Historiaa – Sivu 14 – Tuulestatemmattua

Torniossa historian havinaa – ja säheltämistä

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.

Eilinen ilta oli pakkashankineen ja kuutamoinen, ja sellaisena kovin kaunis. Täysikuun aattoilta, joten tarvoin vinkkelit jalassa Jääkärikadun (tunnetaan usein paremmin Rantakatuna) ja Kaupunginlahden välissä ja kuvailin Vanhan Tornion viehättävää idylliä, kauniita vanhoja taloja.

Aiemmin päivällä kun kiertelin kameran kanssa tapasin tuossa Jääkärikadulla vanhan herrasmiehen, jonka kanssa jäimme juttusille, ja hän kertoi minulle noista taloisa. Tuo kuvassa näkyvä on aikanaan ollut kirkkoherran puustelli, ja kirkkoherranvirasto siinä samassa kuten usein tapana oli. Nyt se on viime vuodet ollut vammaisten hoivakotina, mutta parhaillaan muuttavat sieltä pois uudempiin, parempikuntoisiin tiloihin.

Eilisen postauksen kuvassa näkyvä punainen talo oli konduktöörin talo. Väliin jää kauniin keltainen talo (KLIKS), joka oli kuulemma tullivirkamies Aspion talo. Kirkkoherra, tullivirkamies ja konduktööri, — jäin miettimään elämää tuolla kadulla 100 vuotta sitten.

Ja vähän yli sata vuotta sitten samaisen kadun päässä olleessa, nyt siniharmaassa, rakennuksessa oli tärkeää, salaista toimintaa, joka osaltaan johti Suomea kohti itsenäistymistä. Kun suomalaisnuorukaiset vuosina 1915 – 1916 lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan, se piti tapahtua salassa: yksi tärkeä reitti, ns. etappireitti, kulki Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan. Ja juuri tässä kuvassa olevassa talossa näitä rekryyttiasioita hoideltiin. Tämän talon historiaa sivuaa myös se itsenäisyyspäiväkynttilöiden polttaminen… KLIKS

Toki Torniossa on idyllisiä, vanhoja puutaloja muuallakin kuin tuossa Rannassa. Niitä eilen kuvailin: kuvasarjassani ideana, että henkilöiden taustalla olisi aina jokin kaunis vanha puutalo… ja että henkilö/asia on kuvasarjassa aina samassa kohtaa…

Suensaaren, Tornion vanhan keskustan asemakaavakartta yllä on vuodelta 1936. Siinäpä ei meidän koulua, Lappiaa, näy. Sen on juuri tuolla yläreunassa, jossa kartassa ei näy mitään.

Sinne taas huomenna aamulla varhain. Tänään olin jo seitsemältä, muokkaamassa vielä eilisiä kuvia, ja sitten aamupäivällä studiosimultaanin uusinta, jonka sähelsin ja tein kaiken maailman huolimattomuusvirheita niin, että meni heikommin kuin edellisellä kerralla.

Huomenna ei tarvi ihan kovin aikaisin (vasta 9.30) mennä. Onneksi. Nyt väsy.

Historiaa Niitä näitä Vanhemmuus

Vanhoihin aikoihin palatessa

Kyllä, kyllä on oltu humputtelemassa. Tai siis viininmaistiaisissa. Edellisen kerran on viiniystäviä tavattu monta kuukautta sitten. Marraskuussa olimme BOn kanssa viettämässä synttäreitä ja sitä ennen lokakuussa perinteiset viininmaistelut. Yleensähän meillä on tapana tavata kerran kuussa, arkena tai viime vuosina yhä useammin viikonloppuisin, mutta nyt on ollut monta forcemajorea, pakollista peruuntumista, joten emme ole saman pöydän ääreen istahtaneet aikoihin. Tänään sen teimme. Olipas korkea aika, ja erinomaisen mukavaa.

Italian viinireissun tuliaisia saimme maistella, mikä oli mitä mieluisin tehtävä. Mukava puheensorina, paljon asioita päivitettävä.

