Historiaa – Sivu 13 – Tuulestatemmattua

Oulun kahviloissa – ja puistossa

Kotiseututuristeilu senkun jatkuu …

Eilen olimme äidin kanssa aamupäivän poliklinikkareissun jälkeen keskikaupungilla lounaskahvilla. Lämmön ja kesän myötä sain äidin houkuteltua Otto Karhin puiston (lue: Letkun puiston) Makiaan. Miksikö puistoa kutsutaan (edelleen) Letkun puistoksi? Puiston reunalla oli Oulun ensimmäinen palokuntatalo, ja kuten palokuntataloissa ruukaa olla, oli tässäkin torni, johon vesi/sammutusletkut vedettiin suoraksi kuivamaan. Torni oli sellainen maamerkki, joka nimesi viereisen puistonkin. Nimi on säilynyt, vaikka palokunnan talon paikalla on ollut pankkia ja baaria, Omppuhotellia ja Subwaytä jo vuosikymmeniä.

Puiston oikean nimen kantaja Otto Karhi taas oli 1900-luvun alkupuolen oululaisia poliitikkoja (mm. Maalaisliiton ensimmäinen pj., kansanedustaja, kunnallismies, sanomalehti Liiton perustajia, Oulun osuuskaupan toimitusjohtaja).

No mutta, siis Makia. Siellä on hyvä lounassalaattibuffa (tasan yhden kerran kokemus), mutta päätimme ottaa Toast Skagenit, ne kun ovat molempien herkkua. Ja niinpä pettymys olikin aika suuri, kun kahden leivän päällä oli katkarapuja yhteensä niin paljon kuin yhdessä olisi kuulunut olla. Eikä se nyt muutenkaan… Mutta istuskelimme ulkona ja katselimme ihmisvilinää, jollaista Oulun keskustassa ei kyllä tietääkseni maanantai-iltapäivisin tuppaa olemaan.

No tänään sitten toiseen oululaiseen perinteiseen kahvilaan. Tänään oli Apsu-päivä, ja päikkäreiden jälkeen päätimme lähteä kolmisin (pappa, pappaaaaaa huutaa Apsu kun ollaan lähdössä) Hupisaarille, puistoon ja syöttämään sorsia, – ja jätskille. Hupisaarten Kiikkusaaressa on Kiikku-niminen (ent. Tuomenkukka, silloin kun meidän lapset olivat leikkipuistoiässä ja sen jälkeenkin) kahvila.

Siellä me sitten tänään jonotimme eskimoita ja kahvia, ja Apsu yrittää kiinnittää nuoren, kauniin tytön/naisen huomiota roikkumalla tiskissä ja sanomassa ”täti, tätiiii” ja hymyilemässä valloittavinta hymyään. Nuori nainen ei ilmeisesti oikein tykännyt tätittelystä, syrjäkarein vain vilkaisi poikaa ja Apsu tyytyi kävelemään kahvilan pihapöytiin vaniljaeskimoon keskittyen.

Mutta puistossa meillä oli mukavaa! Siellä kun on kaikenlaisia soittimia, vempaimia, kiviä, kiveyksiä, kiikkuja, temppuratoja (jotka eivät vielä Apsua juuri kiinnosta) – ja ympärillä kaunis puutarha. Elokuussa ruusuja ja syyskuussa ruskaa kyllä kannattaa käydä katselemassa useammankin kerran.

Mutta parasta kaikesta oli lintujen ruokkiminen. Voi sitä riemun määrää, kun leipäpussi otettiin esille!

Ja puhalluskukkien ideaa olen koettanut aiemminkin pojanpojalle avata, mutta nope, – ei oo Apsun juttu. Saippuakuplat on.

Historiaa Oulu

Tänään kotiseuturetki Pateniemeen

Pateniemeen, Perämeren rannalle, perustettiin vuonna 1857 laivavarvi (~ telakka). Aikana, jolloin oululainen tervaporvaristo oli ja eli vauraimmillaan, varvilla tehtiin fregatteja, kaksimastoisia parkkeja ja hinaaja.

