Historiaa – Sivu 18 – Tuulestatemmattua

Halloweenin lyhyt historia

Pyhäinpäivän yhteydessä vietettävä Halloween on rantautunut Suomeen kunnolla vasta 1990-luvun puolivälin tienoilla. Jos ja kun Pyhäinpäivän viettoon liittyy monenlaisia esikristillisiä, kristillisiä ja kelttiläisiä (ja Suomessa tietysti) suomalaisen kekrin tapoja ja uskomuksia, niin näihin nivoutuvat myös kovin karnevalistiseksi ja kaupalliseksi käyneen Halloweenin historialliset juuret.

Selkeimmin Halloween on jäljitettävissä irlantilaisten (kelttiläisten) sadonkorjuujuhla Samhainiin, joka jakoi vuoden kesä- ja talvipuoliskoihin ja joka aloitti samalla uuden vuoden. Lokakuun lopussa vietettävänä Samhain-yönä tuonpuoleisen olennot tulivat tämänpuoleiseen ja samana yönä – kuten monina muinakin juhla-aattoöinä – liikkeelle lähtivät myös tämänpuoleiset, naamioituneet nuorukaisjoukot, jotka kulkivat talosta taloon pientä lahjaa tai kestitystä pyytäen.

Kun sitten kristinusko levittäytyi myös kelttien keskuuteen, juhlaan sekoittui kristillisiä aineksia ja se sai uudeksi nimekseen All Hallow’s Day eli kaikkien pyhien päivä. Tällöin juhlaa edeltävää iltaa alettiin kutsua nimellä All Hallow’s Eve eli kaikkien pyhien aatto. Aikojen kuluessa All Hallow’s Eve lyhentyi ensin muotoon Hallow’een ja sittemmin nykyään tutuksi halloweeniksi.

Halloween nykyisessä muodossaan syntyi varsinaisesti silloin, kun irlantilaissiirtolaiset veivät Samhain-juhlansa mukanaan muuttaessaan sankoin joukoin Atlantin yli Amerikkaan 1800-luvulla. Siellä syysjuhla sai urbaanin karnevaaliluonteensa, ja sellaisena se sitten ”palautui” takaisin Eurooppaan – ja saapui 1990-luvulla Suomeenkin.

Halloweeniin olennaisesti kuuluvalla ”karkki tai kepponen” -perinteellä on juurensa nuorten aattoöiden kylillä kulkemisessa ja erilaisten kepposten teossa. 1900-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa ihmiset alkoivat kyllästyä – siihen saakka juhlintaan kuuluneeseen – kolttosten tekoon. Niinpä tuli tavaksi antaa lapsille ja nuorille ennakkoon pieni palkkio siitä hyvästä, etteivät nämä siirtäisi ulkohuussia paikoiltaan tai nostaisi kärryjä vajan katolle. Tästä oli sitten lyhyt matka ovelta ovelle kulkevien lasten ”lahjomiseen” karkeilla ”keppostelemattomiksi”.

Suomeenkin Halloween (jolle on esitetty suomalaisiksi nimiksi mm. haamuaatto, kurpitsajuhla ja kummitusjuhla) on siis tullut – halusimmepa tai emme. Jopa vuosi toisensa jälkeen Halloweenin vietosta narissut allekirjoittanutkin on tänään seminaarista tullessaan askarrellut kurpitsalyhdyn.

Kurpitsalyhtyä oven- tai portinpielessä pidetään yleensä (ainakin USAssa) merkkinä siitä, että halloweenin karkki tai kepponen -kiertäjät otetaan talossa suotuisasti vastaan.

(PS. Eilisessä postauksessani on kurpitsoille on muutakin tehtävää kuin koristeena olo: niistä saa erinomaista ruokaa!)

Jack O’Lantern -lyhty kaiverrettiin alunperin nauriista, mutta siirtolaisten löydettyä Amerikasta uuden, suuremman ja helpommin kaiverrettavan vihanneksen – kurpitsan, joutui pieni ja sitkeä nauris luopumaan paikastaan halloweenin valona. (Alla lainaus SKS:n sivulta.)

