Historiaa – Sivu 13 – Tuulestatemmattua

Ystäväni-kirja

Kerroinhan pari viikkoa sitten löytäneeni blogien maailmasta sellaisen ”Bloggaajan ystäväni-haasteen”.

Ystäväni-kirja varmaan melkein jokaisella alakouluikäisellä (tytöllä) on ollut, minullakin. Etsinpä omani kun ajattelin että voisin käyttää kuvituksena… Pitkään aikaan pikkuista kirjasta en ollutkaan lueskellut.

Pari juttua kirjassa minua vähän hämmästyttää: ensinnäkin, etten kahta kirjaan kirjoittanutta, ikäistäni tyttöä, edes muista. He eivät olleet luokallani, mutta ketä he olivat, kerholaisia?

Ja sitten se, että kirjan sivuja täyttämään olin pyyytänyt poikiakin, ja nimenomaan se, että he olivat myös täyttäneet! Ystävieni joukossa on kolme aikuistakin: siinä lapsuuteni pihapiirissä liikkuneita ihmisiä, joiden kanssa kyllä olinkin aika paljon tekemisissä. Myös Turun serkkutytöt ovat omat lempiruokansa ja filmitähti-ihanteensa kirjanneet. Sain kirjani jouluna 1967, ja seuraavana kevättalvena olimme Vuokatissa, jossa aloitin laskettelijan ”urani” ja jonne myös serkkujen perhe tuli hiihtolomamatkallaan.

Kaunokirjoitus ei koskaan ole ollut vahvuuteni. Tai kyllä sitä paljon olen harjoittanut, mutta jälki ei kovin kummoista ole, ei vieläkään. Sellaista pientä tihrua on nyt.

Vasemmalla on silloisen bestikseni, Anitan, kaunis, varmaan Penol 300-tusseilla täyttämä aukeama, ja oikealla ovat minun lyijykynällä tuhertamat vastaukset.

Anita ei näyttänyt inhoavan ketään tai mitään, ja minullakin se kohta on tyhjä, mutta monella siinä lukee joko kesäkeittoa tai sisarusten nimi(ä). 🙂 Herkkuruokaani yhdeksänvuotiaana ovat olleet hernekeitto ja maksalaatikko. Mutta ”Urheilija-ihanteeni” -kohtaa ihmettelen: – Topi Mattila! Kuka ihme on tuo? Googlettamalla selvisi, että mäkihyppääjähän hän. Veikko Kankkosen minä kyllä olisi nyt sanonut lapsuuteni urheilijaihanteeksi, mutta ehkä tämä Topi on just tuolloin ollut ajankohtainen, – ei voi muistaa…

Filmitähti-ihanteeni oli kirjan mukaan Roker Moore. Rokerpa hyvinkin. Pyhimys-telkkarisarja oli kyllä huippu. Entäs paras leffa? – ”Luoti sydämessä”. Enpä tuollaistakaan muistanut. Kansallisfilmografian mukaan kuuluu sairaalaelokuva-genreen, ja liki dokumentaarinen on tuo ollut (KLIKS). Etäisiä muistikuvia on.

Olen jo tuolloin aikonut tulla ”isoksi”. No se tavoite kyllä on saavutettu! Näytän olleen luokkakavereitani edellä tässä asiassa: suunnilleen 125 – 128 cm pitkät, kanssani samanikäiset tytöt painoivat 26 – 33 kg, minulla oli pituutta 141 cm ja painoakin sitten 40 kiloa. Isoksi kasvoin. Maantieto on ollut lempiaine, historiaa ei vielä kansakoulussa ollut… 😉 Ja nelska (nelimaali) oli urheilulajeista lemppari, ja ”kukka josta pidän” on ollut ”Ruusu ja Hyääsintti”. 😀

Ehkäpä tässä joku päivä laitan bloggaajan ystäväni-haasteen, – se on vähän erilainen kuin tämä puolivuosisataa sitten täyttämäni.

