Isovanhemmuus – Sivu 36 – Tuulestatemmattua

Ennen kastajaisia

Oulussa on ollut kesä tänään.

Jo varhain aamulla tuntui, että hyvä päivähän tästä. Eikä tunne ollut aiheeton…

Kuppikakut onnistuivat paremmin kuin edellinen koe-erä. Päivällä Miniä kärsivällisyydellään tuli ne koristelemaan. Ja gluteeniton kakkukin onnistui kerta yrittämällä. Tehtiin iltapäivä porukalla kaikkea valmistelevaa… Kun ei kuitenkaan vain ihan pienet kahvikestit ole tulossa…

Sitten ryhdyin sellaiseen pipertelyyn, mihin en koskaan olisi uskonut: pieniä rusetteja pinocchio-kakun pintaan …

Eihän tämmöisten juhlien järjestämisestä paljon ole kokemusta. Kahdesti vain. Ja Miniän kanssa päivällä jutellessa oli todettava, että en kyllä Juniorin – huomisen sankarin isän – kastajaisten järjestämisestä juuri mitään muista. Tavattoman nopeasti ne halusin ”pois päiväjärjestyksestä”. Kotona nekin vietettiin, eikä vieraita, sukua, paljon ollut. Vähän sumussa taisin elellä siihen aikaan.

Jotain perinteitä sentään on…

Kukkia tietysti olen laitellut: aamupäivällä kävelin Hietasaareen puutarhalle, Pehtoori tuli sitten minut ja kukkalastin hakemaan. — niitä pitäisikin vielä tuonne käydä laittelemassa koristeeksi.

Mutta melkein kaikki on valmiina. Kohta Pehtoori lähtee kentälle hakemaan tyttären. Veljensä esikoisen kummiksi tulee tyär – ja viettämään osan viikon kesälomastaan kotikotona. Sekin juhla tässä vielä. 😉

Nimestä meillä ei ole tietoa, kiinnostaahan se tietysti. Minulla kun on tämä etunimi-harrastuskin vielä… 😉 Mutta ei sentään sellaista jännitystä Tahvolle annettavan nimen kanssa kuin minun anopillani oli meidän molempien lasten nimien antamisen kanssa. Anoppi-parka sai pahan migreenin ennen kastajaisia; pelkäsi, että annetaan jotain vaikeita, ”ulukomaalasia” nimiä lapsille. Ja oli sitten erinomaisen helpottunut kun sekä Esikoinen että Juniori kastettiin hyvin suomalaisilla, itse asiassa jopa raamatullisilla, suomalaiskansallisilla nimillä: Miksi Saara nauroi? Tuomas seisoo niinkuin tammi…

Mutta huomiseen, ystävät!

Isovanhemmuus

Jotain elämää suurempaa

Tänä viileähkönä heinäkuun perjantaina olen saanut kaikenmoista aikaiseksi ja taitaa vallan erinomainen päivälllinen, jonka valmistamiseen myös Pehtoori ja Miniä osallistuivat, olla laajemmaltikin kiinnostusta herättävä.

Postailen reseptiikkaa tässä joku päivä, myös perjantai-illan punaviini ansainnee joskus jokusen mainesanan.

Elämää suurempaa on kuitenkin ollut se tunne, jonka koin, kun vauva, pienen tovin vatsakipujaan kitistyään, oli sylissäni, ja tunsin, kuinka lapsi rauhoittui: silmät alkavat vääjäämättä painua kiinni, kuulen pienen tasaisen tuhinan, tunnen pienten sormien kiertyvän omieni ympärille, tiedän varmasti, että lapselle lämmin syli on tärkeä, ja tunnen vauvan täyden rentouden ja kivuttomuuden, aistin luottamuksen levolliseen oloon,- sitten tutin mutkasta näen tahattoman hymyn ja koen tuon pienen ihmisen painon sylissäni…

Silloin on ihan sama, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu. Tiedän, etten voi olla rakastamatta tuota lasta.

Tänään ensimmäistä kertaa vauva oli meillä pienen tovin ilman vanhempiaan, ja koko illan vanhempiensa kanssa. Mihin me aurinkoa tarvitaan?

Isovanhemmuus Ruoka ja viini Valokuvaus

Sunnuntai kestää iltaan asti

Kuuntelen taas kerran sen biisin, joka soi Umbriassa meidän kylän A & O -kaupassa liki joka kerta, kun siellä kävimme. Koetan päästä johonkin kesä-, vapaa-, loma-, ajattelemattomuus-, — tunnelmaan. Ei toimi. Vapusta lähtien tämä kevät ja kesä ovat olleet jotenkin ”pois raiteiltaan”. En löydä kesävaihdetta. Mutta ilokseni huomaan, että sunnuntai-iltana ei ole töitä odottamassa.

