Historiaa – Sivu 18 – Tuulestatemmattua

Ruskareissu keskellä viikkoa

Onko ruska? – Kyllä puissa on jo. Osa koivuista on keltaisia, oransseja. Maaruskaa ei juuri vielä näy. Jokunen pakkasyö, niin sitten varmasti riekonmarjat ja mustikanvarvut jo hehkuvat punaisina.

Jo vain, met olemma mökillä.

Hyvissä ajoin kun aamulla lähdimme, emmekä isommasti pysähdelleet, olimme perillä jo iltapäivällä. Matkalla kaupassa käynnin lisäksi pieni stoppi loppusuoran alussa: Porttipahdan ylittävän sillan kupeessa on lätty-/matkamuisto-/tonttumetsäpaikka, jonka nimi jostain käsittämättömästä syystä on Zippi & Suhaus. Vuosikymmeniä on siitä ohi ajeltu (liian lähellä mökkiä, että koskaan olisi tarvinnut edes vessassa käydä), mutta tänään Pehtoori kaarsi pihaan: hillaletun mieliteko taisi olla ratkaiseva tekijä.

Maistoin minäkin, ei valittamista, – vaikka rapeutta ehkä kaipasinkin. 😉

Tonttupuistoa enemmän meitä kiinnosti, että siellä oli myynnissä, mukaan otettavaksi, savustettua siikaa. Peledsiikaa (istutettu tekojärveen) ja kaksi sellaista sitten ostimme tämän päivän sapuskaksi. Ne olivat oikein hyviä, niiden oheen tein munakokkelia ja kurkku-jukurtti-pähkinä-majoneesi-chili-mössöä sekä salaattia. Helppoa ja hyvää oli.

Mökin pihaan ajellessa, tällaiset ponkaisivat liiterin takaa:

Meidän tullessa ”K´kotiporoilla” loppui rauhallinen mutustaminen meidän pihapiirissä.
Pihalla oli iloinenkin yllätys.

Sisäänmenokivien välissä kasvaa kaunis sammal; en turhaan ole kaikkien lomien lopuksi jämämaitoja, -kermoja, -jukurtteja liuskekivien väliin kaadellut. Maitotuotteiden kun sanotaan edesauttavan sammalen kasvua. Tiedä häntä, mutta nyt tuossa kasvaa samettista sammalta, mistä olen oikein iloinen.

Auringostakin saimme illansuussa nauttia, ja minä lähdin sen kunniaksi Kakslauttaseen kuvailemaan.

Kakslauttanen on (nykyisin) hotelli-ravintola-iglukylä, jossa ymmärtääkseni käy paljon nimenomaan japanilaisia. Se on Jäämerentien ja Kiilopään tien risteyksessä, ja sen nimi Kakslauttanen on aika jännä, eikö? Äkikseltään voisi luulla, että nimi viittaisi veden (joen) yli meneviin lauttoihin, mutta eihän se niin mene.

Kakslauttanen-sana tulee ajalta, jolloin näillä meidän mökin tienoilla mm. ja erityisesti peuranpyynti oli tärkeä elinkeino (nimenomaan hangaspyynti ~ Hangasoja). Syystalvella, metsästyskauden lopulla peuranpyynnin saaliit kerättiin yhteen paikkaan. Tehtiin ”kakslauttanen” = hirren/kelon päälle tehtiin lankuista levy, ja sen päälle laitettiin saalislihat. Sitten taas lauta ja sen päälle kiviä. Näin saalis suojattiin pedoilta, ja se voitiin lumikelien tultua käydä hakemassa. Kakslauttanen, juuri tuo paikka oli hyvä saaliiden keräämiseen, säilömiseen ja sitten talvikelillä hakemiseen.

