta siitä luovuin, lähdin ihan uudelle uralle, tein uudelta pohjalta koko jutun, tein sarjan ja lähetin. Uusintakuviin kun ei oikein ollut mahdollisuutta.

Iltapäivällä pikainen safkan tuusaaminen periaatteella ”mitä pakastimesta löytyykään?” – ja löytyihän sitä kaikenmoista. Minua niinkään kiinnostanut koko syöminen, kun oli Aapelin kanssa niin paljon asiaa. Vilkkaahkoksi on pieni käynyt. Juttua ja toimintaa riittää.

~~~~~~~~~~~~~~

Kuvahaastesivuni ylläpitämiseksi kesänkin yli, laittelin kesäkuun aiheeksi ”Parast kesässä”. Ja haastaisinpa mahdollisimman monen ottamaan kolme kuvaa – kännykällä tai järkkärillä – siitä mikä on parasta kesässä. Vikeusastetta voisi nostaa sillä, että nuo kolme kuvaa muodostaisivat jonkinlaisen sarjan. Että niitä sitoisi toisiinsa joku juttu: tunnelma, henkilö, sommittelu, valo. Mutta pääasia että kuvista välittyisi mikä on sinulle parasta kesässä.

Nyt tämä kesä näyttää siltä, että mietin olisikohan lähdettävä suojaamaan yrttejä kasvimaalle; ”alavilla mailla hallan vaara” … voipi olla ensi yönä. Se ei ole parasta kesässä, mutta niin kovin tavallista Suomen suvessa.

Niitä näitä VAT Yliopistoelämää

Ovi sulkeutuu, toinen on jo auki

Vieläkin olen ´jossain muualla´, – eilisessä akateemisessa juhlassa ja niissä kaikissa muistoissa, joita se herätti ja joita se toi mieleen.

Eilen oli hyvä, väistämätön, hetki, miettiä edellistä kymmentä vuotta, miettiä työuraa taaksepäin, ja ajatella luopumistani siitä. Onhan tätä lähtölaskentaa jo hyvinkin vuosi, ja enemmänkin, tehty, mutta eilen se konkretisoitui: oli viimeinen ”virallinen” tehtäväni Oulun yliopistossa, päiväni kustoksena. Eilen oli yhden parhaista, yhden ´omistani´, väitöstilaisuus. Alle yhdeksässä vuodessa yliopistoon pääsystä nuori mies väitteli tohtoriksi, ja siinä välillä suorittti kaikki erinomaisin arvosanoin, ohessa töitä tehden, mm. tutkimusapulaisenani.

Poikkeuksellisen paljon olemme olleet tekemisessä, poikkeuksellisen paljon hän on opintojaan minulle tai minun ohjauksessani suorittanut. Ja silti itse, täysin omatoimisesti, opintonsa hanskannut. Juttutuokioita on riittänyt, asiasta ja sen vierestä. Olenhan minä ystävystänyt opiskelijoiden kanssa ennenkin, toki. Melkein joka vuosikurssilla on joku priimus, lellari tai muuten sellainen, jonka kanssa synkkaa syystä tai toisesta erityisen hyvin. Olenpa saanut kutsun muutamien opiskelijoiden häihinkin ja minulle on lähetetty esikoislasten kuvia tai lehtileikkeitä nimityksistä koulumaailman virkoihin tai tietoja lisäopinnoista jossain muualla Suomessa tai ulkomailla. Kontakteja vuosien takaa saatikka viime vuodelta tulee edelleen. Ja eilen väitöksessä oli minun kandilaisiani, mikä lämmitti.

Mutta ei ole ketään muuta, jonka opiskelu-uraa olen ensimmäisestä päivästä väitökseen asti päässyt ohjaamaan, seuraamaan, myötäelämään tällä tavoin, ja koko ajan.

Eilinen herätti merkillisen(?) kiitollisuuden ja ylpeyden tunteen.

Olin kovin iloinen, että väitöksessä oli oppiaineeni kollegoita, molemmat emeritusprofessorit, molemmat nykyiset professorit, valmistuneita ja nykyisiä opiskelijoitani, – ja Pehtoori sekä Juniori. Juniori oli samppanjapalkalla kuvaamassa, olisipa ollut vielä karonkassakin.

