Isovanhemmuus

Tänään on kansallinen isovanhempien päivä. Sitä on kuulemma vietetty vuodesta 1985 lähtien aina lokakuun kolmantena lauantaina. Enpä ole hoksannut, kuullut, lukenut siitä aiemmin.

Itselläni on ollut hyvin vähäinen kokemus omista isovanhemmistani, suunnilleen kerran vuodessa heidät tapasin. Perniön papan vähän useammin; minulla on aika  tarkkoja muistoja hänen kanssaan vietetyistä hetkistä. Toinen pappani kuoli paljon ennen syntymääni, ja molemmista mummoistani on hyvin etäinen kuva. En muista koskaan jutelleeni heidän kanssaan, saatikka, että olisin istunut sylissä, pitänyt kädestä, leikkinyt, jutellut, lähettänyt kortteja tai mitenkään muutenkaan olisin ollut välittömässä kontaktissa. Olin vain ”läsnä” samassa tilassa. Hämärästi muistan, että Perniön mummon pitsisessä kamarissa sain leikkiä ja Tavastilan mummon kanssa (ehkä) olin keräämässä munia kanalasta joskus 5 – 6 -vuotiaana.

Olin 10-vuotias kun Perniön mummu, 13-vuotias kun Tavastilan mummu ja 16-vuotias kun Perniön pappa kuolivat. Matkaa isovanhempieni luokse oli 600 – 700 kilometriä, joten mummuloissa ei piipahdeltu, saatikka, että olisi vietetty kesälomaviikkoa/viikkoja maalla mummulassa kuten teki niin moni ikäpolveni lapsi (esim. Pehtoori), joilla oli sekä äiti että isä töissä.

Meidän muksuille kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet – enemmän tai vähemmän – läsnä. Varsinkin Jäälin mummulassa olivat leikki-ikäisinä aika useinkin (että minä pääsin arkistomatkoille arkena tai lasten sairastettua, toipilaspäivinä, jolloin muksut eivät saaneet mennä päiväkotiin, piti olla kuumeeton päivä välissä ja itse oli jo päästävä töihin) ja äitini Töllillä (siirtolapuutarhamökki) muutamana kesänä ala-asteikäisinä viikonloppuja, että saatiin Pehtoorin kanssa kutsua ystäviä kylään tai käydä juhlissa. Isälläni oli tapana, hyvin satunnaisesti, odottamatta tupsahtaa karkki- ja videokasettikassin kanssa käymään. Ja me käytiin porukalla iskän mökillä Iissä. Edelleen hyvin satunnaisesti. Mutta kuitenkin.

Minun mumminelämäni on kestänyt jo yli kuusi vuotta, tuplamummius melkein kolme vuotta. Olen halunnut ja saanut olla mummina läsnä aika paljon. Tänäänkin. Olivat isänsä kanssa syömässä, ja samalla suunniteltiin syyslomaviikon tekemisiä, kutiteltiin, herkuteltiin, juteltiin, ehdittiin etsiä värityskuvia netistä ja lukea vähän kirjaakin. Mumminelämä on hyvää ja pienet rakkaita. Että meillä on heidät ja että on mahdollisuus olla heidän elämässään, on hyvin merkityksellistä.

Kuinka kauan tästä onkaan ollut puhetta? – Että me Eeviksen kanssa ihan kaksistaan lähdetään humputtelemaan. Aiemmin ei ole isoveli oikein tykännyt moisesta ajatuksesta, eikä kai Eeviskään ole oikein ole ollut valmis ilman isoveljen turvaa lähtemään yhtään mihinkään, mutta tänään! Vein Apsun aamulla eskariin ja sitten oli monta tuntia aikaa olla vain Eeviksen kanssa.

Kirjastoonhan me mentiin. Ja NYT Eevis itse sai avata kirjaston oven painikkeella, sai heitellä kirjaston vesialtaaseen MOLEMMAT kolikot, sai ITSE valita ne kirjat, jotka halusi lainata (mutta kyllä muisti ja halusi lainata kirjoja myös isovelille), halusi lähteä Kauppahallin kahvilaan humputtelemaan (= jätskille), jutteli ja pulputti koko pienen kaupunkireissun. Ainoa vaan, että kun isoveli ei ollut tulkkina, meni mummilla osa jutuista ohi ymmärtämättä. Mutta ”tyttöjen huttuja” meillä oli.