Muutoin päivä kulunut koulujuttuja tehden, ja pitkä tovi äidin luona kun selailimme vanhoja albumeja…

Onhan se niin, että monista äitini kuvista tunnistan itseni, isäni kuvista poikani…

Vanhat kuvat ovat vielä parempia kuin uudet. Kunhan tässä ammatillisesti pätevöidyin, kunhan tässä opin, niin suosittelen lämpimästi, että skannautatte ja tallennatte vanhat kuvat minun firmassani. 😉 Vanhat kuvat ovat aarteita!

Myös lapsille ja lastenlapsille!

~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Soppahaasteeseen on – ilokseni! – tullut uusiakin vastauksia (nyt yhteensä kuusi), ks. vaikka tämä!! (kommenteissa Vesku1). Palaan näihin kaikkiin osallistuneisiin torstaina, jolloin Apsu on meillä ja suorittamassa arvonnan. Siis vastausaikaa pidennetty torstaihin puoleenpäivään asti. Siihen mennessä tulleet ohjeet lupaan kokeilla (tänään tuli perinteisen lihakeiton resepti!!!!, ja on tunnustettava, että enpä ole sellaista koskaan itse tehnyt, joten tässä on minullekin haastetta) ja julkaista.

Historiaa Niitä näitä

Uskovaisten pastilli

Uskovaisten pastilli. Sillä nimellä minä ne jo lapsena opin tuntemaan: valkoisia, soikeita (tai joskus pyöreitä), jauhoisia, kuitenkin makeita, piparmintulle maistuvia pastilleja, joita myytiin siinä myymäläautossa, joka lapsuuden kotini ja Koskelantien välissä, tallin pihalla, siinä tankkauspisteen vieressä, pysähtyi arkipäivisin kymmentä vaille yksitoista. Puolisen tuntia se siinä parkkeerasi, juuri sen aikaa, että ihmiset ehtivät rieskansa ja irtomaitonsa ostaa.

Ja minä salmiakkiaskin (20 penniä) ja Jenkki-purkan (5 penniä) – sikäli mikäli sattui niin onnellisesti, että viikkorahasta oli jotain jäljellä. Vain kesäisinhän sitä mymskyllä pääsi käymään, muulloin oltiin tietysti koulussa kun kauppa-auto pihapiiriin ajoi. Mutta uskovaisten pastilleja en ostanut. Ne maksoivat niin paljon, enkä pentuna edes tykännyt niistä.

Joskus niihin kuitenkin vielä törmää. Niin kuin nyt vastikään, joulukuun alussa, matkalla Kuusamoon. Käytiin – kuten tapana tuolla suunnalla liikkuessa on – Taivalkoskella Jalavan kaupassa kahvilla, ja siellä niitä uskovaisten pastilleja myydään vieläkin. Ostinpa pussillisen, ja sitten ryhdyttiin oikein porukalla miettimään, mistä nimi ”uskovaisten pastilleja” on lähtöisin.

Sokerisella piparminttupastillilla on monia nimiä, eri puolilla Suomea se tunnetaan eri nimillä. Minusta nimivariaatiot viittaavat siihen, että sen syntyhistoria taitaa olla Pohjanmaan lakeuksilla, sillä se tunnetaan mm. körttipastillina, maalaisliittolaisena tai Lapuan pastillina. Muita nimiä on esimerkiksi punkanpohja ja soikonpohja, joilla viitataan pastillin tavallisimpaan soikeaan, matalaan muotoon. Myös navettakarkki nimellä niitä on kutsuttu. Kirkolliseen elämään liittyväksi pastillin liittävät myös nimitykset papinpastilli ja kirkkopastilli.

Körttiseuroissa pastilleja myydään edelleen, ja pussin mainoslauseessa todetaan pastillit ”puheen mittaisiksi ja maailmalta maistuviksi”, mikä kertoo siitä, että pastillit ovat myös ”ajanmittareita”. Perinteisesti körttipastillilla on kuulemma mitattu sopivaa puheen kestoaikaa. Herännäisten seuroissa kun kuka tahansa saa puhua, ja on todettu, että reilun viiden minuutin ajan suussa sulava pastilli on sopiva mittari puheen kestolle.

