Isovanhemmuus

Mitäs tänään tehtäisiin?

Melkein koko päivän vietin pienten kanssa. Iltapäivällä jokunen tunti torilla ja Hallissa kuvaushommissa, mutta muutoin kahden pienen kanssa: Apsu ja Eevis ovat parasta.

Aamupalapöydässä pohdimme, mitä tehdään tänään, kun on aika kylmä (+ 15 C) ja aikaa yhdessäoloon kuitenkin aika vähän eli vain yhteen asti, jolloin isi pääsee töistä.

Lihansyöjäkasvin näkeminen oli pointti, jolla lapset (= Apsun) sain vakuuttuneeksi siitä, että voitaisiin käydä Linnanmaalla Kasvitieteellisessä. Paikka aukesi kuitenkin vasta kymmeneltä, joten ehdimme viettää tunnin ”tarhan puistossa”.

Jo pari viikkoa sitten opin, mitä minun on tehtävä, kun huudetaan ”Mummiiiiii, tuu,… Tuupo-Heikki!  Apsu sen minulle käänsi: eli ei ole Tuupo-Heikki vaan Turbo-leikki = mennään leikkikentän tai nurmikon tai muutoin sopivan juoksupätkän alkuun riviin ja joku ”hakkee” (=laskee):  yy-kaa-koo-nyt! Ja sitten juostaan kilpaa maaliin. Turbona juostaan. Se on Tuupo-Heikki eli turboleikki!! Ja mummi häviää aina! Tai joskus on pakko näyttää, että ei se aina niin elämässä mene. Ei niin, että aina voittaisi. Eihän se ….

Kasvitieteellisessä

Kymmeneltä olimme Linnanmaan upeiden kasvihuoneiden ovella ja pian sisällä. Olinpa oikeastaan yllättynyt, kuinka lapset ilahtuivat paikasta.

Menneinä aikoina yliopisto-opettajana tulin tarkastaneeksi satoja tai varmaankin tuhansia pääsykoe-, tentti- ja esseevastauksia. Humanistina (tai ehkä sittenkin muuten vain) tiesin, että suinkaan aina ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Tänään olen saanut asiasta vahvan vahvistuksen. Hyvin vahvan!

Olimme lapsenlasten kanssa yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa ja kasvihuoneilla – eka kertaa ikinä ”raahasin” heidät sinne. Ja jo pyramidien näkeminen oli iso hämmästyksen ja kummastuksen aihe (Afrikan tähti -pelissä sellainen on nähty!). Kerro, mummi… Ja mummihan kertoi.

Kiertelimme Romeon ja Julian, kaksikin kertaa molemmat kasvihuoneet, ja sitten aulassa (Verona) löysimme tiedenäyttelyn ja osana sitä mahdottoman mielenkiintoisen mehiläispesän, huuhkajan ja ahman, sekä ”pelit”. Näyttöpäätteillä oli tietovisoja.

Apsu, joka on vähintäänkin yhtä kilpailuhenkinen kuin tätinsä (vaikka sitten vain itsensä kanssa) teki kerta toisensa jälkeen tietovisaa pöllöistä ja lopulta sai ”90 % oikein”, ja sen jälkeen oli vihdoin valmis lopettamaan.

Ja samaan aikaan toisaalla, naapurinäytöllä, pikkusysteri E. 2½ v. (diginatiivi hänkin) pelaa peliä ja klikkailemalla vastauksia kysymyksiin, joita ei osaa lukea, saa kerta toisensa jälkeen koneen ilmoituksena vaaleanpunaisella pohjalla tiedon, että ”VÄÄRIN”. Kolme neljästä veikkaustehtävästä on väärin, joten niitä vaaleanpunaisia ilmoituksia tulee lähes joka kerta. Mutta hei: E. tykkää pinkistä. Melkein kaikki valitsemansa vaatteet, kengät, laukut, lelut ovat pinkkejä.