Kesän kaipuussa asiaa ei auta, että aamupäivällä lenkillä on oltava goretex-takki ja silti tuntuu aika viileältä. Kasvitieteellisessä kävin makroilemassa, – hakemassa kesäfiilistä sieltäkin.

Päätöksenä oli ollut kuvata vain vaaleanpunaisia, vanhan rosaan värisiä ja syvän violetteja, koskapa ent. Elmerin huoneen (= vierashuone) taulujen kuvat pitäisi vaihtaa ja nuo värit olisivat hakusessa Ikea-kehyksiin.

Vähänhän se kuitenkin lipsui, muitakin tuli kuvatuksi. Mutta kaikkinensa, nyt kun tuo kasvitieteellinen yliopiston rakenneuudistuksesta huolimatta säilynee, siellä kannattaa käydä.

Päivä jatkui kotosalla.

Joka tapauksessa nuoripari tuli syömään, marokkolaista salaattia ohje alla,

grillattua possua, bataattia, erinäisiä muita lisukkeita. Ei huono. Ja jälkkäriksi viritelmiä kastajaisia varten.

Whoopies asiaankuuluvin värityksin.

Tahvo on kyllä edelleen sitä mieltä, että nämä ruokajutut ovat tylsiä!

Ihme poika nukkumaan! Sen verran parituntisen vierailun aikana kuitenkin oli hereillä, että mummilla oli lupa syliin ottaa. 😉

Isovanhemmuus Oulu

City-juhannus

Juhannusaatto.

Vietettiinpä se taas Oulussa, aurinkoisessa Oulussa. Oleellista oli, että perhe oli täällä. Siksi mekin. Lappiin ehtii myöhemminkin.

Pikku perhe, tytär ja Oulusta yksi kaverinsa, joka on meillä ollut usein ennenkin, olivat ruokapöydässä, jossa viihdyimme viisi tuntia. 😉

Sen jälkeen Pehtoori ja tytär tekivät mitä ovat kauan aikoneet: lähtivät käymään yhillä Ykän pubissa. Yhet olivat riittäneet. 😉

Vähänkö Tahvoa täti kiinnostaa… ensimmäinen kohtaaminen.

Nyt on väsy.

Isovanhemmuus

Tärkeä vieras

Kesä on jo näin pitkällä….

Vaikkei se siltä tunnu. Eikä oikein voi sellaisia puuhailla kuin tähän aikaan kuuluisi, haluaisi.

No vapaalauantai on silti kulunut hopusti. Ison osan on vienyt ruoan hankkiminen, valmistaminen ja nauttiminen. Pikku perhe kun tuli jo tänään syömään, sillä minulla menee huominen paistinkääntäjien ”workshopissa”. Rotissöörien vuosittainen suuri juhla ”kapituli” on vuoden päästä Oulussa, ja 300 – 400 hengen kolmipäiväistä tapahtumaa on jo hyvinkin ryhdyttävä järjestämään. Siispä huominen niissä merkeissä.

Mutta tänään aikaa tehdä sapuskaa. Risotto (alla milanese) kyllä onnistui erinomaisen hyvin. Pehtoorin grillaukset samoin. Jälkkäriksi ei sittenkään mansikkalappapuuroa vaan mansikkarahkaa mini-vaahtokarkeilla, Meksikon vaniljalla ja marengeilla. Ja huom. pieni marsipaanirusetti! Ensimmäinen ”koevedos”. Suunniteltiin tänään samalla myös kastajaisia, ja silloin tarvittaneen marsipaani-rusetteja.

Nuoret pyysivät jo joku viikko sitten, josko kastajaiset voitaisiin järjestää meillä. Josko? – Iloa ja elämäähän se sellainen on. Joten meillä pidetään Tahvon kastajaiset! Eikä sankaria itseään voisi vähempää kiinnostaa. 😉

Kova poika haukottelemaan. 😉

Tässä seuraavassa kuvassa on enemmän isänsä näköinen kuin koskaan ennen…

Jossain välissä kuitenkin vähän osallistui keskusteluun… Ja silmistään on niin äitinsä näköinen.

Mutta vähän epäillen katseli mummia, joka koko ajan katselee, ja välillä vielä räpsii kameran kanssa.

Niinpä kun isänsä ehdotti kotiin lähtöä…

… pojanpoika osoitti hallitsevansa some-kielen ja peukutti kotiinlähdön puolesta.

Onni on. Onni on tuo lapsi.

Ja moni muu asia.