Kun kauppias- ja laivanvarustajasuvun vesa Gustaf Bergbom sai opintonsa Lyypekissä suorituksi, hän palasi Ouluun ja oli perustamassa Iihin Suomen ensimmäistä höyrysahaa; Kestilän saha valmistui vuonna 1860.

Muutama vuosi sen jälkeen Pateniemen laivavarvi siirtyi Bergbomille. Bergbomin myötä laivanrakennus Patelassa jäi toissijaiseksi, ja sen rinnalle ja korvaamaan perustettiin Pateniemen saha. Sahan toiminta jatkui vuodesta 1873 vuoteen 1990. Nyt alueella on pieni, pittoreski sahamuseo. Se on ainoassa laivavarvista säilyneessä rakennuksessa, ns. Nikkaripirtissä.

Kuten ajanhenkeen (paternalismiin) kuului, Bergbom rakennutti sahalaisten lapsille koulun ja myöhemmin tarhankin. Niin oli tehty Kemijokisuussakin, jossa Bergbomin kauppahuone oli ollut perustamassa Laitakarin sahaa ja oli myöhemmin yksi Kemiyhtiön pääosakkaista.

Kauppaneuvos Bergbom oli 1800-luvun lopussa koko Suomen varakkaimpia ja toimeliaimpia liikemiehiä, ja hänen vauraudestaan on jälkiä vieläkin Oulun katukuvassa. Torinrannan säilyneistä ranta-aitoista kaikkein komein ja suurin (ainoa siniharmaa) on ”Päripumin aitta”. Poikamiehenä kuolleen G. Bergbomin kauppakartano on aika päiviä sitten hävinnyt, – se oli siinä, missä jo edesmennyt Stockakin. Mutta hänen kaupunkiasuntonsa on vielä vielä komea!

Nykyisin tuomiokapitulitalona toimiva Bergbomin vuonna 1888 valmistunut kivitalo renessanssi-parvekkeineen 😉 on Ojakadun ja Rantakadun kulmauksessa.

Sahalla tarvittiin paljon työvoimaa ja niinpä sahan ympärille muodostui tiivis sahayhteisö. Toimeentulo saatiin sahalta ja saha järjesti omat palvelut maaseudun keskellä sijainneelle sahayhdyskunnalleen, aivan kuten esimerkiksi Karihaarassa Kemissä tai Hallassa Kotkassa.

Sahatavaran kysynnän kasvaessa vanha saha osoittautui liian pieneksi ja vuonna 1908 Pateniemeen valmistui uusi sahalaitos, joka oli käytössä vuoteen 1990 asti. Vuosikymmenien varrella Pateniemen saha on kuulunut mm. Uleå -, Oulu-, Kajaani- ja Veitsiluoto- yhtiöihin.

Pateniemi liitettiin Oulun kaupunkiin (vasta) 1965, – minä jopa muistan sen. Ja vajaa kymmenen vuotta sen jälkeen Pateniemen sahan museon pihapiiri tuli minulle tutuksi: olin vähän aikaa rahastajana linjalla numero 1, jonka päättäri ruuhkavuoroilla oli sahan nurkalla. Minun ”vakkarilinjani” nimenomaan keskikouluaikana oli kolmonen, mutta myös ykkönen. Juuri tuossa sahan palolaitoksen kohdalla oli päättäri.

Suosittelen museossa piipahtamista, ja matkalla kannattaa ihailla hienoja punavalkoisia, mansardikattoisia monen perheen puutaloja 1900-luvun alkupuolelta. Sahamiljöö on kaunis, ja menneen maailman havinan tuntee…

Pyörälenkin kohteena mitä mainioin, – matkan varrella on se Oulun komein koivikkokin.

Museo on auki vain kesäisin, ja sinne on vapaa pääsy.

Historiaa Oulu

Taidemuseo ja muistoja

Taidemuseo oli tämänpäiväisen pyörälenkin varrella, joten piipahdinpa: turisteilu kotikaupungissa jatkuu.

Taidemuseo on nykyään ylläolevassa vuonna 1921 rakennetussa liimatehtaassa. Se oli yksi Veljekset Åström Oy:n (nahka)tehdasalueen monista rakennuksista, ja myöhemmin siitä tuli yhtiön pääkonttorirakennus.

