Showing: 351 - 360 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Onneksi on ompelija

Tänään hyvä mieli on tullut mm. siitä, että minulla on hyvä luotto-ompelija. Sekin on sellainen asia, jonka ei saisi antaa olla mikään itsestäänselvyys. Kaltaiselleni kertakaikkisen surkealle ompelutöiden tekijälle ja ompelukonekammoiselle (olenhan tuosta joskus jo avautunutkin), ”oma” ompelija on hyvä juttu. Kyllä minä farkkujen lahkeet osaan lyhentää, mutta jo sisustustyynyjen ompelu on juttu, johon en ryhdy. Semminkään kun en ole mikään ”sisustustyynyihminen”. Ja semminkin koska arvostan siistiä jälkeä.

Tiedättehän, että on ihmisiä, jotka ostavat/tekevät sisustustyynyjä ja saavat niillä kodin ilmeen ihan uudeksi kerran, pari vuodessa tai jotka vaihtelevat tyynyjä vuodenaikojen mukaan. Minusta sellainen on hienoa, mutta minusta ei ole siihen. Meillä on yksi, yksi ainoa, joulutyyny, joka on sellainen kaappiin/pois sisustustyyny. Tämä on täysin linjassa muunkin sisustamiseni kanssa. Kerran hankitut verhot ja lamput, tuolit ja tapetit ovat ja pysyvät. Ainakin sen parikymmentä vuotta. Noh, jotain pieniä muutoksia, joskus, harvoin. Ja mattoja hankin ja vaihtelen tiuhemmin. Ja viherkasveja. Ja kaitaliinoja/tabletteja.

Ja juuri niistä oli tänäänkin kyse. Kaitaliinoista ja tyynyistä. Sekä meidän Festan että mökin ruokapöydälle sopivat kankaat olen hankkinut, samoin gobeliinikankaat muutamaan tyynyyn. Kaksi keittiön tuoleihin ja kaksi ihan vaan koristetyynyä! Niistä tulee hienot. Tyynykankaat ihan tuhannen heräteostoksia, laittelen kuvat sitten kun ovat valmiit. Tänään vein ompelijalle kaiken tarvittavan. Ja hän lupasi tehdä.

Koska hän on myös mukava ja hymyilevä, ja jo tunnemme toisemme, vaihtelimme kuulumisiakin. Hän kun jo tuntee koko perheemme. Vuosien varrella R. on tehnyt tyttären ylioppilaspuvun, Pehtoorille puvun ja jotain muutakin, äidinkin kanssa kävimme hänen luonaan teetättämässä ainakin oloasuja ja yhden paksun ”kylpy”takin, Juniorilla on ollut jotain takkiremppoja, minulle R. on tehnyt parikin iltapukua, juhlahousut ja pari juhlatunikaa, niiden ja muiden kamppeiden levennys- ja kavennusjuttuja, milloin mikäkin vaihe ollut menossa. Säästyy rahaa ja luontoakin, kun vaatteille saadaan lisää käyttöikää.

Nyt iltapuvuille ei enää juuri ole käyttöä, enkä ainakaan uusia tarvitse, mutta uusia tekstiilejä haluan kotiin, ja on huippua, että niille on ompelija. Se, ettei se ole itsestäänselvyys, havahduin tänään siksikin, että R. sanoi jäävänsä eläkkeelle kahden vuoden päästä. Joten on varmaan nyt hyvissä ajoin mietittävä, tarvitsenko sittenkin vielä jotain uutta?

Kangaskauppa, josta löysin ihania gobeliinikankaita on tämä

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini Viini

Toscana pöydässä – ja mielessä

Vielä tänäänkin ruokapostausta. Tänään meillä kahden hengen päivällisellä oli muistoja menneestä.

Kuluneella viikolla tulin viettäneeksi aikaa kuva-arkistojeni (ja matkapäiväkirjojen) parissa, ja löysin digikuvan kesältä 2007. Oli Pehtoorin viiskymppiset, joita vietimme Toscanassa. Arezzon kaupungin laitamilla oli pieni ”linnakartano” 1700-luvulta, jonne kokoonnuimme kaveriporukalla perheineen. Gruppo San Lorenzo vietti viikon helteisessä Toscanassa.

Reissulta on tietysti satoja kuvia, mutta yksi kuva, jonka epäonnistumisesta vastasin ja olin pahoillani, oli vielä kansioissa ns. raakakuvana. Viime vuosituhannen puolella ja tämän alussa minulla ei ollut taitoa, eikä ohjelmia (Photari), joilla olisin mustiin ikkuna-aukkoihin saanut kavereita näkyviin, mutta nyt oli ja osasin.

