Showing: 801 - 810 of 6 406 RESULTS
Isovanhemmuus Vanhemmuus

Ensikosketus

Tänään meidän Pallero täyttää 2 kk. Palleroksi tyttärentytärtä vielä muutama viikko nimitellään, vaikkei mikään pallero olekaan, päinvastoin. Kolmen viikon päästä lapsella on jo ihka oikea nimikin, ehkä useampikin.

Nyt me on pieni nähty. Olen saanut sylitellä, jutella ja katsella silmiin, nähdä hymynkin, moniakin hymyjä, kuulla itkun ja tuntea sormien puristuksen omani ympärillä, olen saanut käydä vaunulenkillä vauvan ja  tyttären (ja Pehtoorin) kanssa.

Aurinkoisesta Helsingistä lähdimme hotellin runsaan aamiaisen jälkeen lähijuna R:llä Järvenpäähän, jonka asemalla Tyär oli vastassa.

Vaikka vauva ehti pitkän päivävisiittimme aikana ottaa paritkin päikkärit, ehdimme kuitenkin jo tutustua. Ihastua ja rakastua.

Vauvat ovat yleensä, enimmäkseen, suloisia, pieniä, kauniita, söpöjä ja ties mitä. Mutta omat lapsenlapset – kaikki kolme – ovat vielä paljon enemmän. Vävy muka väitti, että minä niiskutin, tai että silmät kostuivat. Oikeassa oli. Ja kuinka hyvä olikaan nähdä, kuinka tiistaina 34 vuotta täyttävä Tyär oli hyvillä mielin. Väsynyt, – luonnollisesti, eikä edes tolkuttomasti, mutta seesteinen ja iloinen.

Nyt junassa kohti kotia.

Olipa viikonloppu. Ei minulta mitään puutu.

 

Ruoka ja viini Viini

Helsinki viinikerhon kanssa vol. II

Lauantaiaamu Helsingissä lämmin, ja sateeton. Päivä ei ollut. Ei ollut sateeton, onneksi sentään lämmin. Aamupäivällä meillä oli ”vapaata”, tapaisimme ystävät vasta puolenpäivän jälkeen teatterilla.

Siispä kävelemään. Sade sai meidät pysymään pois kaduilta, toisin kuin oli ollut ajatuksena. Vähän vielä kiersimme kaupoissa, Chez Marius ja Stocka. Tuliaisia Järvenpäähän …

Kävimme hotellissa tovin huilaamassa. Joka tälläkin kertaa (kuten viime marraskuussakin) Helsinki Central Station. Tässä on sellaista 1920-1930-lukujen amerikkalaisissa elokuvissa olevaa glamouria, – ei hillitöntä, mutta tyylikästä. Melkein kuulee charlestonin soivan …

Teatterissa kävimme katsomassa Agatha Christien Hiirenloukun. Klassikkonäytelmä joka on Lontoossa pyörinyt vuosikymmeniä, nyt Helsingin Kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä. Kyllä se viihdytti. Ja murhaajakin paljastui, sitä ei saa paljastaa julkisesti.

Matkajärjestelyistä ja varauksista vastanneet T & J olivat huolehtineet meille hienot väliaikatarjoilut: lasilliset kuohuvaa, skagenit ja mansikkaleivokset. Kohtuullinen lounas. 🙂

Teatterin jälkeen lähdimme Pehtoorin kanssa vielä käymään remontin jälkeisessä Hakaniemen Hallissa. Neljän aikaan lauantaina iltapäivällä, sateisena syyskuun päivänä siellä oli kuhinaa ja asiakkaita vaikka ja kuinka paljon. Siellä oli valoisaa, herkullisia tiskejä, paljon erikoisruokia, kahviloita ja lounaspaikkoja.

Yläkerrassa oli säilytetty ja entisöity vanhat puodit, toisin kuin alhaalla, jossa oli uutta valkoista, vähän turhankin kliinisen näköistä.

Sitten taaas tunteroisen tauko  hotellilla ja edelleen sateessa viiden jälkeen ratikka kakkosella Pasilaan, jossa ystävämme asuu.  Siellä oli Botrytis Ouluensiksen Helsingin alaosaston maistiaiset, joiden teemana oli ranskalaiset ”tutkimusviinit”. Ja edesmenneen jäsenemme muistoksi nautittu Pomerolin Ch. Petit Village 2009 jäi mieleen. Sanojen ja laulusäkeiden vuoksi.