Viime sotien aikana rakennuksen katolla oli ”pottupelto”. Yhtiö viljeli keskellä kaupunkia perunaa, jota jaettiin/myytiin vain tehtaan omalle väelle: paternalismi oli vielä voimissaan. Omista pidettiin huolta, ja pula-aikana, elintarvikesäännöstelyn kurimuksessa ennen kaikkea työkykyisinä.

Rakennus oli minulle tärkeä paikka 80-luvulla: silloin siinä toimi (vuoteen 1987 asti) Yliopiston kirjasto. Jollen istunut tien toisella puolella oman laitoksen kirjastossa lukemassa (kuten yleensä tein) niin istuin tuolla kolmannen kerroksen lukusalissa lukemassa tenttiin, tai alakerroksen varastoissa tekemässä sivulaudaturia …

Yliopiston kirjasto muutti 1980-luvun lopussa Linnanmaalle, ja tätä ryhdyttiin remontoimaan Taidemuseoksi, joka on ollut tuossa jo pian 30 vuotta (vuodesta 1990).

Nyt siellä on Suomen taiteen tarina – Ateneumin kiertävä kokoelma (13.5.–17.9.2017). Ja sitä kävin katsomassa. Piipahtaminen on helppoa kun on Museokortti! Muutama, mukavalla tavalla ”oma”, kansallisesti läheinen, Suomi100 -teos, siellä oli. Sellaisia joiden näkemisestä tulee hyvä olo, fiilis, joka koskettaa jotenkin. Niinkuin nyt vaikka Pekka Halosen Tomaatit tai Akseli Gallen-Kallelan ”Sammon taonta”.

Gallen-Kallelan ”Saunomassa” (vai Saunassa?) toi mieleen muistoja lukioajoilta. Silloin (1976?) Yhdyspankista sai kalentereita, joissa oli kuva-aiheina Suomen taiteen kultakauden maalareiden töitä, muiden muassa tuon alla olevan kuvan keskellä oleva saunakuva. En muista, kenen idea se oli, mutta meistä kaikista se oli hyvä idea, että leikeltiin aika ison kalenterin kuvat irti ja laitettiin oman luokkamme takaseinälle 12 ”printtiä”, joissa oli toinen toistaan hienompia maalauksia. Ja kuinka meidän luokanvalvoja saikaan sätkyn, kun näki tuon ”riettaan, kamalan, rienaavan” kuvan luokan seinällä! Oikeasti huusi tulipunaisena, että ”hän kieltäytyy opettamasta luokassa, jossa on pornoa seinillä!” Hämärä muistikuva on, että taiteen päälle ymmärtänyt rehtori antoi luvan kuvien pitämiseen seinällä.

Näiden Suomi 100 -teemaisten taulujen lisäksi museossa on parhaillaan Liitos-näyttely joka ”tutkii luontosuhdetta ja luontoa meissä. Osa näyttelyn teoksista on elollista materiaalia käyttävää biotaidetta.” No enhän minä sellaisista paljon ymmärrä, eikä niistä saanut mukavia ”läikähdyksiä”, paitsi tästä.

Anu Osvan ”Mustat helmet” miellytti kovastikin. Luin Osvan haastattelusta että ”Kasviplankton on vähintään yhtä suuri hapentuottaja kuin sademetsät, ja yhdessä kuvassa on ”yhteyttämiseen osallistuvaa cytochrome c6 -proteiinia koodaavan geenin informaatio värimatriisina”. Hmmm…”art & science” ei selvästikään ole niin minun juttuni kuin 1800-luvun maalareiden fennomaaniset ja kansallisromanttiset työt, mutta tuosta ylläolevasta tykkäsin silti.

Taiteen lisäksi myös ruumiillista ravintoa tänään: aurinkoa, lepoa, hyvää (japanilaista) ruokaa.

