Isovanhemmuus

– Mummi, mummiiiiii!

Rotuaari raikui, kun olimme tänään pitkästä, pitkästä aikaa pienten kanssa kaupungilla!

Mannerheimin puiston leikkipuistoon liittyy minulla hyvin paljon muistoja, monenlaisia muistoja viimeisten viidenkin vuoden ajalta. Tämänpäiväisistä hetkistä jäi hyviä muistoja. Puistossa myös Apsulla oli joku vanha etiäinen, muistuma, tuntuma siitä, miten ennen on tehty; yhtäkkiä kesken rimpuilutelineessä roikkumisen ilmoitti: ”Haluaisin, että mentäis Mäkkärille”. Niinhän olin suunnitellutkin. 🙂 Ja yhtäkkiä, pian aiotun jälkeen, Apsukin hoksasi kysyä, ”Voidaanko me mennä? Kun on korona?”

Voitiinhan me. Oulun Rotuaarin McDonaldsilla (joka on meidän ´kantapaikka´) oli tehty isohko remppa ja siellä ei enää ollut kassalta myyntiä, vaan kioskit, joista tilattiin kaikki, mille oli tarve ja sitten oli pöytiintarjoilu. Että hampurilaisravintolan ”palvelu” oli kohdennettu uudella lailla. Noh, en kommentoi. Mutta me osasimme toimia, Pehtoorikin kun oli mukana, joten muksuista huolehtiminen yhtä aikaa tilauksen tekemisen kanssa (ilman asiakaskontaktia!!) hoitui lopultakin melko helposti. Ja pienet olivat ikionnellisia, kun Happy Meal -paketissa oli juuri nyt Paavo Pesusieni -lelu ja vielä lisäksi mahdollisuus saada aplikaation kautta peli (mummin) kännykkään. Hieman mietin, että tällaiseksiko maailma on mennyt?

Mutta kun puisto ja Mäkkäri -reissulta palauduimme mummilaan Rantapeltoon, oltiin taas perusasioiden äärellä: leikittiin ja luettiin. Eeviksen kanssa luettiin toista tuntia samalla sylitellen… päikkärit ovat jäämässä jo pois, joten lepohetki vietettiin tällä tavoin, mikä mummista tuntui oikein mukavalle. Lapsi on täysin rento, kuuntelee, osallistuu kuvakirjojen tarinoihin omilla höpinöillään ja käpertyy kainaloon. Soisin muistavani aina.

Samaan aikaan toisaalla isoveljensä saa pelata tovin papan tabletilla. Ja sitten lähdetäänkin taas ulos, jossa on kevät! Aurinkoa ja lämpöä yllin kyllin. Pienistä on mahtava, kun voi kävellä lumen päällä, eikä uppoa. Niin vain Rantapellossakin on hankikanto pienen pieniä vaelluksia varten!

”Mummi, oota, laitan maskin!”

”Tää, mun.”

Hain aamupäivällä pienet äidiltään ja lähdimme Nallikariin! Talvikylä here we come! Apsu sai kummitätinsä kaveriksi tuubimäkiin ja pappa oli mukana apuna ja kuvaajana.

Eevikselle parasta olivat porot ja ponit. Tämä Mimmi-poni puhutti monta tuntia jälkeenkin päin. Reilun tunnin tarkenimme nauttia pakkassäästä, auringosta ja aktiviteetista.

Lounaalla ei tarvinnut ruokaa tyrkyttää. Sitten Eeviksen päikkärit, – pelattiin ja leikittiin. Kaikkea mukavaa puuhaa, ja Apsu ei paljon mummista perustanut, kun oli kummitäti kaverina. Iltapäivän lopulla kakkossapuskan jälkeen oltiin vielä pihalla: lumilinna ja jääsaippuakuplat pihahommissa. Päivän askeltavoitekin täyttyi ihan huomaamatta. Ja koti kovin hiljainen sen jälkeen, kun oltiin käyty viemässä lapset takaisin kotiinsa.