Papinpastilli-nimi viittaa siihen, että nimenomaan papit olisivat niitä syöneet, jotta jaksoivat puhua pitkään ja toisaalta on kerrottu, että seurakuntalaiset tai seuraväki niitä söivät, etteivät olisi rupatelleet tai yskineet kesken saarnaan ja puheen, vaan olisivat hiljakseen imeskelleet pastilleja.

On myös esitetty, että uskovaisten ja körttipastelleja seuroissa syödään, jotta korkealentoisia seurapuheita kuunnellessa oli jotain makeaa ja että ”muistettaisiin täällä yhä elettävän vähintäänkin toinen jalka maan päällä” kuten Seinäjoen herättäjäjuhlissa nuorisosihteeri totesi.

Pohjanmaalla körttipastillien tuotolla tuetaan herännäisnuorten toimintaa, ja siellä onkin myynnissä myös aniksella ja salmiakilla maustettuja pastilleja. Taivalkosken Jalavan kaupassa karkkeja on tehty paikan päällä vasta 2000-luvun alusta asti. Karkkeja on kyllä ollut myynnissä jo vuosikymmeniä, sillä Jalava on Suomen vanhin, vuonna 1883 perustettu yhtäjaksoisesti toiminut kauppa. Jalavan karkeilla on niilläkin pohajalaaset juuret, sillä 2000-luvun alussa ostettu, 1920-luvulla tehty, saksalainen karkkikone ostettiin Etelä-Pohjanmaalta.

Mikäs sinun kotiseudullasi on näiden nimi? Onko vielä muita nimiä kuin nuo löytämäni?

Löysinpä netistä yhden reseptin, jolla voisi itsekin tehdä uskovaisten pastilleja. Ohjeen nimi on tosin ”Mummon yskänpastillit”, mutta kovin selkeästi ohje viittaa uskovaisten pastilleihin. Ehkä jätän tekemättä, minun elämänmenossani edelleen omatekoiset vaahtokarkit (ja samppanja 😉 ) ovat läheisempiä kuin körttipastillit.

Ja huomenna on hieman raamatullisesti nimetyn ”Jokaviikkoisen soppamme” -päivä!

Historiaa Niitä näitä

Talven selkä taittuu myrskyssä

Heikkinä taittuu talven selkä, ja alkavat härkäviikot. Härkäviikot eivät suinkaan tarkoita pihviaterioihin siirtymistä, kuten Pehtoori on joskus koettanut esittää. Sanonta liittyy siihen, että pitkin pyhien, joulun, vuodenvaihteen ja loppiaisen jälkeen oli aika palata työntekoon, oli otettava vetojuhtina käytetyt härät toimeen ja oli ryhdyttävä puun tai jäänajoon.

Näitä pitkiä, arkipyhättömiä, työntäyteisiä viikkoja loppiaisesta pääsiäiseen kutsutaan myös selkäviikoiksi. Ne ovat vielä talvea, vaikka ”pahimman yli” mennään juuri nyt – talven selän taittuessa tässä tammikuun puolivälin tienoilla eli Heikistä Paavaliin (25.1.)

Vanhan kansan sääkalenterin mukaan Heikki ja Paavali ovat yleensä parina: jos Heikkinä on leutoa, niin Paavalina paukkuu pakkanen tai toisinpäin. Ja sitten vielä, jollei Paavalina pauku, ei kesällä helli helle. Tämänpäiväinen reilusti plussalla ollut keli ennustelee siis helteistä kesää. Joskin myrsky on mitä melkoisin, vieläkin. Puuskissa lienee yli 20 m/s. Päivällä ajelin ompelijalle viimeiseen sovitukseen (minun 20-luku pukuni valmistuu kuin valmistuukin lauantaille), tuntui, ettei auto tahdo Silloilla pysyä.

Mutta valoa jo on!

Aamulenkillä kävelin kauppaan, ja toin ison kasan maa-artisokkia kotiin. Niihin liittyy se minun luova ideani, josta tiistaina kirjoitin, enkä maltakaan odottaa sen julkistamista ensi viikkoon, vaan huomenna jo avaan. Olen kovasti kehitellyt asiaa, – ja kovasti olen jo innostunut.

Tässä vihje!