Isovanhemmuus Niitä näitä Oulu

Vihreä Oulu – ja Pikkuinen käymässä

Ei paljon puuttunut, että olisin laulanut tänä aamuna lenkillä pitkin Oulun kauniita puistoja. Vihreää, aurinkoa, valoa, kesäistä, liikkumisen iloa, melkein lomatunnelma, hyvillä mielin…

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja luvan kanssa luontokuvia saat vohkia backgroundiksi.

Kotiin palattua yrttien istutusta, läksäreiden valmistelua, ruoan tekoa. Nuoripari, eikun pikku perhe, tuli syömään.

Tahvosta ensimmäinen vierailu isovanhempien luona oli kyllä pitkästyttävä!

Mutta lopultakaan pieni ei paljon piitannut siitä, mitä ulkopuolella tapahtui …

Ei olisi minulla/meillä aikanaan tullut pieneen mieleenkään lähteä yhtään mihinkään viisipäiväisen vauvan kanssa. Esikoisen kanssa olimme sairaalassa viikon, ja sen jälkeen monta viikkoa vain kotona. Ja Juniorin ekalla viikolla olimme kaikki kovin väsyneitä, kiireisiä, kipeitä, ehkä hieman hermostuneita…

Tämä uusi, pikku kirppunen on ihan eri maata. Nukkuu ja elämä maistuu…

Tahvo on vallan erilainen kuin isänsä ja tätinsä. Ketään ei hämmästyttäne, että minusta ihan erityinen pieni on tämä meidän Pikkuinen. 🙂

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Kirje opiskelijoille – entisille ja nykyisille

Vähän sellainen elämän viestikapulan vaihtopäivä tänään. Tänään laitoin opiskelijoiden postituslistalle jäähyväiskirjeen. Laitan sen tännekin, koska tiedän/olen kuullut, että Tuulestatemmattua lukevat monet entiset(kin) opiskelijat/ni. Teillekin jäähyväiset. …

Se viestikapula? Se liittyy siihen, että samalla kun luovun opiskelijoista, olen tänään saanut ensimmäistä kertaa nähdä ja pitää sylissä pojanpoikaani, tuntenut vauvan tuoksun, oikeasti tajunnut, että on elämää yliopiston jälkeenkin …

. . . ja samalla kipuilen ikävääni opiskelijoihin…

Tässä se jäähyväiskirje:

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Viimeinen seminaari-istuntoni oli eilen.
Myös infot ja luennonpito ovat nyt osaltani ohi.
On aika jäähyväisille.

Aloitin historian opinnot syksyllä 1978, ja sitten – – opiskelijasta monien vaiheiden jälkeen yliopistonlehtoriksi: ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut.” Monen opiskelijavuosikurssin kanssa täällä ollaan taivallettu, opettaen, ohjaten ja oppien. Elämäntyönikö se on ollut? – Ehkä sittenkin enemmän elämäni työ.

Olen aina (no hyvä on, melkein aina) pitänyt työstäni. Ja parasta siinä ovat olleet ihmiset. Menneet ihmiset, tutkimuksieni vähäväkiset, mikrohistorialliset ja arjen historian ihmiset, työkaverit tietysti, ja varsinkin opiskelijat.

Iso osa minun työtäni on ollut olla tekemisissä opiskelijoiden kanssa, ja siitä olen pitänyt hyvin paljon. Siinä olen oppinut elämästä, olen oppinut opettamista, tiedon tuottamista ja opiskelijoiden kautta olen saanut nähdä, muistella ja myötäelää nuoruutta.

Kiitos bakkanaaleista, kiitos juttutuokiosta Humuksessa, kiitos seurasta arkistoekskursioilla, kiitos luottamuksesta ja kiitos ystävyydestäkin. Kiitos kriittisestä ja kiittävästä palautteesta vuosien varrella ja nyt näinä kuluneina, kiireisinä toukokuun viikkoina: tulevan ikävän jakaminen jo etukäteen, vk. -09 ;), ruusu, sähköpostit ja kuvat lapsista, ilouutiset työpaikan löytymisestä, juttelemaan jäämiset, arkistossa jaetut eväät. Ette ehkä tiedä, kuinka palkitsevaa onkaan ollut luennoilla nähdä, että olette olleet kiinnostuneita ja että kyselette, keskustelette, opitte, lähdette mukaan harjoituksiin. Seminaareissa on usein sellainen flow-fiilis; silloin työ tuntuu ihan erityisen hyvälle.

Ikävä tulee, mutta nyt minun on hyvä aika lähteä.

Asennetta ja oppimisen iloa toivon teille jatkossa.
Syventymistä ja oman osaamisen lisäämistä,
intohimoa historiaan ja sen opiskeluun.