Tästähän me oltiin Apsun kanssa viesteilty melkein pari viikkoa. Viesteilyn mahdollisti se, että pojanpoika sai joululahjaksi kellopuhelimen (jolla voi viesteillä siihen asennettuihin numeroihin, jolla EI pääse nettiin, jolla ei voi pelata, mutta jolla voi soittaa ja viesteillä vaikka mummin kanssa!). Kerrassaan hyvä juttu. Ei (vielä) ole kovin paljoa viesteilty, mutta kuitenkin. Ja tästä päivästä ulkoiluineen, lumilinnoineen, kaakaoineen, pikkumunkkeineen on useampikin chatti käyty.

’

Niinpä hain pienet isältään aamukymmeneltä ja papan meidän pihalle tekemiin lumikasoihin ryhdyttiin kaivamaan käytäviä. Siinä ohessa tein pientä ”lounaskeidasta”: kaakao, mehu ja munkit oli jo ennen lasten tuloa pakattu koriin valmiiksi.

Tunnin kaivuu-urakan jälkeen meillä oli aika tauolle. Vakaasti uskon, että pienet olivat touhusta ihan yhtä innoissaan kuin mummikin.

Tällaisina päivinä mietin – paljonkin, mitä lapsi miettii, mitä ajattelee, mitä muistaa, muistaako mitään vuoden tai kymmenen jälkeen? – Minulla on vakaa tunne, että tämän aamupäivän tulen muistamaan koko loppuelämäni, jota todennäköisesti – ja toivottavasti – on paljon vähemmän jäljellä kuin näillä kahdella rakkaalla.

Mitä itse muistan omasta lapsuudestani kaksi- ja viisivuotiaana? – Jotain jälkiähän niistäkin vuosista minussa on… Ei ehkä muistojälkiä, ei montakaan selkeää muistikuvaa, mutta jälkiä minussa on. Ja jo NYT minussa on muisto ja jälki tästä aamupäivästä: kaakaosta meidän autotallin kupeessa, jolloin ainoa enkeli ei ole tuo posliininen koriste termospullojen vieressä.

Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edustalla olevat saaret. Hän kiipesi tuolille, niin että ylettyi kauas avomerelle asti, ja työnsi kuononsa aivan liki yksinäistä pilkkua, joka näkyi valkoisen tyhjyyden keskellä. – Siinä se on, mumisi Muumipeikon äiti.  

– – Äiti laskeutui lattialle. – Joskus tarvitaan aikaa, hän sanoi. – Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. 

                              (Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Aamuvuorossa tänään mummin hommiin. Apsu, aamuvirkku, hereillä jo tosi aikaisin ennen iskänsä työvuoroon lähtöä. Ehdittiin katsella aamupiirettyjä ja pelata Afrikan tähteä ennen kuin pikkusisarensa nousi heräilemään. Hänellähän se tähän todellisuuteen siirtyminen kestää hyvinkin puoli tuntia, eikä mikään voisi mummin mielestä olla mukavampaa kuin sylitellä pientä, siinä kietoutua tammikuun pimeään aamuun, odotella hiljalleen päivän valkenemista, ryhtymistä aamutoimiin, kaksivuotias tiiviisti sylissä.

Ja entäs aamiainen: jos mahdollista Eevis nauttii (kuten veljensäkin) pitkästä, hitaasta aamupalasta. Se (= yhden ruisleipäviipaleen ja pienen murokipollisen syöminen) saattaa kestää hyvinkin puoli tuntia. Mikäpä siinä. Carpe diem, hokee mummi hiljaa mielessään ja on oikein tyytyväinen. Katselee ja kuuntelee pieniä.