Söimme hyvin. Oli helppo ja mukava ilta. Tiedättehän … ”Kuka voisi kellot seisauttaa…”

Kymmeneltä kävellesämme hotellille Mikonkadun mittari näytti +17 C, ilma sateen jälkeen kostea,  pimeää, kaupungin valot kimmelsivät asfaltilla, liikenteen valot ja äänet, lauantai-illan kulkijat kaupungin kaduilla… Olemme reissussa, kuin ulkomailla.

No jo reissun lopulla.

Mutta onhan huominen.

Ravintolat Ruoka ja viini

Perjantai Helsingin lämmössä ja herkutellen

Paljon uusia, hyviä kokemuksia.

IC 22 Oulu–Helsinki klo 7.48–13.35 yksi lippu 23,20 € ja ekstraluokka + 20,90 €. (edestakaisin kahdelta ekstralla 171 €).

Ja sekä Oulussa että Helsingissä ”liittymät” (taksi tai juna tai oma auto parkkimaksuineen)  olisivat tuoneet lisähintaa.  Siis junalla kahdelta edestakaisin yli puolet halvempi kuin yhdeltä lentäen. Hybridiautollakin tulisi kalliimmaksi. Ja junamatka sujui todella mukavasti, rauhallisesti, hiljaisesti (vaunu on ”hiljainen tila”) ja silti aika nopsaan aamupäivä aurinkoisen puolen Suomen läpi kulki.

Eikä aikaa kotoa Helsingin keskustaan kulunut kuuttakaan tuntia. Mietittiin, että olisipa Ivaloonkin asti rautatie – oltaisiin mökillä vuosittain vielä enemmän kuin se kolme kuukautta.

Aurinkoista oli Helsingissäkin. Meillä reilut kolme tuntia aikaa ennen ystävien tapaamista Murussa.

Istahdimme melkein helteisessä säässä Cafe Esplanadin terassille (syyskuun loppupuolella!) Aperolille, ja tsädäm! siinähän se on vävy yhtäkkiä terasssipöytämme äärellä: oli mokoma perhechatissa nähnyt missä olemme ja kun hänen duunipaikkansa on ihan samoilla huudeilla ja oli juuri lähdössä töistä, tuli siihen heippaamaan. 🙂 Mukavaahan se.

Sitten mietitiin mihinhän kuluttamaan  pari tuntia. Pahimmoilleen Ateneumissa ollut Edelfelt-näyttely suljettiin viime viikonloppuna. Sen olisin mielelläni nähnyt.

Taiteen sijaan kaupallisten houkutusten äärelle. Stockmann tietysti: ja siellä vielä lastenvaatteista 20 % ale kanta-asiakkaille. Kaikille kolmelle muksulle vaatetta: ovathan kastajaiset kolmen viikon päästä.

Ja sitten tapasimme viiniystävät. Laskin että tämä on viiniystävyytemme, yhteisten vuosien ja reissujen kuudes turnee: yksi aiempi reissu Helsinkiin, kaksi Tampereelle, yksi Turkuun ja yksi meidän möksälle. Olemme kokoontuneet yhteensä 32 vuotta, joten suunnilleen viiden vuoden välein olemme reissanneet kimpassa.

Tänään todettiin että oli varsin onnistunut ilta ja todettiin vanhenevamme – että vastaisuudessa tihennämme reissujen välejä.

Olimme syömässä Murussa. 

Vielä nytkin olen liki sanaton. Olemme Pehtoorin kanssa syöneet yhden jos toisenkin (rotissööri)dinnerin, mutta ku. Olihan tämä niin hyvä. Ainoa, mikä puuttui, oli menukortti.

Tällä me aloitimme. Ja kaikki sen jälkeen pelkkää hyvää, tai erinomaista. Ja meillä sentään oli syötävää ja viinejä maisteltaviksi. Meillä oli hyvät oppaat makumaailmaan, sommelier joka kertoi viineistä. Jotka hän oli erinomaisesti jokaiselle ruoalla valinnut.

Ylläolevasta se alkoi, eikä sen jälkeen paluuta huonoon ollut.

Varsinaisesti en ole raa´an lihan ystävä, mutta tartar tryffeli-majoneeseineen oli käsittämättomän hyvää. Käsittämättömän. Eikä mikään muukaan ollut edes keskinkertaista, paljon parempaa. Koetan huomenna, viimeistään alkuviikosta kirjalla kaikesta.

Jälkkäri. [olisipa menukortti!!!!]