Tällä poppoolla (+ minä & toinen ”kamerallinen”) nautimme juhlaillallisella paikallista perinneruokaa – arezzolaisen ankkakastikkeen tein tuon linnan pikkuruisessa, aika alkeellisessa keittiössä. Mutta silloin tarjoilla oli tuoretta ankkaa, eikä ainoastaan fileitä. Mikä tietysti vaati enemmän puuhaa, mutta jossa (kait, toivottavasti) oli myös enemmän makua kuin meidän tämänpäiväisessä ankkapadassa.  Tänään tein sen pakastetuista ankkafileistä, joita Oulussa saa ainakin Torin Lihamestarilta.

Kastikkeen/padan voi tarjota pastan, riisin, risoton tai polentan kanssa. Joskus olen soseuttanut valmiin kastikkeen tehosekoittimella, esimerkiksi tagliatellen kanssa se on siten parasta. Mutta koska tällä kertaa tein kastikkeen hienoista rintapaloista, eikä kastiketta tarvinnut hauduttaa ihan mössöksi, jätin sekoittamatta.

Reseptin ”3 dl valkoviiniä” kuittasin tänään piccolopullisella Henkell Trockenin kuohuvaa, jota meillä on aina jemmassa. Alkoholiton vaihtoehto on hyvä olla tarjolla, kun tarjoillaan viiniä, ja nimenomaan tämä on oikein hyvä vaihtoehto.

Arezzolainen ankkakastike – sugo aretino

3 rkl oliiviöljyä
800 g ankkaa fileinä (tai 1 kg rinta- tai koipipaloina)
(tänään kolme filettä, joista osan rasvasta irrotin
ennen valmistamista ja pakastin vastaisen varalle…
Ankanrasva on monessa hyväksi.)
1 sipuli kuutioituna
1 porkkana kuutioituna
1 sellerinvarsin kuutioituna
2 valkosipulinkynttä silputtuna
½ pkt amerikanpekonia tai pancettaa
3 dl kuivaa valkoviiniä
1 prk tomaattimursketta
3 dl kanalientä (fondista)
30 g kuivattuja tatteja
2 laakerinlehteä
2 rkl tuoretta salviasilppua
suolaa, mustapippuria

Kuumenna öljy padassa. Ruskista ankanpalat. Lisää paloitellut juurekset, valkosipuli ja pekoni. Anna ruskistua. Kaada viini mukaan ja anna kiehahtaa. Lisää tomaattimurske ja kanaliemi. Sekoita mukaan liotetut sienet ja yrtit. Pippuroi ja suolaa. Jätä pata liedelle (tai leivinuuniin kuten meillä tänään) pariksi tunniksi. Sekoittele välillä. Tarvittaessa lisää nestettä.

Jos käytit koipipaloja irroittele luut ja nahka ja pilko liha kastikkeeseen. Poista laakerinlehdet ennen tarjolle vientiä.
Maalaisleipää, pastaa (tai ohra-riisiä kuten meillä tänään) ja salaattia, jossa on reilusti rucolaa mukana, maistuvat tämän lisukkeina. Bon appetito!

Ja tällä ruoalle oikeastaan ´ainoa, oikea´ viini, jos sellaista haluaa (ja kannattaa) tarjota on Chianti Classico. Esimerkiksi klassikko Peppoli on juuri hyvä. Tänään me avasimme, viinikaapissa pitkään jemmatun laatuviinin: Tenuta di Arceno. Tämä on tilattu joskus ulkomailta. Ja se teki Arezzon ankasta hienon juhlaruoan.

Mitä on  Chianti Classico? Klikkaudu tuonne, sen jälkeen tiedät. 😀

Ja laskiaispullia vaalikahveille… Jos joku ei ole aiemmin lukenut, tai ei muista, mutta kiinnostaa, niin täällä on kolumnini laskiaispullan historiasta. Tämmöisiä pikkujuttujani julkaistiin yhteen aikaan Kalevassa suunnilleen kerran kuussa.

SiitäKIN on aikaa…

Niitä näitä

Pakkasauringon kuvaamisesta

Vielä tällaista hiljaiseloa, vähän matalalentoa. Kotoilua ja kutoilua. Kuvaamistakin, vähän. Kuvien parissa parissa paljon enemmän. Muistikuvien, muistojen ja kuvien.

Pakkanen (- 20 C tänäänkin) pitää olemisen sisätiloissa. Enimmäkseen. Toki minulle opetettiin jo Torniossa, ammattiopistossa vuosia sitten valokuvausta opetellessani, että aurinkolaskuvat ovat ”so last season”, mutta entäs sitten, so what. Aurinkolaskut ja niiden kuvaaminen ovat joskus tarpeen. Niin tänäänkin.