Historiaa Oulu

Turistina Oulussa

Suljettujen verhojen takana on tänään käyty neuvotteluja. … 😀

Kuten suuren maailman tapaan kuuluu, neuvotteluissa oli alkoholilla osuuteensa, mikä oli ehkä yksi syy siihen, että asianosaisten kanssa pääsimme nopeasti kaikkia osapuolia tyydyttävään tulokseen ja saatoimme Pehtoorin kanssa jatkaa matkaa kohti kaupunkia. (Oikeasti: tapasimme ystävät Tähtitornin kahvilassa.)

Viileä ilta (+8 C) ei innostanut pitkään kävelylenkkiin, vaikka koetimme uskotella olevamme lomamaisemissa. Tämän viikon ”Turistina kotikaupungissa Oulussa” -teemaa jatkoimme ja piipahdimme vielä keskustan Cafe Torilla (Antell) katselemassa tarkemmin, mitä Tähtitornin kirjakahvilan hyllyistä oli tarttunut mukaan…

Aamupäivä oli kulunut urheilusuoritusten parissa (Pehtoorilla) ja 38 420 kuvakatalogin ja säätöjen metsästyksessä (minulla) …

Lounas sujui ”sukulounaalla”: toteutettiin äidin toive synttäreiden vietosta Nallikarissa. Meri oli hyytävän kylmän näköinen, promenadilla ei juuri ketään, biitsillä ei ketään, ja ravintolassakin kovin hiljaista, mikä oli ehkä vain hyvä. Saimme rauhassa lounaan nauttia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ps. Ehkäpä muistatte kun viime syksynä kerroin olleeni parin opiskelijani haastateltavana. ”Pojat” tekivät radiodokumenttia… Se on saanut nimekseen Tulevaisuuden historia. Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa tuli eilen radiosta, ja se on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa. Jo haastattelussa (toki jo paljon aiemminkin) tajusin, että sukupolvet ovat vaihtuneet, maailmankuva on muuttunut, tulevaisuus on eri sen jälkeen kun omat opiskelijani ovat aikuistuneet… jos tulevaisuutta verrataan siihen, mitä se meille 50-luvulla syntyneille oli, on se ihan eri meidän lapsillemme.

Projektin promoottori on Matti Johannes Koivu, jonka moni teistä tietänee musiikin kautta. Hän on tehnyt muutamia kauniita balladeja, akustisella kitaralla itseään säestäen. Hän on siis tämän dokkariprojektin ääni ja ykköstoteuttaja. … Minun osuuteni tässä eka jaksossa on suunnilleen 9.00 – 15.00 minuutin kohdalla. Hesarin arvostelussa esitettiin kriittinen kysymys, miksi haastateltujen (meitä oli yhteensä aika paljon!) omaa ääntä ei päästetä kuuluville? – En ole ollenkaan pahoillani, että Matti Johannes on itse sanomiseni muokannut ja ääneen lausunut.

KLIKS: http://areena.yle.fi/1-4136775

Ja tässä yksi parhaista lauluistaan… Biisin sanat ja video liikkuu oikeastaan samoissa sielunmaisemissa kuin koko tuo dokkari… 😀

Historiaa

Kaikki on suhteellista

Ehdin lenkille aamuvarhain auringon paistaessa, mutta kyllä meinasi meren rannassa huumori loppua kun paleli, vaikka oli goretexia ja hanskoja ja kaulahuivia… ja kun puolenpäivän aikaan menin hakemaan Apsua ja äitiään, joka vietiin töihin, satoi räntää niin, ettei tahtonut eteensä nähdä ja auton mittari näytti + 1 C. Plussan puolella kuitenkin. Eikä ole ollut itikoita.

Iltapäivällä vielä tuijottelin epäuskoisena kalenteria KESÄkuu, ja päivämäärä vei menneisiin vuosiin. … Muistinpa, että juuri kesäkuun ensimmäisenä alkoi kieltolaki, siitä on 98 vuotta. Ja juuri kesäkuun ensimmäisenä Suomessa astui voimaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus (ihan yhtä aikaa miehille ja naisille, eikä se koskenut vielä paikallishallintoa, vaan ainoastaan samalla luotua eduskuntaa), siitä on 111 vuotta.