Sitten vielä pelataan vähän, hiljalleen puetaan ja tehdään suunnitelmia koko aamupäiväksi, siksi ajaksi, jonka isi on töissä. Ihan ekana päätetään, että Eeviksen päikkärit siirretään tunnilla (”muu” – sanoo Eevis ja tarkoittaa että ”minun”) ja että mäkeenhän sitä mennään. Puetaan välipuserot, onhan kuitenkin melkein kymmenen astetta pakkasta, etsitään rukkaset, laitetaan toppapuvun renksut kohdilleen, etsitään varastosta liukurit ja eikun ”tarhan puistoon”! – Jee!

Puistoon rakennettu (aika vaatimaton) lumilinna vei huomiomme mäenlaskun jälkeen. Kuinka ollakkaan, mummi kehitteli linnaan ja sen pieniin huoneisiin tarinan. Pienet olivat mukana ihan kympillä: oltiin linnan keittiössä (jonne ensi kerralla tuodaan mukanamme kuumaa mehua ja pieniä kaupan munkkeja, – niin päätettiin), kiivettiin (20 cm) linnan torniin, jossa oli hyvä nukkumapaikka, linnassa oli myös sauna ja uima-allas, jossa Eevis ”uikin” ja sitten kirjastohuoneessa oli tietysti!!!! salakäytäviä. Myös linnan muurit olivat tärkeässä osassa meidän tarinassa. Ja tunnin touhuamisen ja tarinoinnin jälkeen se oli tietysti mummi, joka oli luuseri ja halusi lähteä jo sapuskan tekoon. Ja kyllä puikulaperunat raejuuston ja kinkkusuikaleiden kanssa maistuivat ihan yhtä hyvin kuin isälleenkin neljännesvuosisata sitten.

Iltapäivä ja ilta ovatkin sitten kuluneet vähemmän seikkailullisissa merkeissä. 🙂

”Mummi! Mummiiiii!!! Mummi! Mummiiiii!!! Tuu jo!”

Leppeä sää, kaunis metsä, parasta mahdollista seuraa. Tuntuu, että nähtiin hyvin pitkän ajan jälkeen, että nähtiin ”nyt vasta”. Joulun pyhinä nähtiin vain kaikkien muiden seurassa ja ruoanlaiton ja nauttimisen ohessa, mutta tänään oli mummilassa aikaa monta tuntia, ihan vain keskenään, ihan vaan neljästään.

Kaikki kuulemiset vaihdeltiin, mielialat tunnusteltiin, leikittiin, syötiin ja ulkoiltiin. Ja erityisesti papan iloksi palattiin muistoihin – jopa neljännesvuosisadan taakse, jolloin oltiin konsertissakin. Tööt, tööt – — Silloin samoissa sävelissä omien lasten kanssa, nyt näiden pienten kanssa kotiolkkkarissa.

Jos olisi ollut reipas, olisi voinut lähteä lähiladulle pienelle iltalenkille, mutta kun oltiin iltapäivällä saatu ruoka syötyä Juniorin palauduttua töistä ja haettua pienet, notkahdin koneen äärelle lukemaan uutisia. Taas olen sortunut niihin…

Ja sitten telkkarin ääreen katsomaan Areenasta ”Sisäilmaa”. Siinä on kaltaiselleni valtionhallinnossa uransa tehneelle kummasti tangeeraavia kohtia… tulostavoitteet, sisätilaongelmat, projektipäälliköt päivän kokemuksella, bonuspalkkauksen käsittämätön jyvitys, uupumukset, kaikki loputon kehitysjargonia, hypermahdollistaminen ja kuitenkin myös yhteisöllisyys. Ja paljon muuta. Olkoonkin, että on vähän överi, mutta hienoja roolisuorituksia on hyvä katsoa.

Mummin elämässä tai mummin ”arjessa”, siinä hetkessä kun on mummi, kun pari pientä on läsnä ja vaatii läsnäoloa, ei ole moisia ongelmia, mutta yhteisöllisyyttä ja haleja on! Koronasta huolimatta on haleja. On mahdoton kuvitella päivää Eeviksen kanssa ilman haleja, sylittelyä, kädestä pitämistä, yhdessä piirtämistä ja laululeikkejä.

Ja huomenna jatkuu! 🙂