(Varoitan tästä tulee pitkä. Tyttären työnhakuprosessin yhteydessä lupasin/uhkasin kertoa omastani joskus. Nyt on sen aika. Ehkä kuvitan tämän jutun [omaksi ilokseni] joku ilta.)
Se oli heinäkuu 1978 kun sain kirjeen: olet saanut opiskeluoikeuden Oulun yliopiston historian laitokselta pääaineena yleinen historia. Olihan se hieno asia, – oli vaikka oikeasti halusin lukemaan psykologiaa. Kävinkin pääsykokeissa Jyväskylässä, mutta enhän minä sinne päässyt. Historiaa pääsin kun pääsykokeissa sattui hyvät kysymykset, joihin osasin vastata paremmin kuin pari sataa muuta.
Ajattelin ”olen vuoden historian laitoksella – pyrin seuraavana keväänä uudelleen psykologiaa lukemaan”. En koskaan pyrkinyt. En koskaan enää lähtenyt historian parista pois. Ensimmäisenä syksynä aloitin sivuaineopinnot sosiologiassa ja arkeologiassa. Kirjallisuuttakin harkitsin, mutten sitten suorittanut. Yhteiskuntatieteen approbaturin aloitin toisen vuoden syksyllä, kun hoksasin että sekin kiinnostaa, ja jatkoin vielä sosiologiaa cum laudeen asti. Pakolliset kieliopinnot olivat työläitä, mutta jotenkin nekin läpäisin. Ja jo kahden vuoden riemullisen, innostuneen opiskelun jälkeen sain HuK:in paperit.
Opiskelu sopi minulle. Vaikka kaikki kesät toukokuusta elokuuhun olinkin töissä ja elokuut reissattiin poikaystävän/kihlatun (nyk. tunnetaan paremmin Pehtoorina) kanssa pitkin Eurooppaa, ehdin suoritella aika nopsasti kaikkea. Historia vei. Ja yhteiskuntatieteelliset aineet myös.
Kolmannen vuoden syksyllä professori tuli vastaan portaissa, kun olin latinan luennon jälkeen matkalla kahvioon. Hän murahti ”Voisiko neiti L. tulla huomenna vastaanottoaikanani käymään?” – Mutisin, ihan vain vähän, peloissani: ”Voin kyllä, tulen tietysti”.
Vastaanotolla professori ilmoitti – ei kysynyt, ei haastatellut, eikä vaatinut hakupapereita, vaan yksinkertaisesti vain ilmoitti – että minulle kirjoitetaan työsopimus nimikkeellä ”tuntiopettaja”. Se tarkoitti, että periaatteessa olin yhden päivän viikosta professorille apulaisena vanhojen käsialojen ”kääntäjänä” ja tutkinnonuudistustyöryhmässä avustajana. Muutamassa kuukaudessa työnkuvani laajeni käsittämään myös kirjojen kopiointia, tupakan hakua (poltimme toki yhdessä aika lailla), puhtaaksikirjoitusta, mikrofilmien lukua, tentin valvontaa, pitkiä juttutuokioita ruoasta ja yliopistohallinnosta, sanelusta kirjeiden kirjoittamista, kirjojen toimitustyötä. Sain jakaa laitoksella työhuoneen kahden muun ”tuntiopettajan” kanssa.
Samaan aikaan ja – nimenomaan edelleen enimmäkseen – opiskelin, – ja hengailin opiskelukavereiden ja kihlattuni kanssa. Aloitin uusia sivuaineita: klassillisen arkeologian ja aate- ja oppihistorian, suoritin yhteiskuntatieteiden cumun ja sitten neljännen opiskeluvuoden keväällä suoritin jo ensimmäiset Suomen historian appron tentitkin. Tein gradua ja hiljalleen aloin tajuta, että historian parista voisi myös saada joskus elantonsa. Että historia voisi olla ”työ”. Monet kurssikaverit suorittivat kasvatustieteitä ja auskultoivat. Heistä tulisi opettajia! Sitä minä en todellakaan halunnut. Enkä nyt ainakaan tutkijana osannut itseäni ajatella. Jonkinlaisena historian projektityöläisenä ehkä näin itseni.
Valmistuin aika lailla nopeasti (4½ v.) maisteriksi ja olin ihan ihmeissäni, mille sitten alkaisin. Keväällä 1983, kun Pehtoorikin valmistui insinööriksi, lähdimme Helsinkiin pariksi kuukaudeksi, ja palasimme Ouluun ABCD-kortit mukanamme. Kesä kului onnikkaa ajaessa ja loppukesästä häitä tanssiessa.
Syksyllä sain historian laitokselta taas pieniä tuntiopetusmääräyksiä, pidin elämäni ensimmäisen kokonaisen luentosarjan (vieläkin käy sääliksi niitä kaikkia, jotka sinne olivat tulleet :)), alkoi lyhyt assistentin sijaisuus ja sitten ns. työllistymismäärärahoilla tutkimusapulaisen hommia ketjutettiin.
Professorin kanssa suunniteltiin jo väitöskirjan tekoakin; hän kun piti minua nuorena ja lahjakkaana ”kyllähän väitöskirjaa varten nopeasti ranskan kielen opit”. En oppinut. Ensimmäinen väitöskirjan aiheeni liittyi valistukseen, sen jälkeen aiheita seurasi… Intian kautta Englantiin ja lopulta Pohjois-Suomeen.