Meidän saalis tällä mökkireissulla ei ehkä kasva kovin isoksi: kävin lähimetsässä, eikä sienisatoa juuri näy. Mutta me olemme mökillä! Se on jo paljon se. 🙂

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Naantalin aurinko

Naantalissa 1700-luvulla olleen maatullin tullikamarin rakennus oli punaiseksi maalattu, jotta kaikki kaupunkiin tulevat sen huomaisivat. Sen yhteydessä olevan portin yläosaan maalattiin keltainen aurinko loistamaan. Perimätietoon on jäänyt tämä ”maantietä matkanneen silmiin osunut maalaus” ja on syntynyt sanonta ”loistaa kuin Naantalin aurinko”.

Tänäänkin Naantalissa on paistanut aurinko.

Jo neljä vuotta sitten on tänne luvattu tulla. Luvattiin lokakuussa 2011 ollessamme Shanghain Jin Jang Tower -hotellin 42. kerroksessa Skybarissa juomassa rieslingiä kiinalaisen jazz-klubikonsertin jälkeen. Silloin luvattiin, että tullaan, ja nyt juuri se oli mahdollista.

Aamuvarhain lähdettiin kotoa, – päätettiin ajaa Jyväskylän ja Tampereen kautta. Liikennettä ei nimeksikään, ja liki Jyväskylään asti tie erinomaisessa kunnossa. Kun enimmäkseen tulee ajeltua tuota Eurooppa nelosta/Jäämerentietä pohjoiseen päin, oli ero siihen verrattuana ihan selkeä. SILTI en ajellut ylinopeutta.

Puolelta päivin Pehtoori rattiin, ja matka halki suloisen Suomen, auringossa, tyynessä kauniissa elokuisessa tiistaissa jatkui. Kaura- ja ohrapellot viljavina, tuleentumassa. Tai en minä tiedä, miten niistä sanotaan, mutta olin kyllä hyvin vaikuttanut niistä.

Oletteko koskaan käynyt Ruutanassa, Lempäälän keskustassa, Varmiolassa, – mepä ollaan. Käytiin etsimässä lounassalaattia. Ei löydetty. Mutta ei se haittaa. Löysimme Nuutajärven Lasikylästä kahvion ja siellä croissantit. Lasikylä oli mitä viehättävin miljöö, vanhoine teollisuusrakennuksineen ja puukonttoreineen. Lasitaide- ja taulumyyntinäyttelyistä ja Iittala Outletista huolimatta onnistuin olemaan ostamatta mitään.

Tämän päivän määränpäänä siis Naantali, ja majapaikkana on hotelli Palo. Viehättävä pieni hotelli ihan vanhan keskustan tuntumassa. Olisi meidät majoitettu Villa V:aankin, mutta haluttiin kuitenkin olla ”omillamme”.

Tutustuimme näihin ihmisiin Kiinan matkalla ja he ovat kerran käyneet yhden illan mökillämme (Virallisilla päivällisillä 😉 ) ja satunnaisesti kirjeitse ja puhelimitse on pidetty yhteyttä. Eihän sitä enää tällä iällä kovin usein tällä lailla tutuksi tule ihan uusien ihmisten kanssa. Näihin on tutustuttu, ystävystytty.

Ja ilta on oltu heidän luonaan: ensin ihailemassa upeaa puutarhaa (erityisesti tämän neljän hengen seurueemme miehet ovat näitä puutarhaihmisiä) ja sitten saimme hyvin syödäksemme.

Eikä ollut mitään vaikeuksia jatkaa juttua siitä, mihin Hangasojalla jokunen vuosi sitten jäätiin.

Kahdeksaksi lähdimme pyörillä [meillekin oli pyörät hommattu! Miten mukavaa!] satamaan kuuntelemaan iltarummutuksen ja -vesperin. Vesperi ensin presidentille (Kultarannan suuntaan), sitten kaupungille ja sitten merelle.

Oli hyvinkin sellainen olo, että olemme ulkomailla. Jatkoimme matkaa pyöräillen ja kävellen Naantalia ristiin rastiin, hautausmaalla ja kylpylässäkin piipahdettiin.

