Aktiivisuusranneke näyttää mitä alhaisimpia lukemia. Saa se välillä näyttääkin ihan mitä huvittaa.
Jos se kerryttäisi lukemia tai reagoisi liikkeeseen käsissä (neulominen, koneella kirjoittaminen, kuvaeditointi, perjantaisiivous, surffailu, ruoanlaitto) niin se näyttäisi aika paljon. Mutta ei näytä. Ihan sama.
Aika paikallaan siis. Takkatulen ääressä on ollut hyvä.
Suru puserossa, – mistähän sekin sanonta on tullut. Olen neulonut surua puseroon. Miettinyt surua.
Surullahan on kuulemma erilaisia vaiheita (sokki, reaktio, käsittely, hyväksyminen), – enpä ole osannut koettuja suruja ja niiden vaiheita noin lokeroida. Mutta ehkä se kauniisti melankolinen, levollinen, muisteleva surun vaihekin vielä tulee. No vielä ei ole näkyvissä.
Entäs kun sanotaan, että suru on silmissä, suru on hartioilla, suru on sielussa? Miten se suru näkyy silmistä? – Eihän se tarkoita vain kyyneleitä tai valvomisesta ja itkemisestä punaisia silmiä, väsyneitä luomia, mustia renkaita silmien ympärillä? Millaiset ihmisen silmät ovat silloin, kun niissä on suru? Ja eikös vain olekin vähän eri asia, jos joku on ”surusilmäinen”?
Entäs suru sielussa? – Onko ihminen, jolla on suru sielussa, apaattinen, voimaton, syvissä vesissä kulkeva, passiivinen, katkera, kaipaava…
Kun suru ´tuntuu sydänalassa´, niin missä se oikeasti silloin tuntuu? Sehän on oikea fyysinen tunne, ei varsinaisesti kipu, ei ainakaan kova, mutta se ei ole vain mentaalinen tunne, vaan myös kehollinen aistimus. Eino Leinolle suru on ”sylkytystä sydänalassa” …
”Ei hyvä hylätyn kauan, liikutella lieden puita. Vesi silmihin tulevi, pää käsiin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.” [Eino Leino, ”Tuijotin tulehen kauan”]
”Sylkytys” kuulostaa kyllä rytmihäiriöltä tai lisälyöntisyydeltä. Mutta ainakin minulle suru sydänalassa on eri kuin rytmihäiriö-tuntemus. Huolikin voi olla sydänalassa, eikö vaan? Mitäs muita tuntemuksia siellä voi olla?
Joku syö suruunsa, joku juo suruunsa. Kiukkuun ja ahdistukseen voi kyllä syödä, ja lohtupulla on tarpeen usein, mutta mutta… On kyllä ollut sellaisia vaiheita elämässä, että on tullut syötyä ihan vaan hillittömään, pitkäaikaiseen väsymykseen, ja juominen kuuluu kyllä enemmän iloon ja juhlaan kuin suruun, joten surun kanssa näillä ei ainakaan omakohtaisesti ole juuri tekemistä.
Siten olen ajatellut, että suru on elettävä, – ennemmin tai myöhemmin. Aattelen niin, että antaa sen surun olla. Että sen kanssa on vaan elettävä. Vähän sellainen ajatus, että se kuluu ajan kanssa pois; itku huuhtelee, juttelu murentaa, lopulta hyvät muistot tukehduttavat koko ison ikävän.
Huono ajokeli.
Mutta vasta iltapäivällä ja illalla.
Aamupäivän hiihtolenkillä myräkkä ei vielä haitannut hiihtelyä.
Tänään on jo kaksi vuotta äidin kuolemasta.
Tai oikeastaan vasta. Tuntuu paljon kaukaisemmalta.
Kuinka moni asia onkaan sen jälkeen muuttunut.
Tänään postaukseen vain pari reseptiä. Keskitalven muutama hyvä juttu ruokapöytään.