Karonkka Uudella Seurahuoneella oli hieno, ja herkullinen, herkkäkin. Vain vähän kyynelehdin, mutta en ollut ainoa. Kyyneleisiin oli moniakin syitä. Ilon ja haikeuden kyyneleitä olivat.

Mutta elämä jatkuu… tosin ei minun elämäni akateemisessa maailmassa juuri ollenkaan. Mutta näinhän minä olen halunnut. Oli hienoa lopettaa se näin. Jäi hyvä mieli. Oikein hyvä mieli.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään olen luvannut julkistaa kuva-arvoituksen. Mikä oli meidän koulutehtävä, johon ottamani kuvat julkaisin täällä?

Kukaan ei osannut kuvasarjastani löytää annettua tehtävää, mikä ei ole ihme. Lupasin kaikkien arvanneiden kesken arpoa palkinnon. Yleensähän täällä blogin arvonnoissa onnettarena on ollut joko Esikoinen tai Miniä, mutta tänään – ensimmäistä kertaa – arvonnan suoritti Aapeli. Arvonnassa olivat mukana – vastausjärjestykssä – Maisa, Katri H., Jarin, Reijo, Tiina, Inkku, Anneli ja Laura. Kiitos kaikille innokkaasti osallistuneille ja hyviä arvauksia esittäneille. Jokainen sai arvontapalloon numeronsa (Maisa = 1, Katri H. = 2 etc) , ja pallot olivat Aapelin syöttötuolilla odottamassa. Se pallo, johon pojanpoika ekana tarttuisi, olisi voittaja! Ja näin kävi:

https://goo.gl/photos/33TXhejSobBNfhhC6

Onnea voittajalle = numero KOLME!! Torikahvit, samppanjaa tai jätskiä on luvassa palkinnoksi!

Ja mikä oli tehtävänanto? – Se meni näin: ”Lukekaa asuinpaikkanne sääennuste sinä päivänä jolloin kuvaatte ja tehkää ennusteesta viiden kuvan sarja.”

Oli siis kuvitettava yhden päivän sääennuste. Ja taas oli tehtävä SARJA. Valitsin kuvauspäiväkseni keskiviikon, jonka ennuste meni näin:

Säätiedotus 18.5.2016 klo 6

Selkeää tai puolipilvistä ja poutaa.
Aamupäivällä pilvisyys lisääntyy.
Päivällä lounaasta leviää sadealue Pohjois-Pohjanmaan ylle.
Yöllä edelleen sadetta.
Heikkoa tuulta.

Tänään saimme jo palautteen noista sarjoista, ja opesta tuo auto-perspektiivissä pysyttelemiseni oli hyvä ratkaisu. Oli se ainakin vähän erilainen kuin monien muiden pilviä, peltoja ja rantamaisemia kuvaava ratkaisu. Että ei siis ihan mönkään mennyt. 😉

Niitä näitä VAT Yliopistoelämää

Sähköpostin vaihdos

Kasapäin kodinhoidollisia hommia ja opiskelujuttuja tänään. Pehtoori on yksin huhkinut pihalla, minä vielä hoidellut kaikenmoisia paperihommia, ja sitten tilannut sen uuden tietokoneen. Viimeinen perustelu sen tekemiseksi oli tämä aamulla tullut sähköposti:

Käyttöoikeutesi rrs-tunnukseen on henkilökuntarekisteritietojen mukaan päättymässä.
– – tunnuksesi sulkeutuu kahden (2) viikon kuluessa.
– Ota kopiot tärkeistä tiedostoistasi, sähköposteistasi ja sähköpostiosoitteistasi ennen määräaikaa.
– Muistathan käydä katsomassa Lähtevän työntekijän muistilistan jos palvelussuhteesi on päättymässä: http://u.oulu.fi/tarkastuslista
Terveisin
Tietohallinto

Terveisiä vaan tietohallinnolle, että ei ole pikkuhomma tämä ruljanssi. Minä olen saanut tuon em. rrs-tunnuksen 1.1.1994, joten minulla on yli 20 vuoden ajalta sähköposteja (tulleita ja lähteneitä) tallennettuna, niitä on vieläkin yli 10 000, vaikka jo viime keväänä deletoin tai siirsin muille erinäisiä kansioita ja vaikka satunnaisesti postilaatikoita olen siivoillutkin. Arvelisin, että noiden joukossa on noin sata viestiä, jotka haluaisin säilyttää, ja ehkä 20, jotka ovat minun urallani ja elämässäni olleet niin tärkeitä, että ne haluaisin jopa tulostaa.

