Meidän kylän pappila

Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.

Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉

Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.

60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.

Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.

Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.

Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.

Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.

Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.

Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.

Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.

Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉



7 kommenttia artikkeliin ”Meidän kylän pappila”

  1. Mukavia muisteloita, ja vau tosiaan, mitä yhteisöllisyyttä! Nuo perhekerhot yms. ovat kyllä älyttömän tärkeitä lapsille ja vanhemmille, ja kiitettävästi niitä kyllä nykyään ylläpidetään. Esikoisen kanssa käytiin aika paljon tuon tyyppisissä, ja monta, monta sade- tai pakkasaamupäivää ne pelastivat. Kahden lapsen kanssa ei ole enää ollut samanlaista tarvetta hakea itselle seuraa, kun R käy kuitenkin omassa kerhossaan kahdesti viikossa. Oman seuran tarpeen täyttää ”puistomammat” ja toiset kotona olevat kaverit, mikä on kyllä iso onni. Peukku myös Aapelin onnistuneelle yökyläilylle!

    Vastaa
    • Kyllä yhteisöllisyys on hyväksi. Ja oli kotiäitiaikana minulle ja monelle muulle todella tärkeää kun ei ollut nettiä, joka nykyään taitaa korvata monta muuta yhteisöllisyyden muotoa.

      ”Puistomammat” kuulostaa sekin hyvälle; meillä vähän sama asia oli se, että tässä meidän kujalla, jossa on seitsemän taloa, oli kolmessa perheessä vauvat, jotka olivat syntyneet viiden viikon sisällä, joten meitä mammalomalaisia riitti meidän kotipihan hiekkalaatikolle ja toisten luona piipahtelemaan aika usein.

      Aapeli-viikko on lähtenyt sujumaan oikein hyvin, tänään äidillään vapaapäivä, mutta huomenna poika taas meillä. 😉

      Vastaa
  2. Mielenkiintoinen muistelu Koskelan seurakuntatalosta.
    Tuo komea, valkoinen pytinki on alkujaan Koskelan kartanon päärakennus. Äitini kertoi, että se oli komia talo ulkoa ja sisältä. Hänen serkkunsa oli naimisissa Koskelan pojan, Mikon, kanssa ja oli siten tutustunut paikkaan. Minä muistan iloisen Mikko Koskelan oikein hyvin.

    Vastaa
  3. Olikos äitisi serkku naimisissa Liisan kanssa? Minulla on skannattuna kuva häistä, jossa vihkipari istuu Koskelan talon rappusilla…

    Kyllä, kyllä pappila on alunperin Koskelan talo. Siitähän tämä kylämmekin on nimensä saanut; minulle edelleen Koskelankylä eikä Taskila, kuten pappilan nurkalla olevassa taajamakyltissä lukee. Taskilan maakirjatalo taas on tuossa meitä vastapäätä, siitäkin minulla – paljonkin – muistoja. Ehkä näitä ”kotiseutu”-muisteluita voisin jatkaa … puolivuosisataa kun tässä kilometrin säteellä olen asustellut, elellyt…

    Vastaa
    • Äitini serkku oli nimeltään Anni ja hän meni naimisiin Koskelan pojan, Mikon, kanssa joskus 1930-luvulla. He asettuivat asumaan ja viljelemään maatilaa Madekosken Juurukseen, Annin sukutilan lähelle.

      Vastaa
  4. Ai niin, noin päin tietysti. Mielenkiintoista. Ja laitanpa tässä jossain vaiheessa sen hääkuvan silti tännekin…

    Vastaa
    • Olisipa mielenkiintoista nähdä se vanha hääkuva.
      Taskilan maakirjatalo? Sekin kiinnostaisi.

      Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.