Ja S. oli mitä mainioin opas: myös Naantalin historian kertojana. Elokuun ihana ilta!

Naantalin aurinkokin laskee…

Historiaa Oulu Valokuvaus

Turkansaaressa ysikymppisillä

Eihän meillä oululaisilla Seurasaarta ole. Mutta emme sitä tarvisikaan: meillä on Turkansaaren ulkomuseo. Se viettää tänä vuonna ysikymppisiään (olinpa yhdessä sen historiaan liittyvässä juhlassa puhumassakin keväällä) ja onhan museolla ja kirkolla ihan henkilökohtaisestikin tärkeä merkitys (= meidät vihittiin siellä ks. kuvia ja lisää); tänään oli Turkansaaressa paljon ohjelmaa. Kansantanhuja, käsityöläisnäytöksiä, nukketeatteri, kirkonmenot, puheita ja muuta kotiseutuhenkistä ohjelmaa.

Paljon väkeä, lapsiperheitä, kotiseutuihmisiä, museolaisia, historiaihmisiä. Ja aurinko.

Olin – taas kerran – päättänyt, että en kuvaa vain seiniä, taloja, maisemia, vaan ihmisiä. Ja minä kuvasin. Seppää, kansantanssijoita, nukketeatteria ja sen yleisöä, lauluyhtye Pammausta ja puuseppää.

Seppä on oululainen Lasse Pietari Kaikkonen. www.pietarinpaja.fi jos on tarvis sepän töille…

Mainiota oli kun tämä kansantanssiryhmä Polokkarit (Oulunsalosta) oli lopettanut varttitunnin esityksensä ja liki satapäinen yleisö asianmukaisesti aplodeerannut hyvälle, iloiselle esitykselle ja yleisö jäi odottamaan seuraavaa ohjelmanumeroa, jolloin noin kymmenvuotias pikkupoika onnistui syntyneessä hiljaisessa hetkessä heläyttämään ilmoille: ”Hyvä isä, hyvin meni.” Hyväksyvää hyrinää aiheutti pojan rohkaiseva kommentti isälleen.

Aurinkoinen sunnuntai.

Historiaa Lappi Niitä näitä

Kotimatkalla museossa

Hangasoja haukkoineen jätettiin aamupäivällä. Eilen satoi ajoittain, mikä ei estänyt ulkoilua, nikkarointia, edelleen metsänraivausta. Yöllä satoi hirmuisesti – kuulemma. Minulla ei siitä mitään muuta tietoa kuin että aamulla mökin pihalla isoja lätäköitä ja tulvaojassa vettä, mitä ei yleensä loppukesästä tapahdu.

Säittenkin puolesta oli siis hyvä aika suunnata kohti maalikyliä, ja tätä etelän lämpöä ja aurinkoa. 😉

Rovaniemelle asti ja Rovaniemellä vielä satoi, mikä ei estänyt meitä turisteilemasta siellä.

Kävimme Arktikumissa katsomassa ”Wir waren freunde” – näyttelyn. Se on kertomus saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisista Lapissa 1940–1944. Vaikka aihe on minulle melkoisen tuttu, jopa itse olen sitä (hyvin vähän, Keminmaan historian osalta) tutkinut ja haastatteluja siihen(kin) liittyen tehnyt, oli näyttely silti uutta avaava.

Ja se oli hyvin ”kuvallinen” – paljon siviilien kuvia kohtaamisista saksalaisten (ja puolalaisten, itävaltalaisten, sveitsiläisten, tsekkien, etelä-tirolilaisten…) kanssa. Saksan armeijan (ja Orgasation Todtin, vankien, yms.) yhteismäärä Lapissa oli yli 200 000, joten ei ihme, että kanssakäyminen siviilien kanssa oli vilkasta. Lappiahan ei miehitetty, vaan aseveljeyden nimissä elettiin rinnakkain monta vuotta aina syyskuuhun 1944 asti.

