Vuonna 1921 säädetyn oppivelvollisuuden astuttua voimaan Suomen kansakoululaitoksessa pyrittiin tekemään kaikista ”kilttejä”. Nostalgiset kuvataulut (klikkaamalla näet sen isompana) olivat siinä projektissa tärkeä väline.
Mitään uutta auringon alla?
Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:
”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”
Ja Langlet jatkaa:
”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”
No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!
Flow – tekstin tuottamisen riemu
Flow! Pitkästä aikaa. Suljin aamulla työhuoneeni oven, en jättänyt raolleen helposti avattavaksi, en yrittänytkään olla helposti lähestyttävä. Yhtään sovittua tapaamista tai HOPS-sessiota ei ollut; niinpä tein huoneestani tutkijankammion, vetäydyin sinne. Aamukahvilla sentään kävin, mutta eväät söin sorvin ääressä. Kirjoitin. Koko päivän. Pitkästä aikaa flow: työ vie mennessään niin, että yhtäkkiä vain havahtuu: on aika lähteä kotiin.
Tällaisten päivien ansiosta sitä luulee, että tekstin tuottaminen on luomisen juhlaa, eikä tuskaa. Luulee, että historiankirjoittaminen ja -popularisointi on helppoa. Tällaisten päivien fiilis on onneksi se, joka työstä jää päällimmäiseksi.
Voisiko tätä jotenkin stimuloida? Miten haltioituneeseen kirjoittamisentilaan pääsisi useamminkin?
Naiset ja ura
Vuoden 1938 Kotiliedessä haastateltu amerikkalaisfilmitähti totesi, että hän on tavattoman onnekas saatuaan vaimon, joka ”ei erityisesti pidä puhumisesta, on säyseä ja jolla ei ole haaveita oman tulevaisuutensa tai uran suhteen”. Säyseä? Ei olisi ollut meitsistä filmitähden vaimoksi. Muuten ehkä, mutta että vielä olisi pitänyt olla ”säyseä”!
Prosemma-aiheita etsiskelin ja lehtiä lueskelin. Joten ei se niin hääppönen tämä minunkaan ”urani” ole.
Mainos: Kotiliesi 1938
(klikkaa kuva isommaksi, jotta vallan mainio tekstikin näkyy. Kestää hetken … ).
Urakka tyrkyllä
”Taivalkosken historia -hanke olisi vireillä. Otatkos homman? Aikaa olisi nelisen vuotta, sivuja kolmisen sataa ja maksavatkin siitä, ehtisit ihan hyvin töiden ohessa ja lukukausien välissä tehdä. Alkasitko?”
”- Joo, ei. Kiitos, mutta ei kiitos.”
Onhan noita tilaushistoriahankkeita ollut. Vuosikymmen, toistakin koko ajan virkatyön ohessa, lomilla, lasten päiväunien aikaan silloin ”kotihoidonvapaalla” [järkyttävä sana] ollessa ja iltaisin niitä tuli tehtyä. Lauantaisin arkistoissa ja iltalukemisena kaikenmaailman kotiseutulukemistoja. Ainainen kilpajuoksu dead-linejen kanssa. Kirjoittamisen tuskaa. Oli niissä monia hienojakin hetkiä, toivat taitoa ja tietoa, flowkin vei monesti mennessään, mutta kiitos ei enää.
Alan oppia sanomaan ei.
Tänäänkin lähdin jo kolmelta töistä, ja valmistelen lauantaisia rapukestejä. Mietin viinejä [pientä painetta niiltä osin sillä saamme joukkoomme myös alan asiantuntijan] ja tarjottavia. Liinoja silittelen ja pihalyhtyjä putsailen. Kakkupohjat jo tein: saakohan vielä mansikoita? Taivalkosken historiassa olisi varmasti haastetta ja huvia, mutta nyt elämä on parempi ilman sitä urakkaa.