Halloween-kuvastosta tuttu kurpitsalyhty sekä sen vanhempi, nauriista veistetty irlantilaisserkku ovat saaneet nimensä Jack-nimiseltä veijarilta, joka oli ovelampi kuin olisi ollut hänelle itselleen hyväksi.
Tarinan mukaan kaikki meni Jackilla aluksi paremmin kuin hyvin. Hänen onnistui puijata paholainen niin pahaan pulaan, että tämän oli luvattava, ettei milloinkaan suostuisi huolimaan Jackia helvettiin. Tästä riemastuneena Jack uppoutui kaikin rinnoin maallisiin iloihin jatkaen mukavaa veijarielämäänsä siihen saakka, että koitti aika astella taivaan portille. Siellä Jack sai kuitenkin huomata, ettei hänen suunnitelmansa ollutkaan aivan niin vedenpitävä kuin hän oli kuvitellut. Vaikka paholainen olikin kieltänyt häneltä helvetin, ei hänen elämällään ollut myöskään taivaaseen asiaa. Niinpä Jack joutui jälleen kääntymään paholaisen puoleen.
Tämä ei kuitenkaan suostunut pyörtämään Jackille antamaansa lupausta, vaan jälleen kerran Jack jäi värjöttelemään porttien ulkopuolelle, kylmään ja harmaaseen välitilaan, joka ei kuulunut sen enempää tämän- kuin tuonpuoleiseenkaan. Paholainen kuitenkin sääli Jackia hänen ahdingossaan, olisiko tuntenut jonkinlaista yhteenkuuluvuuttakin tuon ovelan veijarin kanssa, ja heitti hänelle helvetistään yhden hehkuvan hiilen, jonka Jack asetti ontoksi kaivertamaansa nauriiseen. Niine hyvineen Jack katosi maailmoiden väliseen hämärään, jossa hänen kohtalokseen jäi harhailla ikuisesti vain helvetin tulta hehkuva naurislyhty seuranaan.

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa. Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota nykyisin jo saa Oulustakin.

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? – Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Historiaa Lappi Niitä näitä

Ex libris – minullakin on

Koilliskairan luontokeskuksessa oli exlibris-näyttely elokuussa 2012. Aiheena oli ”Lappi suomalaisissa exlibriksissä”, mikä tietysti kiinnosti minua, meitä molempiakin. Tutustuimme näyttelyyn, ja tietysti kuvasinkin joitakin.

Tänään – taas – Kekkos-tutkimusta lueskellessa muistin tuon näyttelyn ja nimenomaan muistin, että siellä oli myös UKK:n ex libris. Pitipä siis hakea kuvistani…

Vastavirtaan Kemijokea?

Kuten näyttelyn teksteissä luki: ”Kun Lapin ystävä hankkii itselleen exlibriksen ja haluaa siihen kuvattavaksi jotain juuri Lapista, niin samalla hän sisällyttää siihen siis harrastuksensa lisäksi tärkeän osan persoonallisuuttaan”. Tämähän tietysti pätee muidenkin aiheiden kohdalla.

Kekkosella varmasti oli useampiakin exlibriksiä, mutta mielenkiintoista on, että juuri vuonna 1961 Erkki Tanttu teki hänelle tällaisen.

Koilliskairan näyttelyn oli koonnut Erkki I. Tuominen, jonka oma Lappi-aiheinen exlibris alla ja joka on Exlibrisyhdistyksen puheenjohtaja. Hän kirjoittaa, että ”parhaimmillaan exlibris on pienikokoinen taideteos, johon kuvataiteen keinoin on muotoiltu kertomus omistajastaan”.

Minun mielestäni oma exlibrikseni on juuri sellainen. Sen on tehnyt oululainen Mirjam Kinos, jonka 100-vuotismuistojuhlaa on vietetty tänä vuonna ja jonka töistä oli näyttely Oulussa kesäkuussa, mutta jonka onnistuin missaamaan. Kinoksella oli yli 10 000 exlibriksen kokoelma ja hän itse teki yli 300. Yksi niistä on minun. Omani sain vuonna 1988; äitini antoi minulle sen valmistujaislahjaksi, sitten kun oli hoksannut että valmistuin 😉 . Se, että exlibris valmistui vasta viisi vuotta valmistumiseni jälkeen, johtui myös sekä minusta että taiteilijasta.