Lyhyt juttu pääsiäismunien pitkästä historiasta

Pääsiäisen perinteissä kuten oikeastaan kaikissa kristillisissä juhlissa ja niiden perinteissä on juonteita pakanallisista juhlista. Pääsiäinenhän on lähellä kevätpäiväntasausta, joten on vähintäänkin luontevaa, että germaanien tapa uhrata pelloille ja nimenomaan maanviljelyksen Ostara-jumalattarelle lintujen munia ja jäniksiä siirtyi aikanaan muuntuneena kristilliseen pääsiäiseen. [Ostara-jumalattaren (Eostre) mukaan on nimetty myös naishormoni estrogeeni.]

Lintujen munat, samoin kuin keltainen ja vihreä väri, ovat olleet kautta maailman sivu hedelmällisyyden, uuden elämän synnyn ja kevään tulon symboleja, mitä tukee mm. se, että Afrikasta on löytynyt kymmeniätuhansia vuosia vanhoja koristeltuja munia. Juutalaisessa kulttuurissa ennen kuin Kristuksen ylösnousemuksesta tiedettiin mitään, annettiin munia lahjoiksi uutenavuonna ja syntymäpäiväjuhlissa.

Ja onhan meidän suomalaisten omassakin perinteessä vahva syntytarina, joka liitetään muniin: kalevalaisessa maailmansyntyrunossa sotkan munalla on keskeinen osa.

Kristilliseen pääsiäisjuhlaan munat ja nimenomaan munien värjääminen liittyy Maria Magdalenan legendaan: hänen kerrotaan menneen keisari Tiberiuksen luo kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta ja antaneen keisarille punaiseksi (elämän väri) värjätyn munan. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät maalattujen pääsiäismunien antamisesta on 900-luvulta. Lähteen mukaan Tessalonikin luostarissa igumeeni antoi munkeille pääsiäisyönä maalatut pääsiäismunat.

Ortodoksien pääsiäismuniin on usein maalattu kirjaimet XB eli HV, mikä on lyhennys slaavinkielen sanoista Hristos Voskrese – Kristus nousi kuolleista. Koristeltuja lasi- ja posliinimunia on tehty Euroopassa 1600-luvulta lähtien; koristeltujen pääsiäismunien vei 1800-luvun lopulla omalle korkealle tasolleen pietarilainen kultaseppä Carl Fabergé, jonka kultaisista koristemunista maksetaan nykyään huutokaupoissa miljoonia. Nämä avattavat koristemunat lienevät olleet yksi tekijä pääsiäisen yllätyssuklaamunille; aina 1970-luvulle asti sormukset olivat melkein ainoita yllätyksiä, joita munissa oli. Kindermunista me 50-luvulla syntyneet lapset emme osanneet haaveillakaan, mutta Fazerin Mignon-munia oli jo 60-luvulla. Itse asiassa niillä on tänä vuonna 121-vuotissynttärit.

Omaan lapsuuden perinteisiin kuului, että kananmunia kopsautettiin (pitsattiin, kuten äiti opetti) yhteen, ja se jonka muna meni rikki, oli häviäjä. Mies ei tällaista ole tehnyt eikä kuullutkaan, – tarkistin ja tuo onkin alun perin karjalainen tapa. Siis ei ihme, että mie tiesin ja Pehtoori ei.

Lahjamunien ja koristeltujen munien lisäksi pääsiäisen ruokavalioon kuuluvat munat. Sille on sekä uskonnollinen että käytännöllinen syy. Laskiaisesta pääsiäiseen katolisissa maissa paaston aikana kananmunista kieltäydytään, minkä vuoksi niitä agraaritalouden aikana kertyi varastoon, ja pääsiäisenä sitten niitä riitti yllin kyllin ja oli korkea aika käyttää ne, etteivät pilaantuisi.