Kesäkuun alussa 150 vuotta sitten oli vielä kylmempi kuin nyt: Helsingissäkin oli koko toukokuun keskilämpötila ollut juuri ja juuri plussan puolella, ja järvet olivat kesän alussa jäässä lähes koko maassa. Edellisen vuoden (1866) sato oli syksyn halloissa mennyt, ja talvi oli eletty siemenviljalla, teurastettu karjaa ja saatu käsitöitä vastaan kruunulta vilja-apua. Kesäkuun 1867 alun kylmyys oli pelottava; olihan elanto riippuvainen vuodentulosta, ja se taas sääolosuhteista. Edellisen huonon vuoden jälkeen näytti tulevan vielä huonompi vuosi. Ja tulikin. Niin kuin tuli vielä vuodesta 1868.

Nälkä heikensi ihmiset ja sai kerjäläislaumat liikkeelle, joten tyyfus (lavantaudin yksi muoto) ja pilkkukuume sekä muut taudit tappoivat kokonaisia perheitä, kokonaisia kyliä. Varsinaisiksi kuolonvuosiksi tulivat vuodet 1867–68, joista jälkimmäisenä väestöä kuoli ennätysmäärä: 137 700 ihmistä. Nälkävuosina (1866–1868) kuoli noin kuudesosa Suomen silloisesta väestöstä.

Aivan, eihän se yhtään auta, että tuhannet ihmiset kuolivat nälkään ja tauteihin 150 vuotta sitten paljolti ankarien sääolosuhteiden seurauksena. Ei auta, ei. On vain hyvä muistaa, ettei meillä ole mitään hätää. Ei mitään hätää.

Se on hyvä muistaa.

Meri-Toppilan lenkillä. Klikkaa oikean ylänurkan kahdesta vastakkaisesta nuolesta.

tai klikkaudu suoraan isoihin kuviin…. https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Meri-Toppilan+lenkill%C3%A4+1_6_2017/

Historiaa

Ystäväni-kirja

Kerroinhan pari viikkoa sitten löytäneeni blogien maailmasta sellaisen ”Bloggaajan ystäväni-haasteen”.

Ystäväni-kirja varmaan melkein jokaisella alakouluikäisellä (tytöllä) on ollut, minullakin. Etsinpä omani kun ajattelin että voisin käyttää kuvituksena… Pitkään aikaan pikkuista kirjasta en ollutkaan lueskellut.

Pari juttua kirjassa minua vähän hämmästyttää: ensinnäkin, etten kahta kirjaan kirjoittanutta, ikäistäni tyttöä, edes muista. He eivät olleet luokallani, mutta ketä he olivat, kerholaisia?

Ja sitten se, että kirjan sivuja täyttämään olin pyyytänyt poikiakin, ja nimenomaan se, että he olivat myös täyttäneet! Ystävieni joukossa on kolme aikuistakin: siinä lapsuuteni pihapiirissä liikkuneita ihmisiä, joiden kanssa kyllä olinkin aika paljon tekemisissä. Myös Turun serkkutytöt ovat omat lempiruokansa ja filmitähti-ihanteensa kirjanneet. Sain kirjani jouluna 1967, ja seuraavana kevättalvena olimme Vuokatissa, jossa aloitin laskettelijan ”urani” ja jonne myös serkkujen perhe tuli hiihtolomamatkallaan.

Kaunokirjoitus ei koskaan ole ollut vahvuuteni. Tai kyllä sitä paljon olen harjoittanut, mutta jälki ei kovin kummoista ole, ei vieläkään. Sellaista pientä tihrua on nyt.

Vasemmalla on silloisen bestikseni, Anitan, kaunis, varmaan Penol 300-tusseilla täyttämä aukeama, ja oikealla ovat minun lyijykynällä tuhertamat vastaukset.