Juttu meni nimittäin niin, että minun piti soittaa Kinokselle ja kertoa hänelle, mitä harrastan, mitkä asiat ovat elämässäni tärkeitä, ja minkä tyylisen exlibriksen haluaisin. Minulla kesti kauan ennen kuin sain päätetyksi, mitä sanoisin, mitä halusin ja sitten vielä ennen kuin rohkaistuin soittamaan. Hän oli kuitenkin oikein mukava, juttelimme pitkään, ja ei olisi kyllä kannattanut aristella soittamista. Mutta sitten taas Kinoksella meni aika kauan ennen kuin ehti tuon tehdä.

Mutta se on minusta hyvin onnistunut: siinä on niitä elementtejä, joista hänelle kerroin. Siinä on vankkuri (vankkuriteltassa asuen olimme Pehtoorin kanssa tehneet neljä pitkää Euroopan reissua), siinä on historiaa, siinä on vieraita kaupunkeja, uusia kohteita, matkalla oloa, siinä on Pehtoori, se on sininen, siinä on kirjoja, ja vaikka mennään eteenpäin, katsotaan taaksepäin (se historia!), vankkuri ei kulje tasaisella, vaan ylös ja taas alas… Myötä- ja vastamäkiä on.

Liimaan exlibrikseni aina uusiin kirjoihini, se kertoo, että kirja on minun (mikä on ollut oikein hyvä siksikin kun yliopistolla lainailin opiskelijoille kirjojani varsin hövelisti), että se on ”yksi kirjoistani”, – ex libris. Nyt kun viimeksi keväällä pistin kymmeniä kirjoja jakoon ja kiertoon, jätin exlibrikset paikalleen, joskus olen niitä repinyt poiskin, – en tiedä miksi.

Minun exlibriksessäni ei ole Lappia, eikä Italiaa, eikä kameraa, vaikka ne kaikki kuuluivat elämääni jo tuolloin, – vai onko sittenkin? Onhan se noissa kirjoissa, jotka vankkurin takalautaan laitetussa kotelossa keikkuvat mukana. Exlibriksessäni ei ole lapsia? – Onhan nekin kun me kerran ollaan kaksin tuolla kyydissä. 🙂

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Piste Iin päälle

Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.

Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.

Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?

Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.

Ja tässä se paikka on!

Uimarannan takaa löytyivät nämä.

Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.

Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.

Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.

Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.

Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.

Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.

Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Ruskareissu keskellä viikkoa

Onko ruska? – Kyllä puissa on jo. Osa koivuista on keltaisia, oransseja. Maaruskaa ei juuri vielä näy. Jokunen pakkasyö, niin sitten varmasti riekonmarjat ja mustikanvarvut jo hehkuvat punaisina.

Jo vain, met olemma mökillä.

Hyvissä ajoin kun aamulla lähdimme, emmekä isommasti pysähdelleet, olimme perillä jo iltapäivällä. Matkalla kaupassa käynnin lisäksi pieni stoppi loppusuoran alussa: Porttipahdan ylittävän sillan kupeessa on lätty-/matkamuisto-/tonttumetsäpaikka, jonka nimi jostain käsittämättömästä syystä on Zippi & Suhaus. Vuosikymmeniä on siitä ohi ajeltu (liian lähellä mökkiä, että koskaan olisi tarvinnut edes vessassa käydä), mutta tänään Pehtoori kaarsi pihaan: hillaletun mieliteko taisi olla ratkaiseva tekijä.

Maistoin minäkin, ei valittamista, – vaikka rapeutta ehkä kaipasinkin. 😉

Tonttupuistoa enemmän meitä kiinnosti, että siellä oli myynnissä, mukaan otettavaksi, savustettua siikaa. Peledsiikaa (istutettu tekojärveen) ja kaksi sellaista sitten ostimme tämän päivän sapuskaksi. Ne olivat oikein hyviä, niiden oheen tein munakokkelia ja kurkku-jukurtti-pähkinä-majoneesi-chili-mössöä sekä salaattia. Helppoa ja hyvää oli.

Mökin pihaan ajellessa, tällaiset ponkaisivat liiterin takaa:

Meidän tullessa ”K´kotiporoilla” loppui rauhallinen mutustaminen meidän pihapiirissä.
Pihalla oli iloinenkin yllätys.