Näyttelyn markkinoinnissa tehtiin alkuun hieman arveluttava veto, etten sanoisi ylilyönti: ks. Uutinen aiheesta

ja kuinkas sitten kävikään….

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1430108894014.html

Ja mikä ihme herätti japanilaisten varhaisteinien suuren kiinnostuksen? Mitä noin ihmeissään katselevat?

Tämähän se aiheutti suunnilleen kosketusnäytöllisten puhelimien aikana syntyneille suurta ihastusta ja hämmennystä!

Kunnon kirjoituskone.

Yllä oleva kuva olkoon minun kannanottoni näinä päivinä vellovaan keskusteluun.
Korostan, että tuo lehti on vuodelta 1941 ja samalla mietin, eikö historia sittenkään opeta mitään.

Näyttelykierroksen ja Arktikumin lounaan jälkeen kävimme ChocoDelistä ostamassa konvehteja vastaisen varalle, ja jätskit. Niitäkin siellä on. Jäätelökin oli hyvää.

Kotona kaikki tuntui avaralta, siistiltä, vihreältä, kaupunkilaiselta. Välillä hyvä näinkin. Eikä tänne tarvinnut tulla töiden takia, päinvastoin: juhlien takia. Koko elokuu on täynnä juhlia; joka viikonloppu juhlat tai kutsut tai jotain. Huomenna rotissööri-piknik ja lauantaina häät! Ja ensi viikolla vaikka ja mitä, ja pitäisi olla edes vähän kuosissa, ja minulla on tukkakatastrofi. Kampaajani sairaustapauksen vuoksi en pääse huollattamaan pehkoani. Ja se ei ole minulle mikään pikkujuttu.

Sitä minä tuossa peilin edessä mietin, että kun jotkut oikein maksavat siitä, että saavat kiharat ja hiuspidennykset! Minä haluan väriä, lyhennystä ja helposti sileäksi föönättavat hiukset, mutta se ei nyt onnistu. Auts.

Historiaa Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini

Mökillä enimmäkseen sisällä

Eihän tänään mikään huippusää ole mökillä ollut.

Mikä merkitsi, että oli hyvä tehdä metsurihommia ja vähän leipoa. Sitruunakakusta tuli aurinko!

Emme me kakkua kaksistaan syöneet.

VMP = varamiespalvelu = hyvät ystävät, jotka tulivat tänne seuraksemme viidennen – tai kymmenennen tai jotain siltä väliltä – kerran muutamaksi päiväksi, olivat seuranamme ruokapöydässä.

Tulivat aika lailla suoraan Napuen taistelukentän viereiseltä kesäpaikaltaan, mikä oli erinomainen syy maistaa nyt jo maailmankuulua Napue-giniä.

Ja? – Ja se oli kyllä hyvää. Oikein erinomaista, vaikkei meillä sitä asiaan kuuluvaa rosmariinin oksaa ollutkaan…

Napuen taisteluhan ei ollut mitenkään Suomen historian huippuhetkiä, päinvastoin: Isonkyrön Napuessa kenraali Armfeltin suomalaiset joukot hävisivät venäläisille pahanpäiväisesti helmikuussa 1714, mikä osaltaan johti ns. Isonvihan alkamiseen. Seurannut seitsemän vuoden vainoaika oli erityisesti Pohjanmaan väestölle rankka ja raaka ajanjakso.

Mutta iloisempiin tunnelmiin: nyt lähdetään notskille iltapalalle.

Täällä kun on vielä hyvin valoisaa eikä sada.

Historiaa Vanhemmuus

Keskikesän juhla, Suomen lipun päivä

Tänään on Suomen lipun päivä. Juhannuspäivä on myös Suomen lipun päivä. Näin päätettiin 1920-luvulla kun alettiin – vastikään itsenäistyneessä Suomessa – kiinnittää huomiota kansallislipun käyttöön ja suunnitella sitä, mitkä päivät ylipäätään olisivat kansallisia liputuspäiviä.