On sisilialaisten (tarocco)veriappelsiinien aika. Syön niitä ainakin pari päivässä. Loppuviikosta tein niistä rahkajälkkärin. Ihan perinteinen hedelmärahkajutska, mutta koska olin yhden appelsiinin siivuttanut kuivumaan koristeiksi, niin teinpä sitten arjen iloksi (ja kuvattavaksi) tämmöiset vähän fiinimmät serviisit.
Muita veriappelsiinin käyttövinkkejä on ainakin yhdessä vanhassa postauksessa: veriappelsiinilohi. Samassa postauksessa gnocchivuoka, pasta carbonara ja koronapasta – kelpo talviruokia nekin. Nopeita ja edullisia.
Uusi kokeilu, joka pääsi meillä jatkoon, on Satu Silvon jossain haastattelussaan luovuttama omena-sipulisalaatti -ohje. Tämä salaatti oli kuulemma hänen, jo ovensa sulkeneen, ravintolan lounasbuffan suosituimpia juttuja. Ei ihme.
Sopii mausteisen liharuoan, vaikka lihapullien, oheen oikein hyvin. Tai vaikka tuoreen ruisrevityn kanssa kevyeksi lounaaksi.
Ja kestää ainakin yhden yön yli ihan hyvin. Tein meille perjantaina, ja eilen vielä pikkuisen oli tarjolla maisteltavana: sai myös Juniorilta ja Miniältä hyväksyvää mumimaa… Värkkäilin reseptille tuollaisen korttikuvan. Kun ei ole tähdellisempääkään tekemistä, niin opettelinpa tuollaista. Klikkaa reseptikorttia ja se aukeaa kuvaksi, jonka voi tallentaa puhelimen galleriaan ja tietokoneen kansioihin.
Tänään melkein elokuvallisesti vuosikymmeniä virtasi muistoissa; hetkiä, tuokioita, sanoja ja yhteisiä kokemuksia.
Aika levollisesti päivä lipui, toki välillä niin kyynelsilmin, etten mitään muuta kuin menneitä mielikuvia nähnyt. Niin paljon hyviä yhteisiä muistoja… kaikkialta: Jäämereltä Kataloniaan, Koivurannasta Arezzoon, Petrellistä Roomaan, Hangasojalta Kyröön, yliopistolta kotiin … Muistoja arjesta enimmäkseen juhlaan tai ainakin lomiin. Hyviä muistoja, – ehkä juuri siksi suru niin syvä ja suuri.
Mutta sitten vielä toinenkin humplahdus, uusi huoli.
Mutta muistoista tähän päivään toivat, melkein repivät, pari pientä. Onneksi olivat muksut isällään ja tänään mummilaan tulossa syömään – sain siitä koko päiväksi tekemistä, mikä esti rypemästä kovin syvissä vesissä.
Onneksi Juniori et al. tulivat, aikuisten myötähalit lämmittivät, ja pienten läsnäolon ´vaatimus´ (”mummi, kerro Tervahovista” 🙂 ) lohduttivat.
Ja hyvä ruoka, — tiedättehän: blinipäivällinen ja Nutella-laskiaispullat!
Hyvä ystävä on tänään nukkunut pois.
Ei ihan yllättäen, mutta liian nopeasti, liian aikaisin.
On niin ikävä, – vaikka juuri äsken tavattiinkin.
Vuosikin vielä yhdessä vaihdettiin,
niin kuin monet kerrat ennenkin.
Ei ole sanoja. Mutta suru on.
Päivä kulunut paljolti koneella. Kuvapaketti onkin nyt valmis ja sillä hyvä.
Keskeytinkin homman sentään välillä: oli tarve tehdä lohtupullaa, ja sapuskankin kokkailin (broilerin jauhelihapihvit pitkästä aikaa. Edelleen voin suositella).
Uloskin oli päästävä, tai siis ajattelin, että voisi tehdä hyvää vähän ulkoillakin. Ajattelin niin, koska on tässä mennyt monta päivää sisällä. Ajelin Tuiraan, ja siitä sitten jokirantaan ja kohti Ainolaa.