Otin myös ensimmäisen isohkon tilaushistoriahankkeen (Kiimingin koululaitoksen 100-vuotishistoria) tehtäväkseni. Ja jatkoin samalla Suomen historian opintoja ja ajoin linja-autoa. Kun näytti, että vakitöitä ei löytyisi (totta puhuen en juuri etsinytkään), anoin Suomen historian opinto-oikeutta Turun yliopistosta, – Oulussa kun tuolloin ei vielä ollut mahdollisuutta laudatur-opintojen suorittamiseen. Tein Turkuun toisen gradun ja suoritin syventävät. Tuon Suomen historian gradun laajensin sitten kokonaiseksi monografiaksi (Oulun linja-autoliikenteen historia :)) ja edelleen ihmettelen, miksen tehnyt lisuria siitä?
Tässä vaiheessa kävi niin, että ”vahingossa” ryhdyimme rakentamaan taloa, jonne tehtiin lastenhuonekin. Ja sitten kävi tuuri: professorin kanssa oli tehty Akatemialle ”Hailuodon keskiaika” -hankehakemus, johon tuli kuin tulikin rahoitus! Minulle se merkitsi kolmivuotista täyspäiväistä tutkimusassistentin paikkaa. Hailuodon keskiaikaisesta kirkosta löytyi evidenssiä, talo valmistui, lapsia ei kuulunut ja väitöskirjan aiheet vaihtuivat.
Kevään ja kesän 1987 ajoin taas onnikkaa, mutta syksyllä palasin täysipäiväiseksi historiankirjoittajaksi: Keminmaan historia -projekti alkoi. Oppiaineen silloinen apulaisprofessori (sittemmin professori, ja myöhempi esimieheni liki parikymmentä vuotta) minut siihen projektiin värväsi. Kun se oli vasta aluillaan, hän järjesti minulle kirjoitusprojektin myös Iin seurakunnan historian parista. Siis kaksi kirjaa tekeillä: ei hassumpaa. Elämän korkeaa keskipäivää varjosti vain yhä todennäköisemmäksi käyvä lapsettomuus.
Mutta historiaa riitti. Ja vähän, tosin aika pieniä keikkoja, muidenkin töiden parissa. Elokuussa 1989 lopetin toviksi Keminmaan historian parissa: jäin äitiyslomalle! Samoihin aikoihin Ouluun saatiin Suomen historian professuuri, ja tammikuussa 1990 uudessa oppiaineessa avautui amanuenssin paikka. Kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin saanut ensimmäisen työmääräyksen yliopistosta, hain vakinaista virkaa historian parista. Ja sain sen!
Minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja lapsi! Kovin pahasti koliikkinen tytär, ja kaiken kukkuraksi jouduin tosi isoon leikkaukseen toukokuussa. Kesällä 1990 menin töihin ilmoittaakseni esimiehelleni kolmantena työpäivänä, että jään helmikuun lopussa äitiyslomalle. Juniori syntyi tasan puolitoista vuotta sisarensa jälkeen. Ja minulla oli virka, kaksi isoa historiankirjoitusprojektia ja KAKSI lasta. Olin kotona melkein siihen asti kun Juniori täytti kolme: kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin historiaa, joka toinen tai kolmas viikko vein lapset Jäälin mummulaan ja pääsin päiväksi arkistoon.
Sitten meni monta vuotta yliopistovirassa ja samalla paikallishistorioita kirjoitellen, ne valmistuivat ja vihdoin ihan vuosituhannen lopulla pääsin kiinni väitöskirjatyöhön. Tein sitä töiden ohessa ja töissä. Lomilla ja lauantaisin. Ja edelleen historia kantoi. Pidin työstäni, pidin tutkimuksesta ja ura oli sittenkin urennut. Väittelin, virka muuttui ensin lehtorin viraksi ja sitten yliopistonlehtorin viraksi. Olen edelleen Suomen ainoa naispuolinen historian tohtori, jolla on linja-autokortti. 🙂
Neljä vuotta sitten oli harkinnan paikka: jäin vuorotteluvapaalle miettimään, mitä loppuelämälläni teen. Harkintaan oli syynsä. Monetkin. Vuorotteluvapaalla kirjoitin, toimitin ja julkaisin enemmän kuin monina työvuosina. Vuorotteluvuoden lopulla, pitkällisen ja perusteellisen miettimisen jälkeen päätin palata virkaani, en perustaa herkkukauppaa, en lähteä opiskelemaan jotain, enkä heitttäytyä ”virattomaksi kairankulkijaksi”. Tarkoituksena oli vielä hankkia dosentin arvo, mutta se jäi. Viime ”lukuvuoteni professorina” vei ja korvasi sen aikeen. Nyt taas yliopistonlehtorina viihdyn.
Olen ollut töissä yliopistossa tai siihen läheisesti sidoksissa 35 vuotta ja virkakin minulla on ollut jo 25 vuotta. Siinä on ihan kylliksi. Nyt olen sanonut itseni irti. Minun polkuni yliopistossa alkaa olla kuljettu.
surkeuden lisäksi hoksasin kesken luentoa, etten ollut pessyt ylenpitkäksi kasvaneita hiuksiani.