Vuonna 1926 järjestettiin sen ajan ”julkkiksille” kiertokysely siitä, mikä heidän mielestään olisi sopivin Suomen lipun juhlapäivä. 1920-luvun tilanteessa oli tärkeää, ettei päivä olisi poliittisesti värittynyt. Kyselyn jälkeen kirjailija Maila Talvion ehdotus juhannuspäivästä voitti, ja nyt juhannuspäivän vastaisen yönkin lippu saa liehua (tai levätä) salossa. Viralliseksi liputuspäiväksi juhannus tuli vuonna 1934.

Nyt meidän lippu on laskettu, ja keskikesän juhla alkaa hiljalleen hiipua. Tänään vasta oikein tajusin, että kesäloma on alkanut. Vähemmän touhotusta kuin eilen, – tosin hyvin tänäänkin porukalla syötiin. Perämeren lohesta on nyt tullut minun uusi herkkuni, sille sitten tykötarpeita monen sorttisia, ja jälkkäreitä. Koko ajan taustalla soi Novan juhannuslista.

Ja melkein koko ajan paistoi aurinko. Kesältä tuntui. Omenapuut kukassa, rodot kukassa, kesäkukat kukoistavat, nurmi on kaunis vihreä matto – ja sitten vain vähän sääskiä, mutta kylläkin ihan kerroksina männyn siitepölyä.

Aamulla lenkillä Meri-Toppilan Teletappikukkuloilla ei ollut ketään muita. Merenrannassa melkein tyven. Tuntui hyvin hyvältä kävellä. Kuvailla. Kuunnella linnunlaulua. Olla lomalla.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Onnikkahistorian parissa

Viimeinen kahdeksasta viimeisen parin kuukauden aikana tekemistäni yliopiston ulkopuolisista luentokeikoista on nyt tehty. Kiinnostuneita kuulijoita ja asiantuntevia kommentoijia enemmän kuin yhdessäkään edellisistä. Olisikohan ollut melkein lähelle sata Pudasjärven Koskenhovin isossa pirtissä ja porstuassa.

Vanhaan tutkimusaiheeseni sain palata … Sikäli sattui tämäkin hyvin tähän lähdön tunnelmaani: olen näet vahingossa ja tarkoituksella tullut tässä kerranneeksi menneitä projektejani, kirjoittamiani juttuja ja tutkimusteemojani. Liikenteen historiaahan minä olen yhden kirjan ja ainakin kymmenen artikkelin verran tutkiskellut. Siis onnikkaliikenteen historiasta raataitiltiin paikallisen 80 v. liikennöitsijän kanssa. Sellainen kahden hengen paneelikeskustelu se oli. Olisihan meillä juttua riittänyt vaikka iltamyöhään, mutta saatiinpa pysymään kuosissa. Ikinä ennen en ole tuon muotoista ”asiantuntijakeikkaa” tehnyt, mutta järjestävän osapuolen kommenteista ymmärsin, että ei se ihan pieleenkään mennyt.

Sitä paitsi pudasjärveläisen Nevakiven linjat -yrityksen 90 v. -juhlassa oli paljon tuttuja, joiden kanssa oli lohensopan äärellä mukava tavata ja jutella.

Yrityksellä on hieno TT-Ford (huom. ei A-malli), joka on entisöity museoautoksi.

Se on ajalta jolloin ensimmäiset auto-omnibusmobiilit tehtiin kuorma-autojen lavoille.