Sisäänmenokivien välissä kasvaa kaunis sammal; en turhaan ole kaikkien lomien lopuksi jämämaitoja, -kermoja, -jukurtteja liuskekivien väliin kaadellut. Maitotuotteiden kun sanotaan edesauttavan sammalen kasvua. Tiedä häntä, mutta nyt tuossa kasvaa samettista sammalta, mistä olen oikein iloinen.

Auringostakin saimme illansuussa nauttia, ja minä lähdin sen kunniaksi Kakslauttaseen kuvailemaan.

Kakslauttanen on (nykyisin) hotelli-ravintola-iglukylä, jossa ymmärtääkseni käy paljon nimenomaan japanilaisia. Se on Jäämerentien ja Kiilopään tien risteyksessä, ja sen nimi Kakslauttanen on aika jännä, eikö? Äkikseltään voisi luulla, että nimi viittaisi veden (joen) yli meneviin lauttoihin, mutta eihän se niin mene.

Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla mm. ja erityisesti peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja). Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Meidän saalis tällä mökkireissulla ei ehkä kasva kovin isoksi: kävin lähimetsässä, eikä sienisatoa juuri näy. Mutta me olemme mökillä! Se on jo paljon se. 🙂

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Naantalin aurinko

Naantalissa 1700-luvulla olleen maatullin tullikamarin rakennus oli punaiseksi maalattu, jotta kaikki kaupunkiin tulevat sen huomaisivat. Sen yhteydessä olevan portin yläosaan maalattiin keltainen aurinko loistamaan. Perimätietoon on jäänyt tämä ”maantietä matkanneen silmiin osunut maalaus” ja on syntynyt sanonta ”loistaa kuin Naantalin aurinko”.

Tänäänkin Naantalissa on paistanut aurinko.

Jo neljä vuotta sitten on tänne luvattu tulla. Luvattiin lokakuussa 2011 ollessamme Shanghain Jin Jang Tower -hotellin 42. kerroksessa Skybarissa juomassa rieslingiä kiinalaisen jazz-klubikonsertin jälkeen. Silloin luvattiin, että tullaan, ja nyt juuri se oli mahdollista.

Aamuvarhain lähdettiin kotoa, – päätettiin ajaa Jyväskylän ja Tampereen kautta. Liikennettä ei nimeksikään, ja liki Jyväskylään asti tie erinomaisessa kunnossa. Kun enimmäkseen tulee ajeltua tuota Eurooppa nelosta/Jäämerentietä pohjoiseen päin, oli ero siihen verrattuana ihan selkeä. SILTI en ajellut ylinopeutta.

Puolelta päivin Pehtoori rattiin, ja matka halki suloisen Suomen, auringossa, tyynessä kauniissa elokuisessa tiistaissa jatkui. Kaura- ja ohrapellot viljavina, tuleentumassa. Tai en minä tiedä, miten niistä sanotaan, mutta olin kyllä hyvin vaikuttanut niistä.

Oletteko koskaan käynyt Ruutanassa, Lempäälän keskustassa, Varmiolassa, – mepä ollaan. Käytiin etsimässä lounassalaattia. Ei löydetty. Mutta ei se haittaa. Löysimme Nuutajärven Lasikylästä kahvion ja siellä croissantit. Lasikylä oli mitä viehättävin miljöö, vanhoine teollisuusrakennuksineen ja puukonttoreineen. Lasitaide- ja taulumyyntinäyttelyistä ja Iittala Outletista huolimatta onnistuin olemaan ostamatta mitään.

Tämän päivän määränpäänä siis Naantali, ja majapaikkana on hotelli Palo. Viehättävä pieni hotelli ihan vanhan keskustan tuntumassa. Olisi meidät majoitettu Villa V:aankin, mutta haluttiin kuitenkin olla ”omillamme”.

Tutustuimme näihin ihmisiin Kiinan matkalla ja he ovat kerran käyneet yhden illan mökillämme (Virallisilla päivällisillä 😉 ) ja satunnaisesti kirjeitse ja puhelimitse on pidetty yhteyttä. Eihän sitä enää tällä iällä kovin usein tällä lailla tutuksi tule ihan uusien ihmisten kanssa. Näihin on tutustuttu, ystävystytty.