Mutta sepä ei sitten ollutkaan mikään loisto idea: oli ihan hirmu viheliäinen, pistävä tuuli. Pakkasta ei enää kahtakymmentäkään, mutta itätuuli! Puolen tunnin ja muutaman kuvan jälkeen palasin autolle ja huristelin kotiin. Ei oo pakko ulkoilla!
Ja lehti vielä puussa! Tämän talven kummallinen ilmiö. Oikeastaan ihan kauniskin.
Vapaa lauantai.
Jotenkin kummallisesti tuli mieleen, että alakoulussa 60-luvun jälkipuoliskolla eivät lauantait olleet vapaita. Eka- ja tokaluokalla – ja kolmosellakin? – käytiin koulussa lauantaisinkin. Ja kolmosella ja nelosella koulua oli ”vuorolukuna”: esimerkiksi siten, että maanantaina ja tiistaina oli koulua aamupäivisin, ja loppuviikosta mentiin kouluun vasta puolelta päivin, ja päästiin pois kun kello oli jo neljä tai viis. Eikä se tuntunut – muistaakseni – ollenkaan kummalliselle.
Nykyisessä elämäntilanteessa kun (melkein) kaikki päivät ovat vapaata, ei töitä, niin ”vapaa” minun kohdallani tarkoittaa vapaata keittiöstä, ei ruoanlaittoa, ei pyykkiä, ei siivousta, ei muitakaan kodinhoidollisia toimenpiteitä, joita totta puhuen nykyisin on hyvin vähän verrattuna niin aikoihin, jolloin noita kaikkia oli aika paljonkin ”oikeiden töiden” lisäksi. Näin siitä huolimatta, että kotihommat, varsinkaan ruoanlaitto, ole minulle mikään ”työ” tai rasite. Ei edes kuvatoimituksia tms.
Mutta siis tänään Pehtoori teki kolmen ruoan päivällisen – ihan vaan meille kahdelle. Toki olen sellaista eräänkin kerran tässä viime vuosina toivonut (syntttäri-äitienpäiväviikonloppuna sellainen toki on kuulunut elämääni jo vuosikymmenien ajan).
Kun pari vuotta (2015 – 2017) kuljin yhden viikonlopun kerran kuussa Torniossa valokuvausopintojen lähiopetusjaksojen vuoksi, oli minulla aina sunnuntai-illansuussa kotiin palatessani odottamassa sapuska ja myös pikkuperhe ruokapöydässä. Olihan se juhlaa. Sitä muistellen olen (melkein nalkuttaen tai ainakin vahvasti toivoen) odotellut vastaavaa kokemusta joskus toistuvaksi. Ja tänään sitten!! Toki kaksin, mutta ei siinä mitään valittamista.
Ainoa kurja juttu oli se, etten ollut käynyt kunnolla liikkumassa, vaikka nyt olisi ollut hyvä aika hiihdellä tai tepastella vaikka koko aamupäivä. Muttaku sää! Ja laiskuus. Ja vapaapäivä siltäkin osin! Sentään kaupassa kävin, huomista varten 🙂 . Ja muutenkin. Hyvä, tosin hieman kyynelehtivä kohtaaminenkin kauppareissulla. Elämä on.
No mutta, alkuun oli erinomaista kylmää, raikasta fenkolikeittoa ja juustokeksejä (ite tehtyjä!!)! Ja niiden kanssa erinomaista albarinhoa (joka on meillä viinikerhonkin kanssa hyväksi maisteltu). Ehdottomasti palaan asiaan ohjeen kera.
Pääruoaksi Lyonin broileria! Koko talo tuoksui yrteille, sopivasti punaviinietikalle, paistetulle, haudutetulle, hyvälle. Ja jälkkäriksi kuohuviinimousse. Kyllä kelpasi!
Vapaapäivä on jatkunut neuloen, – kynttilöiden valossa [otsikkokuvan tuikut Wienin joulutorilta 2018 – siitäkin jo niin kauan].