Anita ei näyttänyt inhoavan ketään tai mitään, ja minullakin se kohta on tyhjä, mutta monella siinä lukee joko kesäkeittoa tai sisarusten nimi(ä). 🙂 Herkkuruokaani yhdeksänvuotiaana ovat olleet hernekeitto ja maksalaatikko. Mutta ”Urheilija-ihanteeni” -kohtaa ihmettelen: – Topi Mattila! Kuka ihme on tuo? Googlettamalla selvisi, että mäkihyppääjähän hän. Veikko Kankkosen minä kyllä olisi nyt sanonut lapsuuteni urheilijaihanteeksi, mutta ehkä tämä Topi on just tuolloin ollut ajankohtainen, – ei voi muistaa…

Filmitähti-ihanteeni oli kirjan mukaan Roker Moore. Rokerpa hyvinkin. Pyhimys-telkkarisarja oli kyllä huippu. Entäs paras leffa? – ”Luoti sydämessä”. Enpä tuollaistakaan muistanut. Kansallisfilmografian mukaan kuuluu sairaalaelokuva-genreen, ja liki dokumentaarinen on tuo ollut (KLIKS). Etäisiä muistikuvia on.

Olen jo tuolloin aikonut tulla ”isoksi”. No se tavoite kyllä on saavutettu! Näytän olleen luokkakavereitani edellä tässä asiassa: suunnilleen 125 – 128 cm pitkät, kanssani samanikäiset tytöt painoivat 26 – 33 kg, minulla oli pituutta 141 cm ja painoakin sitten 40 kiloa. Isoksi kasvoin. Maantieto on ollut lempiaine, historiaa ei vielä kansakoulussa ollut… 😉 Ja nelska (nelimaali) oli urheilulajeista lemppari, ja ”kukka josta pidän” on ollut ”Ruusu ja Hyääsintti”. 😀

Ehkäpä tässä joku päivä laitan bloggaajan ystäväni-haasteen, – se on vähän erilainen kuin tämä puolivuosisataa sitten täyttämäni.

Historiaa Ruokatarinoita ja -historiaa

Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta

Pääsiäisen perinteissä kuten oikeastaan kaikissa kristillisissä juhlissa ja niiden perinteissä on juonteita pakanallisista juhlista. Pääsiäinenhän on lähellä kevätpäiväntasausta, joten on vähintäänkin luontevaa, että germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen. [Ostara-jumalattaren (Eostre) mukaan on nimetty myös naishormoni estrogeeni.]

Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja, mitä tukee mm. se, että Afrikasta on löytynyt kymmeniätuhansia vuosia vanhoja koristeltuja munia. Juutalaisessa kulttuurissa ennen kuin Kristuksen ylösnousemuksesta tiedettiin mitään, annettiin munia lahjoiksi uutenavuonna ja syntymäpäiväjuhlissa.

Ja onhan meidän suomalaisten omassakin perinteessä vahva syntytarina, joka liitetään muniin: kalevalaisessa maailmansyntyrunossa sotkan munalla on keskeinen osa.

Kristilliseen pääsiäisjuhlaan munat ja nimenomaan munien värjääminen liittyy Maria Magdalenan legendaan: hänen kerrotaan menneen keisari Tiberiuksen luo kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta ja antaneen keisarille punaiseksi (elämän väri) värjätyn munan. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät maalattujen pääsiäismunien antamisesta on 900-luvulta. Lähteen mukaan Tessalonikin luostarissa igumeeni antoi munkeille pääsiäisyönä maalatut pääsiäismunat.

Ortodoksien pääsiäismuniin on usein maalattu kirjaimet XB eli HV, mikä on lyhennys slaavinkielen sanoista Hristos Voskrese – Kristus nousi kuolleista. Koristeltuja lasi- ja posliinimunia on tehty Euroopassa 1600-luvulta lähtien; koristeltujen pääsiäismunien vei 1800-luvun lopulla omalle korkealle tasolleen pietarilainen kultaseppä Carl Fabergé, jonka kultaisista koristemunista maksetaan nykyään huutokaupoissa miljoonia. Nämä avattavat koristemunat lienevät olleet yksi tekijä pääsiäisen yllätyssuklaamunille; aina 1970-luvulle asti sormukset olivat melkein ainoita yllätyksiä, joita munissa oli. Kindermunista me 50-luvulla syntyneet lapset emme osanneet haaveillakaan, mutta Fazerin Mignon-munia oli jo 60-luvulla. Itse asiassa niillä on tänä vuonna 121-vuotissynttärit.

