Liki kaksiviikkoa ollaan oltu mökillä. Vähän poikkeuksellinen on tämä kerta ollut.
Monta asiaa toisin kuin useimmiten. Sää on melkein koko ajan ollut hyvin samankaltainen, lämpömittarin lukemat (myös öisin) nollan molemminpuolin, taivas on ollut pilvessä (pl. paria ensimmäistä päivää), maisema harmaa, vain harmaa. Lunta paljon, sitä on sadellut päivittäin vähän, vain vähän lisää, puissa ei enää lunta, tuulta on riittänyt. Joka päivä harmaata, tuulista, vähän pakkasta. Poikkeuksellista on, että päivästä toiseen samanlaista. Pimeitä öitä, ei kuutamoa, ei revontulia.
Ei olla tavattu ketään. Tuloiltana toki Emmiliini ja vanhempansa. No pizzalla Fienossa paikan isäntä Fr. ja Kuukkeli-kaupan tuttu L., jonka kanssa meillä yleensä on jotain yhteistä juttua (viime aikoina islantilaisneuleista), mutta muutoin höpötelty kaksi viikkoa ihan vain keskenään. Ei olla nähty ketään hangasojalaisia tai muuten Saariselän huudeilla lomailevia tuttuja naapureita, ei ole ollut ruoka- tai piipahdusvieraita; ei Turusta, ei Tampereelta, ei Luxemburgista, ei Oulusta.
En ole tehnyt mitään töitä, en kirjoittanut, en lukenut, en editoinut, en tiedottanut, en arvostellut, en opiskellut, en ollut sähköpostiyhteyksissä. En mitään, mitä voisin pitää tienestihommana. Enkä ole juuri ottanut kuviakaan, en edes blogiin tai Instaan, en kalenteriin, en omaksi ilokseni tai opiksi. Yleensä yhden mökkiviikon aikana kuvia karttuu 300 – 800, nyt ehkä 100.
Mutta olen mie hiihtänyt, lähes joka päivä, ja Pehtoori puskenut lunta katoilta, pihalta, tieltä ja kävellyt. Minulla hiihtokilometrejä kuitenkin aika vähän, oisko 150 km näiden mökkipäivien aikana? Joka tapauksessa tavoite (ylittää kilometrillä viimevuotinen hiihtosaldo) ei tule onnistumaan. – Voisin selitellä vähiä kilometrejä huonolla säällä, tai ainakin apaattisella maisemalla. Mutta olisi sitä voinut enemmänkin hiihdellä. Mutta ei.
Olen tehnyt hyvää ruokaa, välillä aika lailla aikaa vievääkin, on istuttu ruokapöydässä ajan kanssa, saunottu, katsottu ainakin viis leffaa Netflixistä, muisteltu ja surtu, nukuttu univajeita pois, olen kuunnellut muutaman kirjan ja kutonut yhdet sukat, yhden tyynyn ja melkein yhden villatakin. Sitä eskarilaiselle ajattelin, ehkä Eepille sopii, kun on kolmannella koulussa.
Mitäkö selitän? – Sitä, että päätettiin sitten huomenna lähteä kotiin, sittenkin jo huomenna, vaikka vasta lauantaina oli aie ja olisi tarve.
Ja aie ja tarve on tulla takaisin vielä tämän talven lumille.
Helmikuu on lopussa, jopa karkauspäivä alkaa olla ohi. Se ei minua sureta. Tämän jälkeen vuodessa on vain hyviä kuukausia. 🙂
~~~~~~~~~~
Taas lainaten omaa tekstiäni…
Vuoteen 2000 asti karkauspäivä oli Matin päivän (24.2.) yhteydessä, eikä kuun lopussa kuten nyt. Miksi se on karkauspäivä? Ei, se ei johdu siitä, että miehet juoksevat karkuun, kun naisilla on ”oikeus” kosia. Suomalainen karkauspäivä-nimitys on aika poikkeava muista kielistä, ja sen taustalla on vanha ajanlaskun mittausväline eli sauva tai levy, jossa oli reikä jokaista viikon tai kuukauden päivää kohti. Kustaa Vilkuna kirjoittaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan:
Joka päivä reikään pistettyä tikkua siirrettiin vuorokauden vaihtuessa askel eteenpäin paitsi karkauspäivänä, jolloin se otettiin ylos, mutta painettiin jälleen samaan reikään takaisin; se siis vain hypähti paikallaan, ”karkasi” ja putosi jaloilleen. – – Nykysuomessa ”karkaus” tarkoittaa pakenemista, mutta vanha kirjakieli ja viron kieli osoittavat, että sen vanhin merkitys on ´hyppy´, ´hypähdys´, mitä viron ´karg´nimenomaan tarkoittaa.
Englannin kielessä karkauspäivän nimi on muodostunut samalla tavalla: ´leapyear´ ~ ´hyppyvuosi´. Huomenna hypätään maaliskuuhun, vasta.
