Historiaa

Jos viikossa tulee tusinan verran vastauksia kommenttilaatikkoon, voisin arpoa tuolta varastosta sen viimeisen seinäkalenterin, joka on jakamatta ja jossa on ottamiani kuvia Oulusta.

Näinhän minä tuon ”Oman kunnan historian” -postauksessa lupasin. No ei tullut kuin viisi vastausta. Niistä kiitän kauniisti, ja niistä sain hyvää tietoakin. Ehkäpä siis vielä jemmaan kalenteria, ja järjestän piakkoin jonkin uuden kyselyn, veikkauksen tai arvonnan jossa se sitten on palkintona.

Mutta palaanpa noihin kommentteihin:

Kaakkuri kirjoitti, ”koulun vieressä asui innokas kotiseutuharrastaja, joka kävi kertomassa koululaisille paitsi oman kylämme historiasta, mutta myös entisajan elämästä ylipäätään” – tällaista minusta voisi käyttää enemmänkin. Miksei kouluun ala-asteelle tai yläkouluun pyydetä useamminkin ”eläviä esimerkkejä” historiasta, miksei hyödynnetä muistitietoa. Tai miksei oman paikkakunnan tapahtumien kautta avata Suomen tai maailmanhistorian tapahtumia laajemminkin. Liki joka kylässä, pitäjässä tai kaupungissa on jonkun paikallisen merkkimiehen patsas: eikö kotiseudun oman suurmiehen tai elinkeinoista kertovan teoksen kautta voitaisi – vaikka opetussuunnilman puitteissakin – tehdä historiaa läheisemmäksi ja siten ehkä kiinnostavammaksi?

Koivun vastaus oli minulle melkein odotettu: kouluopetuksessa ”puunilaissodat jäivät nimenä mieleen”. Kertoo hyvin paikallishistorian opetuksesta koululaitoksessa, varsinkin jokunen vuosikymmen sitten. 😉

Katri H:n – liki ammattimainen analyysi 😉 – oman kotiseudun paikallishistorioista on minulle hyödyksi luennonpidossa. Erityisesti pidin luennehdinnasta: ”Ne ovat myös positiivisia, ”maksaja on oikeutettu edustavaan muotokuvaan” -tyyppisiä teoksia.” Tuo on niin totta: useat paikallishistoriat on joskus kirjoitettu siten, että jää vaikutelma, että ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt”. Paikallishistorioista (tai yritys- tai vaikka urheiluseurahistorioista) toisaalta toivoisikin, että ne olisivat sellaisia kuten Katri H. kirjoittaa: ”Ne antavat ylivieskalaisille paikallistuntemusta, muokkaavat identiteettiä ja luovat tunteen yhteisestä menneisyydestä.”  Antaisivat varmasti vielä enemmän kun niistä tehtäisiin elämänmakuisia, ihmisläheisiä ja niistä olisi tieto ihmisillä.

Sadulle kiitos Kouvolan tilanteen kertomisesta. Siellä tuo historiaharrastuneisuus kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Rovaniemellä on, tai ainakin on ollut.

Se että Haukiputaalta käytiin Oulussa ”historiallisella” kävelyllä, kuten Laura kertoi, on minusta oivallinen tapa, miten historiaa voisi tehdä tiettäväksi. Ja se tuo mieleen, mitä meidän (Pehtoorin ja minun) italian kielen opettaja Kansalaisopiston iltatunneilla jokunen vuosi sitten kertoi, kun kyselin, miten Italiassa opetetaan historiaa. Ensinnäkin siellä kouluopetus keskittyy Italian (ja antiikin Rooman) historiaan. Euroopan historia nähdään antiikin, renessanssin ja nationalistisen Italian kautta. Ja sitten tämä nuori italiatar kertoi, että tavallista oli, että historian tunneilla mentiin ulos kiertämään. Katsomaan niin kuin nyt vaikka sitä missä Gaius Julius Caesar piti Forum Romaniumilla puheitaan tai sitä missä Garibaldi ja paavin joukot taistelivat. Rooma on historia.

Historiikki vai historia? Näiden käsitteiden ero ei ole kovin yleisesti hahmotettu, mutta akateemisessa maailmassa niillä on vissi ero. Historiikiksi nimitetään usein aika suppeaa, tapahtumat ja päivämäärät kronologisessa järjestyksessä luettelevaa tai kertovaa esitystä. Se voi perustua alkuperäisiin asiakirjoihin, mutta tutkimuksellisuus, kontekstualisointi on usein kovin vähäistä. Katri H:ta lainaten historiikeistä voisi todeta, että ”Ne ovat ”totta”, niissä on lähdeluettelo, mutta niitä ei ole nootitettu. – –  analyysi ja keskustelu aiemman tutkimuskirjallisuuden kanssa on vähäistä.” Historia taas on (yleensä ammattilaisen) tekemä, lähdeviittein, historiantutkimuksen metodein tehty analyysi. Useimmat kaupunki- ja kuntahistoriat ovat juuri historioita.

Nyt paikallishistoriallinen paatokseni tässä blogissa tokenee toviksi.

Töissä tänään kylmä: tasan + 20 C näytti huoneen mittari. Se on liian vähän paikallaan olevalle, iltapäivät istuvalle työntekijälle. Aika hiljaista. Opinto-ohjausta muutamille. Joskus toivoisin etten olisi niin hövelisti ilmoittanut kaikille, että ”opinto-ohjausta on tarjolla, kenenkään opinnot ei saa jäädä sen takia jumiin, ettei olisi ohjausta.” Ja yksi matonnykäisy. Viime viikolla parikin. Että sellainen vie motivaatiota. Mutta koetan sulkea tuollaiset pois, harmistumatta.

Huomaatteko, mikä noissa käytävällä ottamissani kuvissa on?

Ja tässä kattotasanteellakin se näkyy?

Aurinko. Vaakasuora aurinko. Valo.

Ja reilu kuukausi ja tämän vuoden kurjin kuukausi on ohi.

Olen joskus täällä kertonut ja vinkannut netissä olevaan vanhojen digitoitujen sanomalehtien arkistoon… Se on edelleen olemassa Kansalliskirjaston sivuilla. Ja nyt myös aikakauslehtien kokoelma on valtavasti laajentunut. Siellä voi selailla 1800-luvun Suomen Kuvalehteä, Terveydenhoitolehteä, on lehdet opettajille, kätilöille, käsityöihmisille, urheilijoille… Onpa vuonna 1908 ilmestynyt kaksi kertaa kuussa lehti nimeltä ”Kanankasvattaja”. Leikkeet-otsikon takaa löytyy mukavia ajankuvia.  Ja esimerkiksi pian käsillä olevia vaaleja ajatellen kannattaa perehtyä puoluekenttään . http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1005363/articles/436597

Klikkaa sisällys isommaksi: näet polttavimmat terveysasiat sadan vuoden takaa.

Siis Kansalliskirjaston sivulle. Kannattaa surffailla.

Kokeilinpa tekstihakuakin. Hakusanaksi ”linnit” (= blinit) ja voilá!
Resepti löytyi: vuoden 1901 Kasvitarhalehden ensimmäisessä numerossa oli kuin olikin blinien ohje.

http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/963612?term=linnit#?page=2

Ja samalla sivulla on ”täytettyjen pyöryleipien” ohje… kuulostaa laskiaispullilta, eikö?