Suomessa kanojen pito maalais- ja kaupunkilaistaloissakin yleistyi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja tuolloin kanat eivät edes munineet talvella, niin kuin lehmätkään eivät lypsäneet, joten vasta keväällä munia oli edes saatavilla. Tähän liittyy myös nykyinen leikki, jossa pääsiäismunat piilotetaan lapsilta. Ennen kanojen yleistymistä munia etsittiin luonnosta ja se oli usein lasten tehtävä. Munien sattumanvarainen löytäminen ei riittänyt. Keksittiin ”uuttu”, eräänlainen tekopesä/ansa, johon toivottiin luonnonkoloissa pesivien lintujen munivan, jotta niistä oli helppo munat ryövätä.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Historiaa ja kuvia vol. II

Eilen ohi kulkiessani kuvailin Raatin rakennuksia.

Hotel du Raatti -niminen ravintola avasi ovensa tässä vuonna 1874. Majoituksen lisäksi talossa toimi ravintola, jossa järjestettiin illallisia ja iltamia – ”soiree perheille”, kuten esimerkiksi heinäkuussa 1888 Uleåborgs Tidningissä olleessa ilmoituksessa mainittiin.

Ja tällainen mainos on Oulun Telefooni-Luettelo Pohjois-Suomessa 1904 -nimisestä näköispainoksesta (kiitos MTC kuvasta).

Keilarata ja biljaadikin siellä siis on ollut!

Keväällä 1918 rakennus oli vähän aikaa punaisten hallussa, mutta sisällissodan lopussa siitä tuli suojeluskuntatalo ja Raattiin tehtiin vankileiri punaisille. Oulun vankileirillä oli kaikkiaan 900 vankia, useat yhdeksänkin kuukautta.

Puuosan suunnitteli Wolmar Westling, jonka käsialaa on myös Merikoulun tähtitornin nyk. Tähtitornin kahvila). Raatin kivinen lisäosa rakennettiin suojeluskuntaloksi vuonna 1934. Sodan jälkeen siihen tuli seurakunnan toimintaa, nythän se on ”Raatin Nuorisotalo”, joka lienee tärkein majapaikan nimi sai nykyisellään. Seurakunnan ja partion toimintaa siellä on paljonkin.

Historiaa Oulu Valokuvaus

Historiaa ja kuvia

Aamun pakkaskelissä hammaslääkäriin kävellessä oli hirmu hieno auringonpaiste, joten eihän se kamera repussa pysynyt, vaan välillä oli pysähdeltävä kuvailemaan.

Kuvassa oikealla Toivoniemen Pökkösaaren nokka, Hartaanselkä sinisenä ja Kuusisaari, josta viime kesänä purettiin 50-luvun lopulla rakennettu tanssilava, Kuuska, jossa minäkin eräänkin kerran teininä tulin käyneeksi.

Pökkösaari on vielä 1700-luvun kartoissa Toivoniemen edustalla ollut Pikkusaari, mutta se joutui luopumaan nimestään, koskapa Kiikelin, rannan (nyk. torinranta) ja Elban kupeessa oli samanniminen saari: Tuiran puolen Pikkusaaresta tuli silloin Pökkösaari.

Alla kuva samalta sillalta toiseen suuntaan: kaukana häämöttää tuomiokirkko ja koivun takana Raatti (Raatinsaari), mutta suunnilleen kuvanottopaikalla, ehkä vähän vasemmalle, oli vielä 1800-luvun alkupuolella lauttaranta.

Lorun luritus ”Tuiran puolelta kaupunkiin, kolmea siltaa kuljettiin”* on syntynyt vasta 1870-luvulla tai sen jälkeen, sillä silloin Oulujoen suiston yli valmistuivat Pokkisen, Ämmänväylän ja Tuiran väylän (nyk. Merikosken) sillat. Toivoniemen rannassa oli lauttaranta ja lautturin torppa, ainakin jo 1700-luvun alkupuolella.