Sitä paitsi. Niin vähän kuin kristallisesta helmikuusta pidänkin, niin ainakin tänään oli ihan mahdottoman kaunista.

Siitä huolimatta, että pakkasen kiusaama ulkoilusää ei ollut mieleiseni (tiedättehän, minun ikiaikainen Februarfobiani!), niin Hartaanselällä, Oulujokisuistossa, alakanavan huudeilla, Tervaporvarinpuiston rannassa… siellä missä olin kävelyllä iltapäivällä, oli tavattoman kaunista ja rauhallista, rauhoittavaa.

Rauhoittavaa oli myös piipahdus ystävän luona. Voisinpa väittää, että yhdessä sureminen auttaa. Puolin ja toisin. Onhan ilokin ollut kaksinkertaista, tai nelinkertaista, miksei sitten surun jakaminenkin?

Illansuussa Pehtoorin kanssa söimme tavattoman hyvin (puolivalmiita blinejä ja muikunmätiä Kauppahallista, etc.), nautimme erinomaisen valkkarin, ja torkuimme takkatulen ääressä.

Kyllä tämä taas tästä.

 

 

Niitä näitä

Kotosalla

Kovin vähän mainittavaa tälle päivälle.

No ehkä se, että vajaan kympin hiihtolenkki oli sellaista takkuamista sakeassa pyryssä, aika kauan aikaa sitten huolletuilla laduilla, että kuntoilukalenteriin pitäisi saada joku sinnittelykerroin: ihan erilailla ”rasittavaa” hiihto tänään Hönttämäki – Jääli -ladulla kuin vaikka huhtikuisillta hangilla Sivakkaoja – Kiilopää -reitillä. Toisaalta entä sitten. Itsehän sinne tuiskuun tungin ja hiihtää halusin. Ja lopultakin: sehän oli sittenkin hyvä kokemus. Ja vain itsellenihän niitä kilometrejä merkkailen. Joten?  – Ei valittamista.

Päinvastoin ihan mukavan verkkainen kotipäivä on ollut.  Tällä kertaa ramen-keitto onnistui oikeinkin hyvin, ja resepti tulee pääsiäisruokakirjaseen.

Viimeinenkin kausivalokranssi sammuu tänään.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Penkkiurheilua

Olen harrastanut penkkiurheilua aktiivisesti 1970-luvun alussa. Kävin katsomassa melkein kaikki Oulun Lipon pesismatsis vuosina 1971 ja 1972, jolloin Lippo voitti Suomen mestaruuden. Sain synttärilahjaksi kausikortin molempien kausien peleihin. Teinivuosina, ennen rippikouluikää kävin peleissä yksin, veljen kanssa, muutaman ystävän kanssa, kerran iskän kanssa, – enimmäkseen yksin. Sunnuntaisin neljältä, joskus harvoin kesäkeskiviikkoisin (- torstaisin?).  Siinäpä ne minun penkkiurheiluvuoteni.

Paitsi että keskikoulu aikana kävin katsomassa Raatin hallissa uintikilpailuja, en usein, mutta kuitenkin. Bestis ja kaverinsa kun uivat kilpaa mm. Norjan (= Altan) joukkuetta vastaan. Juuri sen muistan. 🙂 Joskus joku futismatsi (ikimuistoinen oli Raatin kentällä Liverpool – OPS!!!), Kärppien peleissäkin kävin joskus vuosikymmeniä sitten, jolloin Pehtoori sai satunnaisesti vapaalippuja peleihin. Ja tietysti suomalaiskansalliseen tapaan telkkarista kaikki klassikot: hiihtokilpailut, Uuden vuoden mäkikilpailut, Olympialaiset, Suomi – Ruotsi  -maaottelut jne. jne.

Kun omat lapset  alakoulu- ja yläasteiässä harrastivat jotain (joukkue)urheilua/liikuntaa, ei heillä juuri turnauksia tai kilpailuja ollut. Ja niinä vuosina se oli Pehtoori, joka lapsia roudasi uintiharkkoihin ja Junioria karateen. Minulla kun silloin meni illat paikallishistorioita kirjoitellessa tai väikkäriä aatellessa tai tutkijaseminaareissa juurikin torstaisin istuessa.