Omaan lapsuuden perinteisiin kuului, että kananmunia kopsautettiin (pitsattiin, kuten äiti opetti) yhteen, ja se jonka muna meni rikki, oli häviäjä. Mies ei tällaista ole tehnyt eikä kuullutkaan, – tarkistin ja tuo onkin alun perin karjalainen tapa. Siis ei ihme, että mie tiesin ja Pehtoori ei.

Lahjamunien ja koristeltujen munien lisäksi pääsiäisen ruokavalioon kuuluvat munat. Sille on sekä uskonnollinen että käytännöllinen syy. Laskiaisesta pääsiäiseen katolisissa maissa paaston aikana kananmunista kieltäydytään, minkä vuoksi niitä agraaritalouden aikana kertyi varastoon, ja pääsiäisenä sitten niitä riitti yllin kyllin ja oli korkea aika käyttää ne, etteivät pilaantuisi.

Suomessa kanojen pito maalais- ja kaupunkilaistaloissakin yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tuolloin kanat eivät edes munineet talvella, niin kuin lehmätkään eivät lypsäneet, joten vasta keväällä munia oli edes saatavilla. Tähän liittyy myös nykyinen leikki, jossa pääsiäismunat piilotetaan lapsilta. Ennen kanojen yleistymistä munia etsittiin luonnosta ja se oli usein lasten tehtävä. Munien sattumanvarainen löytäminen ei riittänyt. Keksittiin ”uuttu”, eräänlainen tekopesä/ansa, johon toivottiin luonnonkoloissa pesivien lintujen munivan, jotta niistä oli helppo munat ryövätä.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Historiaa ja kuvia vol. II

Eilen ohi kulkiessani kuvailin Raatin rakennuksia.

Hotel du Raatti -niminen ravintola avasi ovensa tässä vuonna 1874. Majoituksen lisäksi talossa toimi ravintola, jossa järjestettiin illallisia ja iltamia – ”soiree perheille”, kuten esimerkiksi heinäkuussa 1888 Uleåborgs Tidningissä olleessa ilmoituksessa mainittiin.

Ja tällainen mainos on Oulun Telefooni-Luettelo Pohjois-Suomessa 1904 -nimisestä näköispainoksesta (kiitos MTC kuvasta).

Keilarata ja biljaadikin siellä siis on ollut!

Keväällä 1918 rakennus oli vähän aikaa punaisten hallussa, mutta sisällissodan lopussa siitä tuli suojeluskuntatalo ja Raattiin tehtiin vankileiri punaisille. Oulun vankileirillä oli kaikkiaan 900 vankia, useat yhdeksänkin kuukautta.

Puuosan suunnitteli Wolmar Westling, jonka käsialaa on myös Merikoulun tähtitornin nyk. Tähtitornin kahvila). Raatin kivinen lisäosa rakennettiin suojeluskuntaloksi vuonna 1934. Sodan jälkeen siihen tuli seurakunnan toimintaa, nythän se on ”Raatin Nuorisotalo”, joka lienee tärkein majapaikan nimi sai nykyisellään. Seurakunnan ja partion toimintaa siellä on paljonkin.

Historiaa Oulu Valokuvaus

Historiaa ja kuvia

Aamun pakkaskelissä hammaslääkäriin kävellessä oli hirmu hieno auringonpaiste, joten eihän se kamera repussa pysynyt, vaan välillä oli pysähdeltävä kuvailemaan.

Kuvassa oikealla Toivoniemen Pökkösaaren nokka, Hartaanselkä sinisenä ja Kuusisaari, josta viime kesänä purettiin 50-luvun lopulla rakennettu tanssilava, Kuuska, jossa minäkin eräänkin kerran teininä tulin käyneeksi.

Pökkösaari on vielä 1700-luvun kartoissa Toivoniemen edustalla ollut Pikkusaari, mutta se joutui luopumaan nimestään, koskapa Kiikelin, rannan (nyk. torinranta) ja Elban kupeessa oli samanniminen saari: Tuiran puolen Pikkusaaresta tuli silloin Pökkösaari.

Alla kuva samalta sillalta toiseen suuntaan: kaukana häämöttää tuomiokirkko ja koivun takana Raatti (Raatinsaari), mutta suunnilleen kuvanottopaikalla, ehkä vähän vasemmalle, oli vielä 1800-luvun alkupuolella lauttaranta.