Historiaa Lappi Liikkuminen Niitä näitä

Laanilassa ladulla

Ei sitä tarvitsisi kyllä kännykän apsista katsoa, että täällä ei aurinko nouse, eikä sitten tietysti laskekaan. Sinisen hetken aika alkaa aamupuolikymmeneltä, silloin jätin läppärin ja kuvien säätämisen ja lähdin ladulle.

Auringonlasku 4.12.2016 12:24. Auringonnousu 7.1.2017 11:54.

Idässä taivas purppurainen, sää mitä parhain (- 5 C). Eikä todellakaan ruuhkaa laduilla. En mennyt Saariselälle asti, vaan ihan tässä Laanilan latuja kiertelin.

Laanilan nimi on joskus aiheuttanut pientä sekaannusta, mm. silloin kun Laanilan historia -projekti oli vielä kesken, – onneksi ei ole enää!!

On siis kaksikin Laanilaa. Oulussahan on ensinnäkin Laaniska (siis Laanioja, (ent. Hiironen/Hiirosoja tai Juurusoja jonka nimi tulee ruotsinkielen sanasta Plan ~ laakea, kenttä etc.) ja sitten Oulussa on myös Laanilan kaupunginosa, joka lienee saanut nimensä Laanisen talosta/suvusta.

Mutta tämä meidän mökin alue, Laanila, ei ole saanut nimeään talon tai suvun mukaan, vaan sekin, kuten Hangasojan nimikin, liittyy pyyntikulttuuriin. Laani on riistan (peuran) ja kalan kätkö- ja säilytyspaikka. Laani oli lähde tai kaltio, johon saalis upotettiin piiloon.

Näillä peuranpyynnin metsästysmailla sai joulukuun 2016 lopussa hiihdellä ihan rauhassa yksikseen … Eino Leinon kovin synkästä ´Hiihtäjän virrestä´ voisin ottaa vain ne säkeistöjen alkuosat…

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu –

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, –

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ –

Iltapäivällä oli parin tunnin hyvin intensiivinen lumimyräkkä, ja nyt on taas tyven. Taas on lempeää pimeää kaikkialla.

Täällä me odottelemme, … revontulia – ja ennen kaikkea Aapelia vanhempineen. Miniän työpäivän jälkeen lähtivät ajelemaan.

Siispä huomenna ehkä taas ladulle, mutta varmasti pulkkamäkeen!

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia, – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan. Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.

Historiaa Isovanhemmuus Lappi Niitä näitä

Saariselällä luontohavaintoja ja historiasta sananen

Kettu Kaunispään etelärinteellä. Piisami Hangasojassa saunavesienottopaikalla. Lapintiainen (ei kuvassa) pihapiirissä. Poroja vähän siellä ja täällä. Paljon niitä. Merikotka Saariselän kappelin yllä.

Luontohavaintoja siis aika paljonkin. Kamerassa juuri tänään yleislinssi (24 – 105 mm), joten kaukaa kuvattuna otokset – niistä, joista edes kuvat onnistuin ottamaan – ovat surkeita, mutta ovatpahan ”todisteita” siitä, että olemme liikkuneet silmät auki. Eilen kettu meni mökkipihan poikkikin, mutta ei edes tällaista kuvaa siitä.

(merikotka-havainto varmistettu, – kiitos EH)

Olemme siis olleet liikkeellä. Lenkillä asfalttireitillä, nousimme Kaunispäälle pikkuteitä, tultiin alas talvikävelyreittiä. Tänään mummi oli Aapelille mieluisin rattaiden pukkaaja. No, sehän sopi. Ja kyllä lämmin tuli! Ei lunta, vähän pakkasta.

Käytiin kylillä myös muutamassa liikkeessä, ja sielläpä näin sen minkä tiesin tapahtuneen. Keväällä, monien värikkäiden ja työteliäiden vaiheiden jälkeen, julkistettiin ”Pieni pala Lapin historiaa”, johon käytin paljon aikaa ja rahaakin (josta enin osa on kyllä tullut takaisin), ja palaute projektista oli lopulta aika hyvä. Saariselän Sanomissa, jotka tänään otin Kuukkelin eteisestä mukaani, Vesa Luhta kirjoittaa kirja-arvostelussaan mm. näin:

— Lopulta [Skantsin] työ paisui käsistä, kirjoitusliuskojen määrä läheni viittäsataa. Tässä vaiheessa Oulun yliopiston historiantutkija Reija Satokangas astui kuvaan. Hän karsi kovalla kädellä rönsyjä, ja teki tekstistä kompaktin paketin, oikoluki ja hioi lopuista teksteistä kirjan Skantsin luvalla ja hänen tyylinsä säilyttäen. Lopputulosta voi pitää onnistuneena.