MUTTA tänään. Mummi sai, ja vihdoin sopi aikataulut, lähteä katsomaan Apsun [kansikuvassa vasemmalla] sählyturnauksen pelejä. Niitä oli kaksin kappalein. Ja niinhän siinä kävi, että jossain välissä mummi vähän pyyhki roskia rillien takaa. Mikä lie roska siellä Kastellin monitoimitalon pelihallisssa lennellyt?

Ja parasta oli matka tuonne turnaukseen, ja tauko pelien välissä, jolloin evästeltiin ja jolloin juteltiin. Jolloin sain olla läsnä.

Mumminelämää. 💙

 

Niitä näitä

Kaikkea muuta – muuta hyvää

Voi kunpa olisi kuva. Ei ole.  Mutta linkki reseptiin on. Pakastimessa oli pussillinen isoja katkoja, jotka joskus olen Aasia Marketista ostanut, ja unohtanut pakastimen uumeniin. Tänään vain kuukauden yliaikaisina ne sulattelin, ja meille perjantai-illan päivälliselle valmistelin. Toki oli muutakin. Mutta ei yhtäkään kuvaa… Mutta netistä löytyneeseen erinomaiseen ohjeen on linkki! Siis isoja katkoja voikastikkeessa! Voisin elää tuollaisilla ainakin viikon, ellen jopa kuukauden.

Tarkoitus oli hakea, ohimennen, päivän kulkujen ohessa, noille hyvä leipä – jostakin. Eipä sattunut kauppaa kohdalle, tai oli sen verran muuta …

”Muuta”? – Noh, parasta oli, että hain muksut iltapäiväksi meille. ”Muksut”-sanasta tuli autossa puhetta; kyselin, että mikä olisi heille paras ”yhteisnimitys”. Millaisilta heistä tuntuu olla, kun tulevat mummilaan? – Tovin pohdittuaan Eepi totesi, että ”sinähän oo sanonu, että me ollaan lellipentuja. Haluan olla lellipentu!” ja sitten Apsu, tosin harkittuaan, kuten hänelle on ominaista, sanoi, aika vakavana, että ollaan lapsenlapsia. Ja lellipentujaki. Se on hyvä. 🙂   Niin minustakin.

Lellipennut saivat sitten välipalaksi paitsi lämpimiä voileipiä, myös minilaskiaispullia. Nämähän on ihan mainioita pikkuherkkuja. Pågensin pienet Små Semle-pullat on ihan hyviä, varsinkin jos laittaa väliin vähän NUTELLAA! ja kermistä. Mielellään ihan ite! Mielellään – lapsenlapset, lellipennut, muksut, whatever  – olisivat täyttäneet vatsansa niillä!

Ehdittiin piirrellä, värittää, käydä pikaisesti Rajakylän kirjastossakin (You know, siellä oli kolme, KOLME!, Neropatin lukematonta päiväkirjaa!) ja jutella koulusta, hiihtämisestä, serkusta, Lapista…

Mummin elämään kuului myös ladulle pääseminen. Otsikkokuva Auranmajan tienoilta. Aamupäivällä helmikuun vaakasuora valo ei tuntunutkaan pahalta. Ilolle ja valolle on nyt tarvetta!

Liikkuminen Niitä näitä

Kaikenlaista pöhköilyä!

Olen kehittänyt uuden hiihtotyylin! Ei mitään perinteistä pakertamista, saatikka vauhdikasta luistelua, vaan suksikävelyä luistelu-uralla! Olosuhteet vaativat muuntautumiskykyä.

Toki jo lähtiessä arvelin, että eilen illalla alkanut myrsky, joka jatkui pitkälle yöhön asti, oli saattanut roskata latua. Mutta jollain kummallisella logiikalla päättelin, että jos menen ladulle, jonka varrella on vähän havupuita, vältyn hiihtämisen vaaralliseksi tekeviltä kaarnan palasilta, havuilta ja neulasilta. Muutama pienikin risu tai kaarnahippu kun saattavat tökätä sen verran, että kaatuminen on todennäköistä.

Siispä päätin lähteä Pyykkäriä (Pyykösjärvi) kiertämään – siellä kun on nuorta tiheää koivumetsää, eikä siellä metsä ole ihan latu-urassa kiinni. Ja hah! Eihän se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Kyllä olin hämmästynyt, että siellä sittenkin on myös huvapuita! Vaikka niillä kymmenillä kerroilla kuin siellä olen viime vuosina ollut, en ole niitä mitenkään hoksannut. Ja kyllähän ne koivut sotkevat ihan yhtä lailla! Ehkä enemmänkin.

Kuitenkin päätin suksilla päivän urheilusuorituksen tehdä. Pöhkö!