Kauniista kelistä huolimatta en enää kävellyt takaisin kotiin, vaan hankkiuduin paikallisliikenteen kyydille. Ohjelmassa näytön uusintasarjojen hiomista ja valmistautumista studiokuvaukseen. Systeri tuli minulle malliksi, – hyvää harjoitusta minulle. Kovin vähän on vielä henkilökuvausta (muuta kuin Apsu ja koulukaverit) studiossa tullut tehtyä. Ja hyvä ja kuvauksellinen malli sisareni olikin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*Koko renkutus menee näin:

Tuiran puolelta kaupunkiin,
kolmea siltaa kuljettiin,
isä kulki edellä,
kasvot pesty vedellä,
äiti tuli perässä,
hiukset tiukassa kerässä,
lapset tuli sivussa hampaat kovassa kivussa.

Historiaa Ruoka ja viini

Yhdelle päivälle riittämiin

Oikea silmä lähes muurautunut umpeen, ja vasen yläleuka tuntuu aralta, odotan vain sen turpoamista ja ehkä mustumistakin. Eihän tämä päivä nyt ole ihan parhaita ole tähän asti ollut, mutta parempaa iltaa odotellessa…

Heräsin varhain, ja ahkerasti kävin liiketoiminta-asian kimppuun ja ryhdyin viimeistelemään pikkuesitelmää, joka on määrä muutaman tunnin päästä pitää. Yhdeksään asti meni hyvin: sitten pieni allergiselta tuntuva kaiherrus silmäkulmassa, kävin laittamassa silmätippoja, etsin antihistamiineja ja kirosin, etten ollut uusinut allergialääkereseptiäni. Aivastuksista ei ollut tulla loppua, toista silmää kirveli yhä vimmatummin, tasatahtia turpoamisen kanssa. Aloin huolestua, sillä puoleltapäivin oli odotettu (?) hammaslääkärireissu: tänään ruuvattaisiin implanttiruuvi, mikä merkitsee, että kesän alussa jo saan uuden hampaan puuttuvan paikalle. Mutta miten voin mennä ruuvattavaksi, jos aivastelen ja henki ei tahdo kulkea?

Esitelmän teosta ei tullut mitään, joten ajelin apteekkiin ostamaan Xyzalia, ja tilanne rauhoittui ja menin hammaslääkäriin. Operaatio kävi nopeammin kuin yksikään viidestä edellisestä implantin laitosta, mutta siinä oli ongelmansa, minkä vuoksi piti ikenen alle laittaa keinoluuta. Uusi juttu minullekin purukaluston kanssa suunnilleen kaiken kokeneelle.

Sitten apteekin kautta kotiin päin antibiootit, särkylääkkeet ja desinfiointiaineet kassissa ja epälukuinen määrä tikkejä yläleuassa. Lepoa yhden Crown-jakson verran, ja sitten esitelmätiedosto auki. Nyt on sen viimeistely tehty ja tukkakin pesty ja laitettu, mutta mihin minä naamani kätken illaksi, kun ei oikein ole hiuksia riittävästi peittämään turvonnutta silmää ja epämääräisen näköistä suupieltä?

Satavuotiaassa Suomessa jopa Dionysia-juhlassa halutaan historioitsijan jotain Suomen historian menneestä mainitsevan. Koskapa juhla ja illallinen on Oulun entisessä lääninhallitustalossa, olen sanomiseni sovitellut siihen liittyen. Ja juhliin tietysti. Ruokaa ja juhlia minä en mokomien pikku turpoamisten ja mustelmien takia väliin jätä. 😀

Historiaa Valokuvaus VAT

Nimi toiminimelle?

Liiketoimintasuunnitelma koulua, näyttöä ja ehkäpä elämää ja elantoa varten on nyt – vihdoin ja pakosta – työn alla. Seuraava näyttö, neljäs ja varsinaisesti viimeinen näyttö, on huhtikuun alussa, ja sen keskeisin osa on liiketoimintasuunnitelma. On tehtävä realistinen ja kunnolla tehty suunnitelma siitä, miten hyödyntää saatua koulutusta ja miten saada valokuvauksesta elanto, – tai ainakin osa siitä.