Lorun luritus ”Tuiran puolelta kaupunkiin, kolmea siltaa kuljettiin”* on syntynyt vasta 1870-luvulla tai sen jälkeen, sillä silloin Oulujoen suiston yli valmistuivat Pokkisen, Ämmänväylän ja Tuiran väylän (nyk. Merikosken) sillat. Toivoniemen rannassa oli lauttaranta ja lautturin torppa, ainakin jo 1700-luvun alkupuolella.

Kauniista kelistä huolimatta en enää kävellyt takaisin kotiin, vaan hankkiuduin paikallisliikenteen kyydille. Ohjelmassa näytön uusintasarjojen hiomista ja valmistautumista studiokuvaukseen. Systeri tuli minulle malliksi, – hyvää harjoitusta minulle. Kovin vähän on vielä henkilökuvausta (muuta kuin Apsu ja koulukaverit) studiossa tullut tehtyä. Ja hyvä ja kuvauksellinen malli sisareni olikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Koko renkutus menee näin:

Tuiran puolelta kaupunkiin,
kolmea siltaa kuljettiin,
isä kulki edellä,
kasvot pesty vedellä,
äiti tuli perässä,
hiukset tiukassa kerässä,
lapset tuli sivussa hampaat kovassa kivussa.

Historiaa Ruoka ja viini

Yhdelle päivälle riittämiin

Oikea silmä lähes muurautunut umpeen, ja vasen yläleuka tuntuu aralta, odotan vain sen turpoamista ja ehkä mustumistakin. Eihän tämä päivä nyt ole ihan parhaita ole tähän asti ollut, mutta parempaa iltaa odotellessa…

Heräsin varhain, ja ahkerasti kävin liiketoiminta-asian kimppuun ja ryhdyin viimeistelemään pikkuesitelmää, joka on määrä muutaman tunnin päästä pitää. Yhdeksään asti meni hyvin: sitten pieni allergiselta tuntuva kaiherrus silmäkulmassa, kävin laittamassa silmätippoja, etsin antihistamiineja ja kirosin, etten ollut uusinut allergialääkereseptiäni. Aivastuksista ei ollut tulla loppua, toista silmää kirveli yhä vimmatummin, tasatahtia turpoamisen kanssa. Aloin huolestua, sillä puoleltapäivin oli odotettu (?) hammaslääkärireissu: tänään ruuvattaisiin implanttiruuvi, mikä merkitsee, että kesän alussa jo saan uuden hampaan puuttuvan paikalle. Mutta miten voin mennä ruuvattavaksi, jos aivastelen ja henki ei tahdo kulkea?

Esitelmän teosta ei tullut mitään, joten ajelin apteekkiin ostamaan Xyzalia, ja tilanne rauhoittui ja menin hammaslääkäriin. Operaatio kävi nopeammin kuin yksikään viidestä edellisestä implantin laitosta, mutta siinä oli ongelmansa, minkä vuoksi piti ikenen alle laittaa keinoluuta. Uusi juttu minullekin purukaluston kanssa suunnilleen kaiken kokeneelle.

Sitten apteekin kautta kotiin päin antibiootit, särkylääkkeet ja desinfiointiaineet kassissa ja epälukuinen määrä tikkejä yläleuassa. Lepoa yhden Crown-jakson verran, ja sitten esitelmätiedosto auki. Nyt on sen viimeistely tehty ja tukkakin pesty ja laitettu, mutta mihin minä naamani kätken illaksi, kun ei oikein ole hiuksia riittävästi peittämään turvonnutta silmää ja epämääräisen näköistä suupieltä?

Satavuotiaassa Suomessa jopa Dionysia-juhlassa halutaan historioitsijan jotain Suomen historian menneestä mainitsevan. Koskapa juhla ja illallinen on Oulun entisessä lääninhallitustalossa, olen sanomiseni sovitellut siihen liittyen. Ja juhliin tietysti. Ruokaa ja juhlia minä en mokomien pikku turpoamisten ja mustelmien takia väliin jätä. 😀