Tietoliikenteessä on siis alkamassa uusi aikakausi, ja menetän yliopiston sähköpostiosoitteen mahdollistaman ”oppilaitoslisenssihinnan”/henkilökuntaoikeuden moniin ohjelmiin, mm. Adoben ohjelmat (Photari, Light Room, Dreamviewer etc. joita käytän päivittäin ja paljon) ja MS Officen. Olen lehtoristatuksella nuo saanut edullisesti käyttööni, nyt täytyy vaihtaa Tornion Ammattiopisto Lappian opiskelijastatukseen ja koulun sähköpostiosoitteeseen, jotta edes osa olisi edullisempia. Ja tässä yhteydessä on siis hyvä vaihtaa myös tietskari.

Tosin tuota koulun sähköpostia en käytä muuten kuin noiden lisenssijuttujen kanssa, joten kesäkuun alusta lähtien on käytössä VAIN reija at satokangas.fi -osoite. Olkaapas, ystävät ja kylänmiehet, ystävällisiä ja vaihtakaa oulu.fi -osoitteeni tuohon siviilipostiin, etten jää paitsi posteistanne.

Minun olisi tilattava uudet käyntikortitkin. Työkäyntikortteja en ole vuoteen juuri tarvinnut, mutta minulla on jo monta vuotta oma ”siviilikäyntikortti”, jossa on www-sivujeni (ja siis tämän blogin, keittokirjojeni, matkasivujeni) osoite, jota on kyselty reissuissa, paistinkääntäjä-, ruoka- ja valokuvausyhteyksissä. Mutta kun siinäkin on tuo oulu.fi -osoite. Olisi suunniteltava ja tietysti kuvattava uusi kortti. Oma kortti, jossa on myös www-sivujeni (ml. keittokirjat, matkasivut ja tietty tämä Temmattu) osoite, on ollut hyvä ruoka-, reissu-, paistinkääntäjä- yms. muissa harrastushommissa. Siksipä taidan uuden tehdä.

Hautausmailla Valokuvaus VAT

Torniossa hautausmaalla

Monta viikonloppua Torniossa asuneena olen miettinyt että koulun ja sen asuntoloiden läheiselle hautausmaalle olisi syytä lähteä yksinäiselle ekskursiolle. Muutaman kerran olen ohi kulkiessa poikennut kirkkomaan kautta, kamerankin kanssa, mutta ei mitään kunnon perehtymistä vaikka tämä hautalehto on oikeastaan aika pieni.

[kaikki kuvat suurenevat – ja paranevat – klikkaamalla]

(Ylläolevassa on YKSI (ja monta muuta) virhe. Mikä?)

No kun sitten tänään aamulla koulussa tehtäväksi ilmoitettiin, että on kaksi ja puoli tuntia aikaa kuvata ja käsitellä kuvat teemalla ”Hiljainen kaupunki”, tiesin mihin minä suuntaisin: minulle Tornion hiljainen kaupunki on hautausmaalla. Tietysti. Löysin uusia nimiä, ja hyvänen aika, ”titteleitä” (= filos. tohtorin leski!! — vielä 50-luvulla naisen asema, leskeyskin, määriteltiin miehen koulutuksen perusteella!) otin uusia kuvia. Ei satanut, onneksi ei myöskään paistanut.

Osa näistä kuuluu siihen viiden kuvan sarjaan, jonka rohkenin pistää näytille… hirveä kiire valita ja muokata. Nyt, täällä kotona, rauhassa, ottamistani kuvista lähtisi parempia, mutta… osa tehtävänantoa ja oppimista on ottaa kuvat nopeasti, toimeksiannon mukaisesti, tehdä ne nopeasti ”julkaisukelpoisiksi” ja päästää käsistään. Uudelleenkuvaamisen mahdollisuutta, saatikka loputtomaan muokkaamiseen ja tuntien tuhraamiseen, ei ole aikaa…

On oltava epämukavuusalueellaan, ja uskottava, että kyllä se tästä.