Elastista ja Robinia pyysin tekemään teille biisin.
Monet luulevat, että se tehty muka MM-lätkäkisajoukkueelle,
mutta teille kaikille historian opiskelijoille se on tehty,
uskokaa pois!

Heittäydy täysii
Mitä ikinä teetkin
Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja tee sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Tee mitä se vaatii – –
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Älä päästä tilaisuuttas karkuun
Tilanne haltuun
Tilanne haltuun
Siihen täytyy vaan tarttuu
https://www.youtube.com/watch?v=DLAL7Sv-THM

Aurinkoista kesää, kaikkea hyvää toivon teille kaikille

– Reija

PS:
Olen kyllä vielä juhannukseen asti liki täysipäiväisesti duunissa, vastaanototkin ihan normaalisti olen paikalla, josko ohjausta opinnäytteissä tai opinnoissa tarvitsette.

Isovanhemmuus Yliopistoelämää

Täysiä päiviä

Täysiä päiviä.

Minä muistan viime keväältä kun oppiaineen toinen professori eläköityi, niin hän rupesi jo hyvissä ajoin liukumaan, kevennetyin ottein hoiteli hommiaan, ei toki ollut kyse mistään hanskojen tiskiin löymisestä, mutta vähitellen teki lyhempiä päiviä, oli välillä jonkun päivän keskellä viikkoa kokonaan poiskin kampukselta. Ja kaksi vuotta sitten kun ”oma” professori eläköityi, – hänkin tyhjenteli huonettaan monta viikkoa, monta kuukautta! ennen viimeistä työpäivää. Ja jätti viime kuukausina jo kokouksia väliin, ja kaikin puolin hiljenteli ja hidasti työtahtia. Miksi se ei minulta onnistu? Työpäiviä on virallisesti enää alle 20, mutta mistään liukumisesta ei puhettakaan!

Mutta tänään sentään suoraan töistä kuitenkin ”yhille”. Meitä oli duunista puolen tusinaa naista viinibaari Voxissa: seuraajani ja yksi toinen vakipaikan tiedekunnasta saanut tarjosivat samppanjaa! Aina on aikaa samppanjalle.

Nyt vielä yksi huomisen kanditutkielma luettava, ….

Mutta missään vaiheessa ei ole ollut niin kiire, ettenkö olisi ehtinyt Juniorin lähettämiä kuvia ja Miniän viestejä katsella ja lueskella. Eikä niitä ihan vähän ole tullutkaan. Perhehuoneessa ovat ja uutta elämää opettelevat. Vauva nukkuu. Tykkää peittojen alle vetäytyä. Meidän lapsilla ei vauvoina, eikä vielä vuoden vanhoinakaan, ollut noin paljon hiuksia…

Torstaina päässenevät jo kotiin,… silloin näen. Sairaalaan ei saa mennä katsomaan, joten on vielä vähän odotettava. Enää kaksi yötä.

Isovanhemmuus

Pojanpoika

Tänään aurinkoisena maanantaiaamuna syntyi pieni pojanpoikamme.

Klo 6:48, 3070 g, 49½ cm.

Tummia, pitkiä hiuksia on pojalla.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Pieni perhe voi hyvin. Miniä oli rauhallinen ja rohkea, vaikka tuntui, ettei meinaa synnytys alkaa millään. Laskettu aikahan on vasta huomenna, mutta perjantai-iltana jo kävivät sairaalassa, ja lauantaina aamuna sitten osastolle. Käynnistys (raskaushepatoosin vuoksi) ei oikein tuottanut tulosta: odotimme lauantain myrskynpoikaa, odotimme sunnuntain helluntainlasta. Juniori kulki kodin, meidän, appivanhempien ja sairaalan välillä. Miniän kanssa tekstailin tiuhaan, tyär toivoi, että vauva ehtisi syntyä ennen kuin hänen pitää palata Helsinkiin. Mutta ei. Tahvo (joksi me Pehtoorin kanssa Pikkuista on oottoaika sanottu) ei vielä halunnut maailmaan.

Lauantaina sairaalassa naapurihuoneeseen tuli myös Miniän opiskelukaveri, viime elokuussa avioitunut hyvä ystävä, jolla oli laskettu aika vasta viikon päästä, mutta lopulta ystävysten poikavauvat syntyivät 33 minuutin välein… 🙂

Nuorenparin säännöllisesti tekstaillessa myötäelimme ja olimme mukana enemmän kuin koskaan omia lapsia saadessa kenenkään kanssa. Pätkittäisen yön jälkeen kun tekstarit pojalta aamuneljän jälkeen loppuivat, aloimme odotella … odotella…

Nyt olen hämmentynyt, onnellinen mummi!

Kaikki hyvin.