Ja ilta on oltu heidän luonaan: ensin ihailemassa upeaa puutarhaa (erityisesti tämän neljän hengen seurueemme miehet ovat näitä puutarhaihmisiä) ja sitten saimme hyvin syödäksemme.

Eikä ollut mitään vaikeuksia jatkaa juttua siitä, mihin Hangasojalla jokunen vuosi sitten jäätiin.

Kahdeksaksi lähdimme pyörillä [meillekin oli pyörät hommattu! Miten mukavaa!] satamaan kuuntelemaan iltarummutuksen ja -vesperin. Vesperi ensin presidentille (Kultarannan suuntaan), sitten kaupungille ja sitten merelle.

Oli hyvinkin sellainen olo, että olemme ulkomailla. Jatkoimme matkaa pyöräillen ja kävellen Naantalia ristiin rastiin, hautausmaalla ja kylpylässäkin piipahdettiin.

Ja S. oli mitä mainioin opas: myös Naantalin historian kertojana. Elokuun ihana ilta!

Naantalin aurinkokin laskee…

Historiaa Oulu Valokuvaus

Turkansaaressa ysikymppisillä

Eihän meillä oululaisilla Seurasaarta ole. Mutta emme sitä tarvisikaan: meillä on Turkansaaren ulkomuseo. Se viettää tänä vuonna ysikymppisiään (olinpa yhdessä sen historiaan liittyvässä juhlassa puhumassakin keväällä) ja onhan museolla ja kirkolla ihan henkilökohtaisestikin tärkeä merkitys (= meidät vihittiin siellä ks. kuvia ja lisää); tänään oli Turkansaaressa paljon ohjelmaa. Kansantanhuja, käsityöläisnäytöksiä, nukketeatteri, kirkonmenot, puheita ja muuta kotiseutuhenkistä ohjelmaa.

Paljon väkeä, lapsiperheitä, kotiseutuihmisiä, museolaisia, historiaihmisiä. Ja aurinko.

Olin – taas kerran – päättänyt, että en kuvaa vain seiniä, taloja, maisemia, vaan ihmisiä. Ja minä kuvasin. Seppää, kansantanssijoita, nukketeatteria ja sen yleisöä, lauluyhtye Pammausta ja puuseppää.

Seppä on oululainen Lasse Pietari Kaikkonen. www.pietarinpaja.fi jos on tarvis sepän töille…

Mainiota oli kun tämä kansantanssiryhmä Polokkarit (Oulunsalosta) oli lopettanut varttitunnin esityksensä ja liki satapäinen yleisö asianmukaisesti aplodeerannut hyvälle, iloiselle esitykselle ja yleisö jäi odottamaan seuraavaa ohjelmanumeroa, jolloin noin kymmenvuotias pikkupoika onnistui syntyneessä hiljaisessa hetkessä heläyttämään ilmoille: ”Hyvä isä, hyvin meni.” Hyväksyvää hyrinää aiheutti pojan rohkaiseva kommentti isälleen.

Aurinkoinen sunnuntai.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Kotimatkalla museossa

Hangasoja haukkoineen jätettiin aamupäivällä. Eilen satoi ajoittain, mikä ei estänyt ulkoilua, nikkarointia, edelleen metsänraivausta. Yöllä satoi hirmuisesti – kuulemma. Minulla ei siitä mitään muuta tietoa kuin että aamulla mökin pihalla isoja lätäköitä ja tulvaojassa vettä, mitä ei yleensä loppukesästä tapahdu.

Säittenkin puolesta oli siis hyvä aika suunnata kohti maalikyliä, ja tätä etelän lämpöä ja aurinkoa. 😉

Rovaniemelle asti ja Rovaniemellä vielä satoi, mikä ei estänyt meitä turisteilemasta siellä.

Kävimme Arktikumissa katsomassa ”Wir waren freunde” – näyttelyn. Se on kertomus saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisista Lapissa 1940–1944. Vaikka aihe on minulle melkoisen tuttu, jopa itse olen sitä (hyvin vähän, Keminmaan historian osalta) tutkinut ja haastatteluja siihen(kin) liittyen tehnyt, oli näyttely silti uutta avaava.