Siis: Eevis kokee kerta toisensa jälkeen vastanneensa oikein ja hihkuu pikkupyramidin aulassa: VOITIN!

Kotiutuminen

Kasvitieteellisen jälkeen (kun emme olleet sitä lihansyöjäkasvia löytäneet) ajelimme kirjastolle. Sielläkin oli paljon hyvää uutta ja tuttua,mm. löydettiin uusi lautapeli: Richard Scarryn ”Touhula”-kaupunkipeli. Vähän sitä Apsun kanssa kokeilimmekin, ja lupasin, että jos pääsemme yhdessä lomalle mökille, hankin sen sinne. Päästäisiin ja voisinpa hankkia.

Kirjastosta lähdettyämme oli jo nälkä ja toisaalta aikaa sapuskalle vain vähän. Onneksi on whatsapp: papalle saatiin viesti, että keittäisi perunat valmiiksi. Niiden kanssa ”Mummin lihapullat” (ks. eilinen postaus)  maistuivat ja ilokseni sain kutsun ”tuu mummi illalla meille iskän luo”. Siitä tuli mahdottoman hyvä mieli. Huomenna taas menenkin.

”Kesälomalaisena kotikaupungissa” -päivä tänäänkin. Minulla oli aamukymmeneltä treffit Edenin edessä: tiedossa polskintaa kylpylässä. Juniori tuli lasten kanssa: minä sain olla Eeviksen kaverina, vaikka aika lailla neljästään lilluttiin, kelluttiin ja uitiin.

Vähän on jo Oulun Eden kulahtunut, mutta puhdasta oli ja hyvin mahduttiin mukaan, vaikka toki siellä oli paljon muitakin lomalaisia. Alun jännityksen jälkeen Eeviskin riemastui uimaan ja höpöttämään niin että oli melkein vaikea perässä pysyä.

Silloin kun omat muksut olivat 2 – 5-vuotiaita, kävin heidän kanssaan muutaman kerran pahimpina pakkaspäivinä Edenissä; tänään mietin, miten ihmeessä silloin ehdin valvoa ja vahtia kahta. Mutta kolmevitonen äiti on nopsempi ja tottuneempi kuin yli kuuskymppinen mummi.

Sitä paitsi Eevishän on hyvin omatoiminen. ”Ite” halusi pukeakin. Ainakin halusi, ja sai kyllä yrittääkin. Ite. 😀

Jos oli lapsille ja isälleenkin mukava reissu, kun käytiin vielä hampurilaiset kylpylän aularavintolassa syömässä, niin minulle ihan mahdottoman iloinen juttu. Että saan olla mummina, että voin, että näen ilon ja luottamuksen muksuissa, että haluavat jakaa riemunsa: ”Mummmiiiiii, tuu tänne …. ” ”Mummi, kato!”

Tähän on tultu! MInulla ei ole ainuttakaan valokuvaa, jolla kytkisin tämän päivän tapahtumat tänne blogiin. Minähän kannan, raahaan, kuljetan repussa, autossa, kaikkialla, mukanani kameraa, ja tiedostamatta sitä käyttelen, taltioin päivieni kulkua, otan opikseni, blogiini ja myytäväksi kuvia kaiket päivät. Usein ne auttavat päivän ”postillan” = blogitekstin laatimisessa. Voin sepitellä jotain ottamieni kuvien ympärille. Mutta tänään! On minulla muutama ihan mahdottoman mukava kuva pienistä, kun oltiin Nallikarissa, mutta kun sellaiset lähikasvokuvat jatkuvasti nettijulkaisuina eivät oikein ole hyväksi, eivätkä suositeltuja, niin jäävät tähän liittämättä.