Olen siis päättänyt, että ryhdyn virallisesti yksityiseksi elinkeinonharjoittajaksi, perustan yrityksen, en osakeyhtiötä, mutta toiminimen. Sen kautta on kätevämpi ja helpompi laskuttaakin. Ja tärkeä osa toiminnan brändäyksessä on hyvä, mieleen jäävä, erottuva, toiminnasta kertova tai sen tuotteisiin viittaava nimi.

Valtaosa valokuvaajien toiminimistä ovat muotoa ”Photography S. S.” tai ”Photo N.N.” tai ”Valokuvaaja M.M.” Ks. esimerkiksi muutamien koulukavereideni sivuilta:

https://www.miikahamalainen.com/
http://www.miikakangasniemi.net/#portfolio
http://jaanifohr.fi/
https://kristakuu.galleria.fi/

Mutta minä en halua sellaista. Semminkään kun minun toiminimeni ala ei ole pelkästään valokuvaus. Kun edelleen, ja taas koulun jälkeen nykyistä enemmän, teen, kuten vuosikymmeniä olen tehnyt, esitelmä- ja luentokeikkoja, kirjoittelen artikkeleita, toimin tiedottajana, ehkä teen vielä omakustannekirjoja ja -kalentereita, ehkä kortteja ja toimitan kirjoja. Enkä sitä ”Vuotuisjuhlien historialliset juuret” –kirjahanketta ole ihan kokonaan vielä haudannut. Siis valokuvausta sekä historiaa puhuen ja kirjoittaen.

Valokuvaus: miljöö-, mainos- ja tuotekuvaus erityisesti, mutta myös henkilö- ja tapahtumakuvaus (esim. lapsi-, hää-, väitöskuvaus) sekä vanhojen kuvien korjaus ja digitointi.
Historian popularisointi: esitelmät, luennot, artikkelit, esim. yritysten www-sivuille ja mainontaan sisällöntuotantoa.
Julkaisujen tuotanto: lehtisten ja kirjojen toimitustyö, kuvitus ja kuvatoimitus, ehkä myös taitto (InDesign).

Eli valokuvauksen lisäksi kaikkea sitä, mitä olen jo aiemmin tehnyt, johon aiempi koulutus ja kokemus on tuonut osaamista yllin kyllin, mutta nyt teen ja tekisin hommia freenä, sivutoimisena, ilman alvia.

Ja nyt tällaiselle paketille pitäisi saada nimi!

Huutelenkin teitä, ihmiset hyvät, avuksi! Keksi toiminimelleni nimi! Heittäydy ja ehdota useitakin, hassujakin, tai ryhdy vakavasti pohtimaan tätä.

Laita ehdotuksesi kommentteihin tai suoraan sähköpostilla. Kaikkien ehdotuksia lähettäneiden kesken arvon palkinnonkin. Ehdotuksia nimeksi odottelen ensi sunnuntain puoleen päivään asti – illalla koulusta palattuani on sitten arvonta.

Historiaa Niitä näitä Oulu

Meidän kylän pappila

Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.

Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉

Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.

60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.

Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.

Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.

Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.

Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.

Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.

Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.

Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.

Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉

Historiaa Yliopistoelämää

Mitä menneestä talteen?

Elämä kulkee filminauhana silmien edessä .. joskushan käy niin. Tänään vähän sellainen päivä. Ehkä paremminkin sellainen ”työura kulkee käsien ja silmien kautta mappeihin ja roskiin”.

Tänään on ollut Aapeli-päivä, mutta siitä huolimatta aloittelin jo aamupäivällä (pojan ja papan leikkiessä autoilla 🙂 ) mappien perkausopetaation, ja nimenomaan aloin homman työmapeista. Siksikin kun – paitsi että kouluun pääsemiseksi oli koottava jonkinlainen CV – on koulutuksesta (läpi)pääsemiseksi tehtävä uskottava ja realistinen liiketoimintasuunnitelma kaikkine tykötarpeineen, – siis liitteeksi myös ajantasainen ja kohdennettu CV. Ei muuta kuin penkomaan omia tekemisiä vuosikymmenien varrelta…

Mietin paperipinoja ja mapillisia poispakatessani ja toisaalta huolella takaisin hyllyyn laittaessani, että mitkä ovat ne kriteerit, joilla jotain pois heitän ja joilla säilytän.