Olen iloinen, että arvostelija (joka oli läsnä julkkareissa ja on LS:n hyvä tuttu) kertoi käsityksensä kirjan synnystä. Noin minä sen koin. Ja kun kirjan pieni painos oli jo juhannukseen mennessä myyty loppuun, oli LS saanut ison kustantajan toisen painoksen taakse. Annoin tekijänoikeudet osaltani, mutta, mutta… Olen tässä miettinyt, että mitä se tarkoittakaan? Se, että antaa tekijänoikeudet?

Minun mielestäni ei sitä, että huolella suunnittelemani, kuvaamani, tekemäni layout revitään rikki ja tehdään ihan eri näköinen . Ihan erityisesti koskee kirjan kantta, joka oli ”mun”. Tein sen huolella, tyylikkääksi, rauhalliseksi, myyväksikin (linkkien takaa löydät kirjan uuden ja vanhan kannen). En tiedä, mitä kaikkea tekstille on toisessa painoksessa tehty, mutta tekijänoikeudet antaessani toivoin, että kirjassa olisi maininta, että toisen painoksen toimitustyön on tehnyt joku muu kuin minä. Nyt sitä mainintaa ei ole, sikäli kuin kaupan hyllyssä selaamastani kappaleesta näin. Kieltäydyin ostamasta kirjaa. 😉 Jos olisin vielä duunissa, yliopistossa tutkijana ja opettajana, olisin varmasti enempikin kiusaantunut tällaisesta. Nyt en taida jaksaa tätä enempää ryhtyä asiasta reklamoimaan.

Joka tapauksessa Hipputeos on kustantanut toisen painoksen kirjasta, mikä ensimmäistä painosta vaille jääneille kerrottakoon. Ja kirjan ensimmäistä painosta on ainakin yliopistojen kirjastoissa lainattavaksikin.

Historiaa tärkeämpää on tänään ollut nykypäivä, tämä päivä. Kaikki nämä rakkaat, jotka täällä Myötätuulen pirtissä ovat tänään olleet, ruokapöydässä istuneet, takkatulen ääressä iltaa viettäneet. Hyvä päivä tänään.

Historiaa Yliopistoelämää

Juhlaperjantai

Parasta tänään on ollut aamulenkki tyttären kanssa. Tai noh, aamupäivä. Heräsin viideltä, ja käytin monta tuntia viimeistelläkseni kuvakavalkadia, jonka olin luvannut koota tämänpäiväisen seminaarin jälkeisen kahvihetken aikana screenillä pyöriväksi. Vähän oli jäänyt viime tinkaan kokoaminen, mutta kovalevyjeni kätköistä kolmensadan kuvan setin kuitenkin sain aikaiseksi. Mitä kuvia ja mihin?

Tänään oli ”oman” professorini ja pitkäaikaisen esimiehen juhlaseminaari ja historian (laitoksen/oppiaineen) 50-vuotisjuhlapäivä.

Seminaari oli iltapäivällä. Ja se oli hyvä, erinomainen. Muistot myllersivät mielessä, – paljon olin unohtanut, mutta paljon hyvääkin muistan. Paluu 70- ja 80-luvulle. … Historia yliopistollisena oppiaineena alkoi Oulussa 1966, ja minä aloitin opintoni 12 vuotta myöhemmin. Ja jo 1980 sain ensimmäisen ”kiinnityksen” historian laitokselle, nimikkeellä tutkimusapulainen. Niinpä minunkin historiaani on historian laitoksen historia.

Kahvitilaisuuden aikana monien vanhojen tuttujen ja ex-työkavereiden, ”omien” opiskelijoiden ja jatkotutkijoiden tapaamista, halauksia, muistelua, juttelua. Hyvillä mielin. Ei ollut vaikea solahtaa joukkoon.