Kassakaappimestarit? – Älkää minulta kysykö… 🙂

Mitäs mieltä olette alla olevista kuvista? – Hiljainen kaupunki?

Itselle tuli tuosta näkymästä väistämättä mieleen 70-lukulainen rakentaminen; hautausmaan lähiö?

Lopultakin … mukava päivä tänäänkin. Itseasiassa erittäin. Oli jopa pieni, orastava tunne, sellainen, että minäkin opin. Ja nyt meillä vattilaisilla tahti kesää kohti vain kiivastuu. VAT-koulutuksessa ei ole mitään kesälomaa, päinvastoin. Kesällä on valo, joten VALOkuvauksen opiskelijat opiskelevat. Ja nyt on joka viikko tehtävä sen verran kuin talvella kuukaudessa. Tehdään sitten.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sen sijaan…

minusta tuntuu että tämän blogini kuvahaaste on pienoisessa aallonpohjassa. Hienosti on 3o haastetta jo toteutettu, eikä ole mitään aietta lopettaa tätä, mutta että saataisiin keskenämme uusia kuvia, uutta intoa ja yritystä, ajattelin, että jos siirryttäisiin siihen, että aihe olisi laveampi. Ehkä uusiakin tulisi mukaan. Kännykkä- ja pokkarikuvaajat ovat erinomaisen tervetulleita. Minulle vain sähköpostia (reija at satokangas.fi – osoitteeseen) ja avaan kuvien lähetysoikeuden ”Kevät”-kansioon. Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on hauskaa, opettavaista ja kuvaamiseen innostavaa.

Siis toukokuun loppu menee teemalla ”Kevät”. Nyt on melkein 2½ viikkoa aikaa ottaa kuva, kuvapari tai jopa kuvasarja (3 – 5 kuvaa), teemalla kevät. Kuvien tulisi kuitenkin liittyä toisiinsa jollakin tavalla. Väri, sävy, teema, valo, aihe, …

Niitä näitä VAT

Massiivinen kuvapäivä

Miljöössä työskentelyn orientaatio jatkui tänään liki kymmentuntisella kuvien katselulla. Katseltiin satoja kuvia edellisten vattilaisten näytöistä, katseltiin paljon hylättyjä ja paljon hyväksyttyjä sarjoja, keskusteltiin, kuunneltiin, kysyttiin. Yhtä mieltä oltiin, että oli hienoja sarjoja, käsittämättömän hienoja ja käsittämättömästi hylättyjä. Ja sellaisiakin, joista me (ope mukaan lukien) ei tajuttu, miten ne oli päässeet läpi.

Valokuvaus on näkemisen taidetta.

Unohda järki ja looginen ajattelu.

Viidennellä meni repparisarja (reportaasisarja) läpi.

Se on kaikki siinä! Valo sen piirtää.

Valota vähän oikealle.

Maisema voi olla muutaman kiven kokoinen.

Valottakaa pimeä rohkeasti.

Mustaa syventämällä voi luoda illuusion, että kuva terävöityy.

Sarja ei saa hajota.

Miljöönäytön maisemaosiossa läpäisy on ollut pirskatin vaikea.

Entistä vakuutteneempi olen siitä, että vain kuvaamalla ja katsomalla, arvioimalla, saamalla arvioita kuvista ja taas kuvaamalla opit kuvaamaan. Minulla on vielä ihan hirveästi opittavaa ja kuvattavaa, kuvattavaa ja opittavaa edessä.

Nuoremmat jaksoivat vielä toisessa asuntolassa järjestellä bileitä, mutta vanha ei jaksa liittyä seuraan.

Torniossa sataa vettä, ja edelleen opiskelu tuntuu hyvälle.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus VAT

VAT-koulutuksen puolivälissä

Yhdeksäs lähiopetusviikonloppu Torniossa on nyt. Puolet on niistä on siis jo kasassa; ensi vuonna tähän aikaan koulu on käyty. Mutta se ei tarkoita vielä tutkinnon suorittamista. Kouluhan on nimenomaan ”tutkintoon valmistava koulutus”. Koulutuksella pyritään siihen, että näytöt menisivät läpi. Näytöt on koulutuksen päälle, ja nekin suoritetaan Torniossa.