Mitä varten päätin vieläkin säilyttää ne kolme mapillista (sanoma)lehtileikkeitä, joissa on joko oma artikkelini tai artikkeli minusta tai tekemisestäni. Ketä varten niitä säilön? – Entä samoin kolme mapillista esitelmiä (yliopiston ulkopuolella pidettyjä, ei siis varsinaisia luentoja), joita olen maakunnissa pitkin Suomenniemeä rampannut pitämässä. Itseäni varten? Että voin vielä palata juttuihin (joista oikeasti osasta tunnen melkein myötähäpeää itseäni kohtaan!) vai kuvittelenko tosiaan niistä jotain vielä hyötyväni? Hyötyväni paperisista, vaikka viimeisen 20 vuoden ajalta kaikki on myös digitaalisena tallessa, siis miksi vielä mappeina varaston hyllylle?

Vai säästänkö niitä perillisiä varten, vaikka tasan tarkkaan tiedän, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa äidin Lahdessa tai Kuusamossa pitämät esitelmät tai Kalevan alakertaan kirjoitetut monet, monet ”historiapläjäykset” kuten he minun historian popularisoijan tuotoksiani nimittävät.

Miksi panin vieläkin hyllyyn mapillisen materiaalia, jota olen kerännyt ”Vegetarismin historia Suomessa” -(tiede)artikkeliin, joka oli yhden opiskelijani kanssa tarkoitus tehdä. Irtolaisia koskevat kaksi mapillista lähteitä ja tutkimuksia sen sijaan lähti kaatskarille. Ja vastaavia ”linjattomia” päätöksiä tein vaikka kuinka paljon.

Historiantutkijana tietysti kiinnostaa, millä perusteella ihmiset omia arkistojaan kokoavat. Mitä tutkijat työnsä vaiheista ja tuloksista itsellään säästävät? Perusteellisimman tutkijan arkiston, jonka on olen koskaan nähnyt on J. Juhani Kortesalmen tutkmusarkisto, jonka hän on ainakin osaksi luovuttanut Oulun maakunta-arkistoon (nyk. Kansallisarkiston Oulun toimipiste). Siinä arkistossa on suunnilleen kaikki arkisto- ja haastattelureissuilla käytettyjen bussimatkojen ja lounaiden kuititkin!

Kuka säilyttää kaikkea vanhaa? Nimenomaan vanhoja papereita? Miksi? Ketä varten? Kiinnostaisi.

Valokuvia varmasti säilyttävät kaikki, mutta kirjeenvaihtoa? Päiväkirjoja? Työmappeja?

Historiaa Italia Jokaviikkoinen soppamme Ruoka ja viini

Laskiaistiistain soppa: ribollita, per favor

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä. Ja laskiaisesta alkaa paasto. Pääsiäisen ajankohdan puolestaan määrittää niin sanottu ”pääsiäissääntö”, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuuluu näin: pääsiäinen on kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai. Tänä vuonna se tarkoittaa pääsiäisen ”venymistä” huhtikuun puoliväliin, ja siksipä laskiainen on nyt näin myöhään; niinkin myöhään kuin Kalevalan päivänä, helmikuun viimeisenä.

Ja laskiaisen ruokana on Suomessa perinteisesti ollut hernesoppa ja laskiaispullat (niiden historiasta kerroin täällä).

Hernesoppaa en nyt kuitenkaan halunnut ryhtyä keittelemään, enkä syömään 🙂 , vaan vähän oikaisin ja – yllätys, yllätys – valitsin italialaisen, tarkemmin ottaen toscanalaisen papukeiton, ribollitan, tämän viikon jokaviikkoiseksi sopaksemme. Semminkin kun sen väri sopii kuvakollaasiini paremmin. 😀

klikkaamalla kuvat suurenevat

Ribollita tarkoittaa ”uudelleen keitetty” ja yhden hyllyssäni olevan keittokirjan (Maggie Beer & Stephanie Alexander, Toscanalainen keittiö, tarinoilla höystettyjä ruokaohjeita) mukaan ribollita on ”lämmitettyä minestronea, johon on lisätty leipää, jolloin siitä on saatu ruokaisampaa”. Minestrone on minusta kyllä ihan eri soppa kuin ribollita. Ribollita on ensisijaisesti papusoppa ja kaalisoppa, mitä minestrone todellakaan ei ole.