Aika monta kilometriä luistelu-ura olikin aika lailla roskaton, joten siinä sitten tavissuksilla lykin menemään. Tulipahan olkapääjumppaa tehtyä ihan huolella. 😀 Ja välillä käveleskelin sukset jalassa.

Kaikenlaista hulluutta se endorfiiniriippuvuus saa aikaan! Tai ehkä mun kohdalla on enemmän kyse ulkoilma- ja ulkoiluriippuvuudesta kuin mielihyvähormonin pakonomaisesta hankkimisesta. Ei ainakaan tämänpäiväisellä räpeltämisellä paljon endorfiinia tullut tuotetuksi. Mutta tunteroinen kuitenkin ulkona liikuttua. Ja sillä hyvä. 😀

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Talviviinejä, italialaisia herkkuja, vaalistudio ja paljon muuta

Talvisia viinejä Italiasta, ja niille passeleita ruokia tämän illan menussa. Meitä oli yhdeksän yhteisen pöydän ympärillä.

Katseltiin me välillä vaalistudiotakin, mutta kuitenkin viini ja ruoka saivat pääosan huomiosta. Ja yhteinen höpöttely.

Välillä jotain vähän enemmänkin … Onneksi ovat nämä ihmiset, nämäkin.

 

 

Illan viineistä ja tarjottavista tein Power Point -koosteen.  Klikkaile tästä.

Click to access Talviniit_RS_2024_1.pdf

Palaan arvosteluihin ja resepteihin huomenissa.

Niitä näitä

Maistelujen ja vaalien aattona

Kiireetön päivä on ollut. Vaikka olen aika paljon puuhastellutkin. Nimenomaan puuhastellut.

Huomenna meillä on viinikerhon maistiaiset. Valitettavasti oli monien päällekkäisyyksien vuoksi järjestettävä vasta huomenna. Siis mun/meidän huki järjestää. Ja kyllä on ollut vaikea päättää teemaa. ”Talvimaisteluksi” sen sitten nimesin. Sellaisia enimmäkseen talveen sopivia viinejä on 3 + 3 ehdolla. Julkistan ne vasta huomenna, koska meillähän maistelut on aina sokkona. Teemaa saatikka viinejä ei paljasteta etukäteen.

Menukin on aika talvinen. Ja sitäkin olen valmistellut etukäteen.

Mm. juuritaikinasämpylöiden koe-erä.

Meriläisen leipomon juuri-pakastetaikinapaketti on ollut jo kuukauden tai pari pakkasessa. Eilen otin sulamaan jääkaappiin, tänään paketin toisesta pussillisesta leivoin ensimmäisen koe-erän. Yhdstä pallurasta tulisi uusipellillinen pizzapohjaa, ja se riitti hyvin neljään sämpylään. Ehkä pikkuisen kauemmin olisi kannattanut paistaa, mutta kyllä nämä hyvälle maistuivat.

Ehkä huomiseen maisteluun kuuluu myös vähän vaalistudiota. Sattuupa sekin huomiselle. Huomenna vasta äänestämäänkin, ihan virallisesti virallisena äänestyspäivänä näin presidentin vaaleissa. Meillä kun vapaus valita myös äänestyspäivä.  Näinä aikoina vapaus valita on arvossaan. Eikä se koske vain päivää, milloin äänestää, vaan nimenomaan vapaus valita ketä äänestää.

Tässä presidentinvaalien aikana – samaan aikaan, kun on väistämättä seurattava sekä Venäjän että USAn presidentti-instituutiota, vaaleja ja vaalivapautta, on tullut mietityksi, kummastelluksi suurvaltojen kansalaisten kohtaloa ja mahdollisuutta (tai sen puutetta) valita valtionpäämiehiä.

Venäjällä, jossa EI ole vapautta valita ja jossa ollaan kaukana mistään demokraattisesta kansanvallasta, presidentti on voinut kahmia diktatorisen vallan itselleen ja aiheuttaa mittaamattoman määrän kaikkea mahdollista pahaa pyrkiessään tsaristisen ajan rajoihin ja kansan alistamiseen kuriin ja kurjuuteen.

Ja sitten Atlantin takana, jossa Amerikka on ”vapauden aatteen” lävistämä, ainakin sellaisena esiintyvä, kansa ehdoin tahdoin ja vapaasta tahdostaan on valitsemassa toistamiseen presidentiksi miehen, joka ei todellakaan ole mikään kunnioitettava, vakaa, viisas valtiomies. Surullista tässä on juuri se, että tämä kertoo amerikkalaisista aika paljon…

Toivottavasti suomalaiset äänestävät, kun kerran on vapaus ja on mahdollisuus valita. Valita viisaasti.