Aluksi nämä moottoroidut kulkuvälineet olivat niin pelottavia, että esimerkiksi Oulussa niillä oli lupa ajella vain öisin, kun ei ollut hevosliikennettä. Joten ei ihme, että Temmeksellä, kun ensimmäiset auto-omnibusmobiilit aloittivat liikennöinnin, muorit totesivat, että ”Maailmanloppu tullee ku mökit liikkuu…”

Kuorma-autoista rakennettujen autojen rinnalla oli myös ”oikeita” auto-omnibusseja. Eroa kuorma-autosta kyhätyn kulkuvälineen ja ”oikean auto-omnibusmobiilin” välillä ei ole kovin helppo tehdä. Aikalaisille eron tekeminen ei ollut vaikeaa, sillä Suomen Kuvalehdessä oli opastava artikkeli vuonna 1925: Siinä todettiin

linja-auto on vaunu, joka on rakenteeltaan sellainen, että se kykenee matkustajalle antamaan ensiksi täyden kulkuvarmuuden, on nopea ja sellaisilla mukavuuksilla varustettu, että matkustus sillä ei käy työksi, vaan huviksi, ja että pitemmänkin matkan tällaisella tehtyään ihminen vielä on työkykyinen ja reipas …

Samassa jutussa todettiin, että kuorma-auton alustoille tehdyissä

vaunuissa ihminen ellei juuri kolhiinnu niin pahoin, että sairaalaan tarvitsisi viedä, kuitenkin väsyy ja tulee työhaluttomaksi joiksikin tunneiksi.

Paljon hienoja vanhoja onnikkakuvia täällä (rullaile sivun alareunaan). Tämmöisiä ja paljon muita juttuja tänään.

Ja tämä oli kyllä nyt niitä viimeisiä isosti, ohi normitöiden valmisteltavia juttuja tälle keväälle. Jotta helpotustahan tässä on ilmassa. 🙂 Nyt pakkaamaan. Minilomanen on alkanut!

Historiaa Yliopistoelämää

Suwi Wirsi

Kesäkuun ensimmäinen, ja myrskyää kuin syyskuussa. Meillä ei ollut ainoitakaan lakkiaisia vierailtavana, saatikka kevätjuhlia, joissa olisi laulettu Suvivirttä. Sikäli ei oikein tunnu kesälomakauden alulta.

Minulla kuitenkin on lähtölaskenta töistä toden teolla alkanut, tein jo ovenpieleen ”aamukalenterin”, sovin yhden jos toisen työkaverin kanssa minä päivänä tällä ja ensi viikolla töitäni jakelen ja niitä ”ketjutan”, vähän kuin työhön perehdytän kollegoitani. 🙂

Sain joku viikko sitten postissa ”työuran lopettamisen muistoksi” Suwi Wirren sanat vuodelta 1701. Kiitos ja kumarrus Rovaniemen suuntaan. Mielenkiintoiset sanat ovat.

Suwi Wirsi (1701),

Jo joutu armas aica,
Ja Suwi suloinen,
Joll caunist caiken paican,
Caunista cuckainen.
Nyt armas Auring meitä,
Taas lähte lähemmäx,
Hän cuolleet hauto, heitä
Jäll teke eläwäx.

Ne nijtyn cuckat corjat,
ja Laiho laxosa,
Nijn ylpiät Yrtti tarhat,
Puut wehriät werasa,
Ne meillen muistuttawat,
Suurt hywytt’ Jumalan,
Jong caick ain nähdä saa
Juur ymbär Wuoden ain.

Nyt lindu äänell corjall,
Taas laula taitawast,
Eng me sijs mahdais Luojall,
Tääll weisat iloisest?
Mun Sielun HERra kijtä,
Nyt riemu-laululla,
Cuin iloitta ja täyttä,
Meit laupioill lahjoilla.

o Jesu Christe jalo,
Sä kircas paistehem,
Ain kylmä luondom haudo,
Ja asu tykönäm!
Sun rackaudes tuli,
Ann pala sydämmes!
Tuo meihin uusi mieli,
Pois murhet poista myös.

Sä Saronin caunis cucka,
Cucoistus laxosa,
Mun Sielun awuill Cruuna,
Tee taitawax tawoisa,
Sun castes händ Sionist,
Ain caunist castacoon,
Sitt cuin Ruusu Libanonist,
Hajuns hywän andawa.