Mutta nyt Nuutin päivään päättyy joulun aika. Kausivaloista ja kynttilöistä en silti vielä luovu.
Tänään jotenkin levoton päivä.
Kovin vähän aikaansaannoksia. Tai ehkä sittenkin paljon ”aloituksia”, mutta siinä kaikki. Mutta ei edes tajunnanvirtaa postailtavaksi. Ajatuksia paljon, mutta eipä niistä kirjoiteltavaa.
~~~~~~~~~~~~~~
Eilisen kyselyn tuloksia katselin: vastaajia oli yhteensä 22 (vielä saa toki vastata, minua tämä kiinnostaa).
Vain kolme vastanneista oli kaltaisiani siinä, että kipu tai muun fyysisen tuntemuksen voi aistia myös värinä. Minusta on aika yllättävää (sekin), että neljänneksellä ei ole mitään väriajatuksia liittyen kalenterikuukausiin tai vuodenaikoihin. Onkohan tämä ikä- tai sukupuolikysymys? – Ehkäpä. Varmaankin psykologiassa (vai biologiassa?) on tehty tutkimuksiakin näistä asioista. Josko löytyisi joku popularisoitu artikkeli aiheesta.
Tähän pikku taulukkoon laskin prosentit.
Värikylläistä elämää tänäänkin. Huomenna ehkä osaan sanoittaakin sitä.
Minulla kuukausilla on värit. Huhtikuu on keltainen, joulukuu punainen, heinäkuu keskivihreä. Kuukauden värit määräytyvät osin luonnon/taivaan sinisyyden mukaan, osin vuotuisjuhlien mukaan. Noin karkeasti ottaen noin.
Usein en tätä värikoodausta tule ajatelleeksi, mutta kun olen tässä vuoden vaihtuessa muisti-kalenteri-bujokirjaani tälle vuodelle koonnut, koristellut, kalenterisivuja raapustellut, washiteippejä sivuille laitellut, on tämä taas tullut esille.
Samoin Oulu- ja Saariselkä-kalentereita tehdessä taustavärejä valitessa tämä juttu on ollut mielessä. Esimerkiksi tämän postauksen artikkelikuva on parin vuoden takainen otos, joka on ollut kalenterikuvanikin (Piispanojan taukotuvalta), on aivan tammikuun värinen, siis sini-harmaa.
Tein pikaisesti Excelissä tällaisen viitteellisen väriliuskan selventääkseni tätä ajatteluani.
Miten sinä? Onko sinun kuukausillasi värit? Ovatko värit yhtään samansuuntaisia kuin minulla? Onko viikonpäivilläkin värinsä?
Minulle myös fyysinen tuntemus on joskus väri. Esimerkiksi ”tunnen” kivun joskus violettina. Mitä tummempi violetti, sitä kovemmin sattuu. Tästä oli kerran hierojani kanssa puhetta: taas kerran olkapäätäni hieroessaan hän sanoi, että sano sitten, kun tuntuu ”liian kipeältä”. Kun kerroin hänelle tästä ”violetista kivusta”, hän totesi asiakkaissaan olevan muitakin, joille kivulla on väri, yleensä kuulemma punainen tai musta. Minulle vastikään toistamiseen koettu vyöruusun hermosärky oli punaista, liki tulista. Hammassäryllä, joista pahimmat ovat nekin olleet kolmoishermosärkyä, on syvään violettiin menevä väri.
Mieliala on joskus musta. Vai onko? – Minulle mielialoissa on hyvin harvoin värejä. Kun on oikein paha ja/tai ahdistunut olo, kaikki vain näyttää harmaalta tai ei miltään, mutta se tunne ei ole värillinen. Helpotuksen väriksi koen keltaisen, ja oikein ison, pulppuavan ilon miellän melkein häikäisevän valkoiseksi. Joskus.
Mitenkäs värit sinun maailmassasi? Kerrohan kommenteissa ja /tai klikkaile ainakin kyselyyn vastauksia. Olisi mukava kuulla, miten muut värien kanssa elelevät.