Ja se oli hyvin ”kuvallinen” – paljon siviilien kuvia kohtaamisista saksalaisten (ja puolalaisten, itävaltalaisten, sveitsiläisten, tsekkien, etelä-tirolilaisten…) kanssa. Saksan armeijan (ja Orgasation Todtin, vankien, yms.) yhteismäärä Lapissa oli yli 200 000, joten ei ihme, että kanssakäyminen siviilien kanssa oli vilkasta. Lappiahan ei miehitetty, vaan aseveljeyden nimissä elettiin rinnakkain monta vuotta aina syyskuuhun 1944 asti.

Näyttelyn markkinoinnissa tehtiin alkuun hieman arveluttava veto, etten sanoisi ylilyönti: ks. Uutinen aiheesta

ja kuinkas sitten kävikään….

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1430108894014.html

Ja mikä ihme herätti japanilaisten varhaisteinien suuren kiinnostuksen? Mitä noin ihmeissään katselevat?

Tämähän se aiheutti suunnilleen kosketusnäytöllisten puhelimien aikana syntyneille suurta ihastusta ja hämmennystä!

Kunnon kirjoituskone.

Yllä oleva kuva olkoon minun kannanottoni näinä päivinä vellovaan keskusteluun.
Korostan, että tuo lehti on vuodelta 1941 ja samalla mietin, eikö historia sittenkään opeta mitään.

Näyttelykierroksen ja Arktikumin lounaan jälkeen kävimme ChocoDelistä ostamassa konvehteja vastaisen varalle, ja jätskit. Niitäkin siellä on. Jäätelökin oli hyvää.

Kotona kaikki tuntui avaralta, siistiltä, vihreältä, kaupunkilaiselta. Välillä hyvä näinkin. Eikä tänne tarvinnut tulla töiden takia, päinvastoin: juhlien takia. Koko elokuu on täynnä juhlia; joka viikonloppu juhlat tai kutsut tai jotain. Huomenna rotissööri-piknik ja lauantaina häät! Ja ensi viikolla vaikka ja mitä, ja pitäisi olla edes vähän kuosissa, ja minulla on tukkakatastrofi. Kampaajani sairaustapauksen vuoksi en pääse huollattamaan pehkoani. Ja se ei ole minulle mikään pikkujuttu.

Sitä minä tuossa peilin edessä mietin, että kun jotkut oikein maksavat siitä, että saavat kiharat ja hiuspidennykset! Minä haluan väriä, lyhennystä ja helposti sileäksi föönättavat hiukset, mutta se ei nyt onnistu. Auts.

Historiaa Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini

Mökillä enimmäkseen sisällä

Eihän tänään mikään huippusää ole mökillä ollut.

Mikä merkitsi, että oli hyvä tehdä metsurihommia ja vähän leipoa. Sitruunakakusta tuli aurinko!

Emme me kakkua kaksistaan syöneet.

VMP = varamiespalvelu = hyvät ystävät, jotka tulivat tänne seuraksemme viidennen – tai kymmenennen tai jotain siltä väliltä – kerran muutamaksi päiväksi, olivat seuranamme ruokapöydässä.

Tulivat aika lailla suoraan Napuen taistelukentän viereiseltä kesäpaikaltaan, mikä oli erinomainen syy maistaa nyt jo maailmankuulua Napue-giniä.

Ja? – Ja se oli kyllä hyvää. Oikein erinomaista, vaikkei meillä sitä asiaan kuuluvaa rosmariinin oksaa ollutkaan…

Napuen taisteluhan ei ollut mitenkään Suomen historian huippuhetkiä, päinvastoin: Isonkyrön Napuessa kenraali Armfeltin suomalaiset joukot hävisivät venäläisille pahanpäiväisesti helmikuussa 1714, mikä osaltaan johti ns. Isonvihan alkamiseen. Seurannut seitsemän vuoden vainoaika oli erityisesti Pohjanmaan väestölle rankka ja raaka ajanjakso.

Mutta iloisempiin tunnelmiin: nyt lähdetään notskille iltapalalle.

Täällä kun on vielä hyvin valoisaa eikä sada.