Ann maa tääll caswons canda,
Wacons myös liota;
Meill tarpet tahdoisit anda,
Maan, meren siunata,
Ann Askeles tiucku raswast,
Suo maistam sit ain makiast,
Meit ruoki sanallas,
Nijn Sieu on autuas.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Työuran lopettamisen muistoksi” piipahteli tänään opiskelijoita, mansikoilla ja suklaalla, kukkasilla ja ennen kaikkea piipahtamisellaan muistivat. Hyvällehän se sellainen tuntuu: ”Ikinä ilman sua en syksyllä valmistuisi.” Tuollaisen jälkeen antaa itsensä uskoa, ettei ole ihan turhaan duunissa ollut. 🙂

Ja huomenna siis läksiäskekkerit. Juhla-piknik. Tai päättäjäiset niin kuin Pehtoori koko ajan höpöttää. Päättäjäiset? – No ei ole. Ja tuskin suvivirttäkään veisataan. 😉

Historiaa Yliopistoelämää

Iloa ja alakuloa

Olisi varmaan liioiteltua sanoa, että nyt se on täytetty, mutta joka tapauksessa viimeinen luentoni yliopistonlehtorina oli tänään.

Onneksi se ei ollut mikään virallinen ”jäähyväisluento”, eikä yleisö (ainakaan suurin osa) tietenkään edes tiennyt, että se oli viimeiseni. Riitti että minä tiesin. Oikeasti meinasi aamulla vallata alakulo, ikävä jo nyt luennoimista. Kaihomielellä lähdin kohti Pakkala-salia.

Ja mikä oli hämmentävintä? Se oli se, että suunnilleen puolensataisessa yleisössä oli niin paljon entisiä opiskelijoitamme/omia opiskelijoitani, jotka olivat nyt historia-alan ammattialaisina siellä mukana. Aikapäiviä sitten valmistuneita maistereita, joille olin ollut opettajana. Oli siellä muutama nykyinenkin opiskelija ja toisaalta olipa siellä yksi minua yliopistossa opettanutkin mukana. Tietysti Museoyhdistyksestä, Oulu-seurasta ja museolta tuttuja ja sitten eläköityneitä alan ammattilaisia. Onko niin, että minustakin tulee vastaavien tapahtumien vakiyleisöä tulevina vuosina? Ehkä en näe itseäni ihan vielä tuohon genreen kuuluvaksi, vaikka olen varma, että kun vastaisuudessa ja toivon mukaan, on aikaa, niin käynkin kuuntelemassa luentoja ja esitelmiä paljon nykyistä enemmän.

Jään kaipaamaan luennon pitoa, sitä helpotusta kun se on tehty. Mukavalta tuntuu myös kun kuulijat käyvät esitelmän jälkeen heippaamassa, kiittämässäkin. Se on palaute tehdystä työstä, ja sitä minä olen aina kaivannut ja tarvinnut – tavalla tai toisella. En ole sellainen itsekseni puurtaja, joka ei välittäisi yhtään, mitä tehdystä työstä, luennosta, kirjasta, artikkelista, raportista, hallinnosta, ohjauksesta pidetään. Haluan, että onnistun. Siitä se lähtee työn ilo.

Ja vaikka oli alakulo siitä, että tämä oli viimeinen, niin siitä samasta syystä myös iloa: nyt-nämä-loppuu, tämä-on-tehty, olen-osani-hoitanut -fiilis. Ainakaan yliopistonlehtorina en enää luennoi enkä esitelmöi, mutta jos tarvitsette luentoa vuotuisjuhlista, historiasta ja identiteetistä, arjen historiasta, Pohjois-Suomen väestöhistoriasta, onnikkaliikenteen historiasta, perhehistoriasta, teollisuusyhteisöjen sosiaalihistoriasta, Laanilan kullankaivuun historiasta, agraariyhteisön työvuodesta tai ilmiöstä, jota monet nimittävät modernisaatioksi, mutta jota minä en siksi nimitä, niin pientä korvausta vastaan ennen aikojaan yliopistomaailmasta vetäytynyt historioitsija on ehkä käytettävissä – on paljon kuvia ja valmiita luentopohjia mapillinen, parikin. 😀

Viimeiseen kandiseminaariin on vielä 15 työn lukemisen, arvostelun ja seminaari-istunnon matka, joten nyt ei muuta kuin niiden pariin.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Tietokirja juhlista, historiasta, ruuasta, …?