Mutta olimme siis Nallikarissa lounaalla: Junior & R. sekä tietysti pienet ja Pehtoori. Vähän kuin Pekanpäivää jälkikäteen juhlistamassa ja kesälomatunnelmissa. Ravintolasali oli liki täysi, mutta saimme kuin saimmekin pöydän. Ja buffetpöytä (saaristolaislounas) oli hyvä. Lapsillekin löytyi syötävää. Mutta! Harvoin ”ulkona” käyvät pienet käyttivät paljon aikaa ja energiaa katsellakseen kaikkea toimintaa ympärillä: muita asiakkaita, yhtä isohkoa ryhmää, jossa pidettiin puheita, buffetpöytäkin oli kummastuksen kohde, tarjoilijat ja ikkunoista näkyvä meri sekä biitsi.

Olihan minun sitten syötyämme käytävä pienten kanssa vielä ”majakalla”, jossa Apsu on käynyt kanssani ainakin kymmenen kertaa, mutta eipä muistanut. Miten kauas kuusivuotiaan muisti ulottuu? A:lla joskus hyvinkin kauas, ihan yllättävissäkin kohdissa, mutta tätä ei muistanut.

Muutoin päivä kulunut – ketään ei yllättäne – pyöräillen ja lukien: hyvää tekevän kirjan löysin. Vähän siivoten ja matkaa varten kohteita selaillen. Kesäloman tuntua on ilmassa. Lähdemme ylihuomenna. Odotan melkein niin kuin ulkomaille oltaisiin lähdössä. 🙂

Jos Eevis lähti mummilasta kotiin aika uuvahtaneena, niin kyllä on mummikin vähintään yhtä simahtanut – ihan kuin kunnon tunturipatikan jäljiltä. Periaatteessa ei juurikaan liikuntaa, vaikka askelmittarissa näyttää kymmenentuhatta askelta täyttyneen ihan ohimennen. Vedessä lilluminen ja pienen pieni touhuaminen (ihan omaehtoisesti osan järjestäneenä) sekä auvoinen, aurinkoinen lämpö! Ei muuta tarvita – tai noh, ehkä vaikuttaa myös äärimmäisen huonosti nukuttu yö takana. Että sitä on seikkailtava Itävaltaa, Karjalaa, Koskelankylää ja kaikenmaailman laitoksia ja lääkärikäyntejä koko uninen yö! Kahdeksan tunnin tiukan unennäön jälkeen aamu ei ole virkeä eikä vetreä!

Pienet tulivat vasta kymmenen tienoilla, joten ehdin sitä ennen vielä käydä pienen pyörälenkin ja hakemassa marketista uimarenkaan ja uikkarit Apsulle. Eevikselle olin jo hankkinutkin.

Jo ovella Apsu ilmoitti, että ”eihän me heti sinne Nallikariin lähdetä?!” ja kymmenen minuutin jälkeen seisoo eteisessä ja kyselee, että ”eikö kaikki jo ole pakattu?” – Kummasti innostus kasvoi kun uimapallot, kellukkeet ja eväät alkoivat olla esillä.

Nallikarissa oli jo paljon muita ennen meitä, – mikseipä! Mutta mahduimme vielä ihan rantaviivan viereen romppeinemme. ”Mummi, tuu kahlaamaan!” Pieni tovi kului, että poika ilmoitti olevan liian kylmää ja ”liikaa roskia” vedessä, eikä siis halua uida kauemmas, kahlailla vain, mutta se tovi kesti hyvin lyhyen aikaa.

Parin tunnin päästä, kun oli pitkään harjoiteltu ”koiraa” ja ”sammakkoa”, kuului: ”Mummi, ei vielä lähdetä!”. Ja jossain välissä totesi, että ”onneksi ”me” tykätään uida!” Kuinka hyvälle tuntuukaan olla se ”me”. Pappa ja pikkusisko tyytyivät katselemaan rannalta.

Iltapäiväksi tultiin meidän piazzalle, jonne pappa laittoi pienille lämpimän veden kahluualtaan. Minä huolehdin allastarjoiluista 🙂 ja välitouhuista.

Hyvä päivä tänään.