Italia-keittokirjoja minulla on jos vaikka ja kuinka, on Ellaa, Jamieta, Sikkeä, Kolmea tenoria, Saku Tuomista ja on Leslie Forbesia (ehkä mieluisin). On italialaisia, on suomalaisia, on käännöksiä, uusia ja vanhoja (eikä kuvassa edes kaikki), mutta lopultakin aika harvassa noista oli ribollitan ohjetta. Niinpä taas keittelin oman version. Ja sellainen ribollita oikeasti – ihan kuten minestronekin – Italiassa onkin: jokainen tekee omanlaisensa.

Ribollita kuuluu ”cucina poveraan” ~ kansankeittiöön, köyhään keittiöön, talonpoikaiskeittiöön. Ihan aitoon kuuluisi kai käyttää ´cavolo neroa´ eli mustaa kaalta, jota meidänkin marketissa aina joskus on, mutta ei nyt, joten vaihdoin sen tilalle lehtikaalin.

Ja tyydyin käyttämään purkkipapuja, liottamalla kuivista voisi tulla vielä parempaa, mutta kyllä tämä pikaversiokin pakkaspäivänä nälän hyvin vei.

Ribollita
(tästä riittää monelle 4 – 6)

Ainekset

1 prk valkoisia papuja
2 punasipulia
2 valkosipulinkynttä
2 varsisellerin vartta
2 porkkanaa
1 pss (200 g) lehtikaalta
oliiviöljyä
2 tl suolaa
mustapippuria
(peperoncinoa)
1 prk tomaattimursketta
5 – 6 dl kasvislientä (fondista tai Puljonki)
kuivahtanutta rustiikki- tai paesano-leipää, patonkia tms.

Pilko sipulit, porkkanat ja varsiselleri, ja laita ne kuullottumaan oliiviöljyyn kattilaan. Sekoita joukkoon tomaattimurske, pavut ja hetken kuluttua silputtu lehtikaali.

Keitä hiljaisella lämmöllä parikymmentä minuuttia. Jos keitosta on tulossa muhennos tai pata, lisää kasvislientä.

Lisää lopuksi leipäkuutiot ja hauduta vielä 5–10 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla ja halutessasi ripauksella pereroncinoa tai chiliä ja ennen tarjolle viemistä lisää ribollitaan pieni loraus hyvää oliiviöljyä: se tekee keitosta kauniin kiiltävän ja samettisen. Ja anna keiton tovi jäähtyä, liian kuumana maut eivät pääse oikeuksiinsa.

Jos talossa on chiantia, vieraita tai viikonloppu, tai jollei teillä on olla reissun jälkeisellä viinittömällä viikolla niin kuin täällä, niin tämän kanssa ehdottomasti lasillinen tai kaksi hyvää chiantia kuuluu asiaan. Parmesan-lastut ovat ”cucina poverassa” luksusta, mutta kyllä niitäkin voisin suositella. Ainakin ”kuvausteknisesti” ne olivat tärkeitä. 😉

Tämä oli nyt yhdeksäs soppa tässä sarjassa. Ei yllä kärkikolmikkoon, mutta arkikeittona, hernekeiton korvikkeena ja vaihtoehtona, puoltaa paikkansa.

Bon Appetito, amici!