On herännyt tässä ajatus.

Jo tehdessämme sisareni kanssa Vuorotellen-kirjaa ajatuksena oli koota ”vuodenaikakirja”, ja sellainenhan siitä tulikin. Siinä julkaisin eri kuukausille ”kuuluvia” ruokaohjeita ja niihin liittyviä tarinoita ja totuuksia. Kirjassa sivutaan vuotuisjuhlia, samoin kuin täällä Tuulestatemmatussa, ja muutamissa lehtijutuissa joita olen vuosien varrella kirjoitellut. Ja nyt kun minulla oli se luentokiertue ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret”, joka selvästikin herätti kiinnostusta, olen vähän miettinyt uutta kirjaprojektia.

Miten olisi jos tekisi tietokirjan suomalaisista vuotuisjuhlista, osaltaan päivittäisi Kustaa Vilkunan klassikko-opusta Vuotuinen ajantieto, joka nyt kertakaikkiaan on ”so-last-season”. Se on agraariyhteiskunnan vuotuiskalenteri, ja täynnä kansaperinnettä. Sitten on se Seljavaaran ja Kärjän ”Juhlat alkakoot! Vuotuisia tapoja ja perinteitä”, jota olen käyttänyt useinkin ja edelleen Sirpa Karjalaisellakin on vuotuisjuhlaperinteestä kirja. MUTTA, ajattelin erilaista kuin nuo. Vähän olen suunnitellut sellaista, jossa olisi paitsi tietoa juhlien historiallisista juurista mutta myös vuotuisjuhliin liittyvien ruokien perinteistä ja ehkäpä samalla niiden valmistamisestakin eli olisi myös reseptejä. Ja jossa olisi kuvia! Tietysti. Ja joka olisi kaikinpuolin modernimpi kuin Vilkunan makulatuurille painettu, jotenkin ”rukinlapakulttuuriin” viittaava ikiaikainen opus.

Jos tietokirjani olisi sellainen lahjakirjaksikin sopiva, värikuvallinen 150 – 200-sivuinen kirja, jossa kerrottaisiin, miksi pääsiäistä Suomessa kutsutaan pääsiäiseksi ja jossa olisi sellaisia tarinoita, joissa kerrottaisiin, miten loppiainen, Kölnin tuomiokirkko ja Ruotsin maakiekkojoukkueen pelipaitoja koristavat kolme kruunua liittyvät yhteen (tiedätkö?), kiinnostaisiko se? Jossa kerrottaisiin joulutorttujen historiasta ja siitä, miksi Vappuna Helsingissä Ullanlinna kansoittuu piknikin viettäjistä? Sellaisia tarinoita kuin kahden kynttilän polttamisen perinne itsenäisyyspäivänä tai aprillipäivän lyhyt historia (johon minulla on nyt jo paljon lisiä….) .

Olisiko sellaisella kirjalla kysyntää? Se maksaisikin enemmän kuin nuo omakustannekirjaseni, jotka nyt toki ovat ilmaiseksi nettisivulla luettavissa, mutta kuitenkin korkeintaan 30 – 40 euroa.

Alla markkinointitutkimus. Klikkaathan vastauksesi, rehellisesti. Eikä klikkaus todellakaan sido mihinkään, varsinkin kun en edes näe, kuka on klikannut ja varsinkin kun tämä ajatukseni ovat ihan tuhannen alkutekijöissään ja suunnitelmat ohuina haituvina leijuvat. Mutta klikkaahan, pliis.