Muistuipa mieleen, kuinka mielissään Juniori (tai Esikoinen) oli niinä harvoina kertoina, kun kaksin lähdettiin jonnekin. Juniori oli parivuotiaana useamman kuin yhden kerran kanssani arkistossa illalla. Kun Pehtoori tuli töistä, hän jäi tyttären kanssa kotosalle, ja me lähdimme pojan kanssa piipahtamaan arkistossa hakemaan kopioita, tarkistamaan joku pikku juttu, ottamaan valokopio jostain kirkonkirjasta (kovastihan minä koetin paikallishistoriaa kotihoidon ”vapaavuosina” työstää. Kovasti koetin, jotain sentään sain aikaiseksi). Kerran poika oli mukana jopa Keminmaassa historiatoimikunnan kokouksessakin; taisi olla vielä alle vuoden ikäinen silloin. Hän osasi kyllä ottaa yleisönsä. 🙂

Varmaan vielä tärkeämpiä itselle ja lapsille ovat nuo ´kaksin olot´ olleet silloin, kun ne on tehty ihan vaan lapsen ehdoilla. Onneksi niitäkin on ollut ja oli tänäänkin Eeviksen kanssa. Kyllä meistä molemmista oli mukava perjantaina sateisena, synkkänä aamupäivänä olla jätskillä ja sitten kävellä torin lätäköissä ja olla piittaamatta mistään muusta. Ainakin minusta oli. Eiköhän me harrasteta tällaisia ´tyttöjen huttuja´ toistekin.

Sukupolvien välissä tänään. Paljon vastakohtia, suvun nuorimpien ja vanhimman kanssa vietettyjä hetkiä. Hillitöntä iloa, rauhaisaa yhdessä puuhailua, paljon pulputusta, leikkipuistossa liikkumista ja sitten iltapäivällä suruisaa, vaisua kahvittelua, sanatonta myötäelämistä.

Muksut hain aamulla meille. Kun halaan Apsua, toivottelen huomenia ja kerron ikävästäni, hän toteaa, onneksi hymyssä suin: ”Mummi, sää haiset ihan saippuakuplille”. Se olikin eka kommentti keneltäkään uudesta eau de toilettestani. 😀

Kunhan meillä saimme Apsun uskomaan, että mummilassakaan ei ole ylimääräistä ruutuaikaa, pääsimme pelaamaan, tekemään tehtäväkortteja, lukemaan (Eeviksellä on nyt Mauri Kunnas -buumi hyvin vahvana), siivoilemaan meillä olevista leluvarastoista ”vauvojen lelut” pois, paketoivaksi autotalliin, ehkä niille taas joskus jollakin käyttöä. Legot ja Duplot ovat edelleen ok,  samoin Fischer Pricet ja Pipsa Possu -rakennussarjat. Pitkä tovi sujui leikkien.

Lounaan jälkeen (vihdoinkin mummilla kananuggetteja!) oli edelleen sateisen oloista ja oli (taas) tehtävä temppurata. Tällä kertaa Apsu itse kirjoitti ”rastien” tehtäväkuvaukset: kuperkeikat, esterata, lankulla kävely, laavahyppely, kiertotie, pallon heitto, kiipeäminen, ja mitä kaikkea ennen maalia. Temppuradan sponsori taisi olla Super Mario, koskapa Mario – Luigi -teksti on kaikissa lanketeissa mainittuna. Ja kyllä minä ihmettelen, että kuusivuotias osaa itse nuo kaikki kirjoittaa. Sen verran kysyi, että ”miten se gee kirjotetaankaan?”. – Minä osasin ehkä just ja just kahdeksan vuotiaana kirjoittaa noin.