Valokuvaajan ammattitutkinto muodostuu neljästä pakollisesta tutkinnon osasta:

Studiossa työskentely
Miljöössä työskentely
Digitaalinen työnkulku
Suunnittelu ja kaupalliset taidot

Koulun opetusjaksojen lisäksi on siis käytävä Torniossa vielä useammankin kerran. Ainakin mikäli aikoo tutkinnon suorittamista yrittää. Sen suorittaminen kun ei kurssilaisille ole mikään itsestäänselvyys; kaikki eivät edes yritä, kaikki eivät onnistu. ’

Viime kerralla kuulimme, että yleensä kahdenkymmenen opiskelijan porukasta noin puolet suorittaa tutkinnon, ja yleensä vain 1/20 suorittaa sen kerralla, eli ettei tutkinnon osia tarvi parsia eikä paikkailla. Joten ei missään tapauksessa mikään läpihuutojuttu. Tutkintoa varten rakennettavan portfolion ja paikan päällä tehtävien näytön osien suorittamiseen menee vielä koulun suorittamisen jälkeen rutkasti aikaa. Huomenna meille tulee aamupäivällä yksi entinen opiskelija kertomaan omista kokemuksistaan koulutuksesta ja näytöistä – mielenkiintoista.

Meidän porukassa on jo nyt niitä, jotka enemmän tai vähemmän saavat elantonsa valokuvauksesta, ja sellaisia, joiden arvelisin selviävän näytöistä jo nyt. Kuten on ollut puhetta, minullahan on lähes koko ajan sellainen surkeimman suoriutujan olo tässä joukossa, mutta olenhan minäkin oppinut ihan valtavasti. Ja ei ainakaan voi väittää etten olisi yrittänyt.

Edellisen kerran jälkeen oli tehtävä kaksi studioharjoituskuvasarjaa (Aapeli-kuvat ja samppanjakuvia olette nähneet) ja sitten viime viikolla tuli vielä ”bonus” – kuvaa valoa, viiden kuvan sarja ja nimenomaan luonnonvaloa. Ja minullahan ei löydy ideaa ei millään. Viikon olen sitten kulkenut kamera kainalossa pitkin Oulua ja sen rantoja. Toissailtana lähdin jopa yhdeksän jälkeen illalla Möljälle ja kaupunkiin hakemaan iltavaloa, ja eilen olin taas jo kuuden aikaan aamulla Pikisaaren kupeessa. Lopulta olen koonnut sarjan Pikisaaren sillasta. Tässäkin postauksessa niitä, ja lopullisesti viiden kuvan sarjasta tuli tällainen. Ja taas sellainen, minä en ole oppinut mitään, miksen ole parempi? Mutta minä yritän.

Meillähän on kaksi opettajaa, joiden kesken opetus on jaettu jotensakin siten, että rovaniemeläinen AL opettaa (enimmäkseen) studiossa työskentelyä ja digitaalista työnkulkua ja tornionjokivartinen JH enemmän miljöössä työskentelyä. Liikennetoimintasuunnitelman teossa meitä ohjaavat ja opastavat (varsin niukasti) muutamat tuntiopettajat. Tähän asti, talven pimeydessä, aluksi olemme käyttäneet pidennetyt viikonloput pääsiassa digitaalisen työnkulun ja kuvankäsittelyn opetteluun ja studiossa työskentelyyn. Koulutus on ollut pääasiassa hyvin paljon tekemistä, vain vähän on teoriaa, valokuvauksen mestareita käyty läpi etc. Ja olen kyllä pitänyt opetuksesta, se etenee, asiaa tulee valtavasti, kuvista saatu palaute on rehellistä ja kriittistä, mutta myös rakentavaa ja antoisaa.

Tänä viikonloppuna on sitten open vaihto. Samalla siirrymme miljöökuvauksen opetteluun, ja siinä meitä opastaa JH, joka on ollut viime viikon hyvin paljon julkisuudessa; toissa päivänä viimeksi telkkarissa. Hänen näyttelynsä Kansallismuseossa on avoinna elokuun loppuun asti. Onhan hienoa, että meillä tuollainen ope. Katsokaahan…

Ja huomenna homma jatkuu heti aamusta.