Historiaa Niitä näitä

Manifestin vuosipäivä vei nimien äärelle

On tasan 118 vuotta siitä kun Nikolai II sääti helmikuun manifestin. Tieto siitä tuli julki pari päivää myöhemmin, ja manifestin tiedettiin johtavan Suomen autonomisen aseman kaventumiseen, myöhemmin on puhuttu ensimmäisen sortokauden alkamisesta. Se oli tapahtuma-ajankohtanaan, juuri tuossa hetkessä, paljon enemmän ihmisten arkeen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja poliittiseen ajatteluun vaikuttava valtiollinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus 18 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisessä katukuvassakin tieto ja manifestin näkyi monin tavoin, mm. kauppojen näyteikkunoissa oli surunauhoja, Suurtorille kokoontui ihmisiä, pidettiin salaisia kokouksia …

Ja manifestin purkamiseksi kerättiin Suuri Adressi. Vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset ylioppilaat ja muut aktiiviset kansalaiset keräsivät yli puoli miljoonaa (väkil. n. 2,5 milj.) nimeä kiertämällä hiihtäen kylästä kylään. Isänmaallinen innostus oli valtava, ja Suuri Lähetystö (500 miestä, ei muistaakseni yhtään naista) lähetettiin 13.3. Pietariin viemään keisarille adressia ja kansan vetoomusta manifestin kumoamiseksi. Nikolaihan ei edes ottanut lähetystöä vastaan, ilmoitti kuitenkin, ettei ole heille vihainen. Ja kehotti suomalaisia palaamaan kotiin. Ja muutaman vuoden päästä voitiin sitten säätää asevelvollisuuslaki.

Tuo manifestia vastaan kerätty Suuri Adressi on ollut historiantutkijoiden tutkimusten kohteena monesta näkökulmasta, ja olenpa minäkin sen perusteella tehnyt päätelmiä Kemin maalaiskunnan, Iin ja Kiimingin suomalaisuusliikkeen voimasta ja voimistumisesta, poliittisesta heräämisestä ja sen sellaisesta. Ja teetättänyt opiskelijoilla jotain pieniä harkkoja Adressi lähdeaineistona.

Nyt kun koko Adressi on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston Digiarkistossa, se on kaikkien käytettävissä kotikoneelta.

Ehdottomasti klikkaa isommaksi, ja sitten vielä paina ctrl ja klikkaile plussaa näppäimistöllä (suurentaa ja sitten kun painat välilyönti-palkkia alhaalla kuvan päälle ilmestyy käsi, joka voit vetää hiirtä liikuttamalla, pääsee kuvassa liikkumaan nurkasta toiseen), jotta näet nimiä ja kiinnostavia ammattinimikkeitä. Siellä on mm. talolliset Sipriit Seppä ja Hioppi Tiltti (minulle uudet etunimet kokoelmiini), siellä on monta Ratiaa, siellä on monta Kokkalaa, jotka ovat minulle äidinäidin kautta sukua ja siellä on monta Tuulia, mm. vasemmalla ylhäällä sellainenkin harvinaisuus kuin Eeva Tuuli, talollinen. Hän oli miehensä kuoltua, leskeksi jäätyään seitsemän lapsen äiti ja talollinen. En ole ihan varma mutta luulenpa, että hän on pappani sedän vaimo. SUomen talollisista oli tuolloin ehkä noin kaksi prosenttia naisia.

Mitä nämä Karjalan Koivistolla asuneet talolliset ja läksijät, läksinten lapset, torpparit, opettajat ja talollisten lapset ajattelivat, kun nimensä Suureen Adressiin kirjoittivat. Nuo tuohon valitsemani muutamat sivut ovat äidin syntysijoilta kerätty; pappani, joka syntyi 1888 oli tuolloin 11-vuotias, mutta Elisa-mummu vasta muutaman kuukauden. Lounais-Suomesta Perniön pitäjän nimilistoja en vielä käynyt läpi, – niissäkään ei isovanhempieni nimiä ole: Irene-mummu oli tuolloin 14-vuotias ja Riku-pappa 8-vuotias, joten ei heidän nimiään sieltä voisikaan löytyä, mutta entäs heidän vanhempansa?

Löydätkö omien esivanhempiesi nimiä? KLIKS