Yläreunan hymiön oikealla puolella on tikkareita. Ihan vaan pienenä vihjeenä mummille etsiä palkinnot karkkijemmastaan valmiiksi. Kymmenen kierrosta temppurataa tehtiin, kannustettiin ja tuomaroitiin, mutta silti oli vielä reilu tunti aikaa ennen kuin isänsä tulisi hakemaan pienet. Eevis halusi kirjastoon ja Apsu puistoon.

Sää oli lämmennyt, aurinkokin vilahteli, joten ”tarhan puistoonhan” me sitten suuntasimme. Tarhan puisto on se sama, jossa meidän lapset päiväkotiaikanaan paljon olivat, ja tänään(kin) kun oli lauantai, mentiin pienten kanssa myös tarhan pihalle. Sen perällä on pieni metsäinen nurkkaus, jossa oltiin tänään eka kertaa. Selittelin pienille, että siellä on ihanaa vihreää sammalta, puiden alla mukavia piiloja, siellä on nalleja, keijuja, mukavia peikkoja ja sen sellaisia. Kerroin, että silloin kun meidän lapset olivat tarhassa, siellä oli pieni kasvimaakin, jota lapset itse kastelivat ja kitkivät ja saivat sieltä porkkanoita etc. Jutteluni seurauksena Eevis hiipi metsässä kumarassa ja kuiskaillen etsien ”keijuja ja porkkanoita” ja samaan aikaan Apsu totesi minulle lakonisesti: ”Nuo on niitä sun juttuja.” 😀

Hetkeksi taas meidän kahden hengen kupla puhkesi, kun saimme kuin saimmekin pienet tänään meille.

Oli mummin perhepäivähoidon aamutuuri. Ajelin aamusella pienten kotiin, nautittiin aamiaista, ja sitten siirryttiin mummilaan: reilun kilometrin matka on kyllä ideaali tässä elämäntilanteessa. Ensin pelailtiin (Yatzy on nyt ”in”), leikittiin (uusilla ”tyttöjen huttu” = tyttöjen juttu Duploilla) ja sitten metsään. Lapset olivat eilen illansuussa käyneet isänsä kanssa metsäkävelyllä,  ja se oli ollut mahtava juttu, joten tänään uudelleen.

Sieneen Apsu halusi ja oli kyllä tosi kiinnostunut niistä. Ei montakaan sientä ollut katsastettu kun jo polun varresta kuului: ”Rousku! Mummi, täällä on rousku!!” Ja haaparouskuhan siellä. Myös pulleat (madonsyömät, isot) tatit opittiin tunnistamaan. Ja seitikit. Tämän päivän jälkeen Apsulle seitikkejä ovat kaikki sienet, joilla on hatussa pieni kupu, nokka, kumpu. Ja joilla on ruskeat heltat. Niitäkin poika näki ja hylkäsi monta.

Sammalmatto pienen pienellä metsäaukiolla ihastutti, ojien yli kulkeminen hyppien tai lankkuja pitkin oli kuin parhaastakin toimintapiirretystä. Ja Eevis jaksoi taapertaa. Kummasti tuli puhtia lisää kun mummi hoksasi yhden mättään reunalla kaksi pientä linnunmunaa, ihan selvästi pääsiäistipun jäljiltä jääneitä. Eevis hihkui: ”kananmunia”! Koetin edelleen hämmästyttää kertomalla, että kyllä ne suklaamunia on, ja pääsiäiseltä metsään piilotettuja. Hyvin kelpasivat kuusivuotiaallekin vaikka pikkuisen epäuskoinen olikin, saatikka pikkusiskolle.

Metsäreissun jälkeen poimimaan pihapuista omenoita. Sekin oli elämys meille kaikille neljälle.

Aamupäivävuorosta puolenpäivän jälkeen palannut iskä lähti lasten kanssa kotiin palatakseen illansuussa lasagnelle ja jätskille. Siinä välissä ehdin käydä kahden päivän tauon jälkeen sykkelöimässä puolitoistatuntisen. Olihan se kylmää, mutta niin kaunista! Ja teki hyvää. Liike on lääke!

Lasagne hupeni, samoin jälkkärijätski ja sitten taas laskeutui hiljaisuus …