Keskellä kuusenkerkkäsiirappi, ympärillä paras crumble ikinä. On vaikea unohtaa tätäkään.

Siirryimme viiden ruokalajin jälkeen Muru-ravintosta Murun viinibaariin. Nurkan taakse. Ja nautimme seitsemän hengen kesken vielä Pintia-punaviinin!

Parasta  kaikesta kuitenkin  –  yli 30-vuotinen ystävyys…

Isovanhemmuus

Helsinkiin humputtulemaan

Huomenna Helsinkiin.

En muista, milloin olen viimeksi matkustanut junalla. Ehkä Ylivieskaan rotissöörien kanssa joskus 7 – 8 vuotta sitten. Huomenna lähdetään aamujunalla. Autolla ei lyhyelle viikonloppureissulle syyspimeällä viitsitty lähteä, lentohäpeää isompi syy on lentojen hurjat hinnat: edestakainen lento niillä vuoroilla kuin olisi haluttu, yhdeltä hengeltä olisi ollut yli 400 €, – eikä puhettakaan mistään lentopalkinnoista Finnairin plussapisteillä. Junalla eläkeläisliput, vaikka varasin ”extrat”, ovat todella paljon edullisemmat.

Muutoinkin matka ja humputtelu tulee edulliseksi, sillä me lähdemme viinikerhon kanssa reissuun ja kerholle on kertynyt käyttövaroja tuhlattavaksi asti. Yksi jäsenistämme on eläköidyttyään yliopistolta muuttanut Helsinkiin, ja meillä onkin lauantaina hänen luonaan tapaaminen. Ja huomenna mennään koko poppoo yhdessä syömään Muruun ja lauantaina teatteriin. Ja sitten!!

Sunnuntaina me menään Pehtoori-papan kanssa Järvenpäähän. Tytär on jo varoitellut, että vauva saattaa nukkua koko pitkän iltapäivän tai olla hereillä ja itkuinen koko käyntimme ajan. Jotenkin hellyttävää olla huolissaan tuolla tavoin. Pian kyllä sitten itsekin totesi, että emme taida sellaisesta mieltämme pahoittaa ”oottehan yhden koliikkivauvan ja toisen muutoin huonounisen kanssa tulleet toimeen… ”  Kolmas lapsenlapsi, oi, että – enää kolme yötä ja sitten nähdään. 🙂

Niitä näitä

Parempiakin päiviä on ollut…

Tänään ei juurikaan onnistumisen kokemuksia.

Paljon tekemistä, yritystä, ja vielä sellaisten asioiden parissa, joissa ei pitäisi olla mitään erityistä. Olen tässä päivänä muutamana värkännyt ja tänään viimeistellyt asiakkaalle ison kuvataulun Saariselän ruskamaisemista ja eilen jo ”koevedostin” sen kuvatoimiston sivulle. Eilen kaikki vaikutti lupaavalle. Tänään kuva oli signeerausta myöten valmis ladattavaksi tuotantoon. Latasin valmiin version, ja värimäärittelyt ovat nyt päin – ties mitä!! Ei ole kuvassa enää raikas ruskamaisema, on marraksen pimentämä maa, ruskeat tunturit, siniharmaa taivas. Eikä mitään aiempaa kokemusta tämmöisestä – mitä hittoa nyt teen!

Ja toinenkin probleemi liittyy kuviin, – edelleen yritän tehdä tilaa postauksille, olen viime päivinä poistanut blogista (= webhotellista) yli 1000 kuvaa ja paljon muitakin matskuja, mutta samaan tahtiin kun poistan materiaalia, hankkimani tallennustila vain täyttyy. Kyllä tämmöisestä tulee sitä kuuluisaa mielipahaa. Tai oikeastaan raivostuttaa. Ja huolettaakin. Koska molemmat hommat pitäisi olla viimeistään huomenna valmiina.

Siispä heti aamusta soittelemaan helpdeskeihin. Toivottavasti torstai tuo taas toivon.

Nyt siirryn katselemaan telkkaria. Tälle syksylle sitä tuntuu oleva joka ilta ohjelmassa. Sekin aika poikkeuksellista minun pienessä kuplassani.

Tänään Grand Design, tiistaisin Suomen kaunein koti, torstaisin Master Chef, perjantaisin Vain elämää, sunnuntaisin Tanssit, välipäivinä Virgin Riverin uuden kauden jaksoja. Ihan hullun paljon telkkaria, – onneksi on Miniälle tekeillä uusi neule. Ei tule Riddaria, eikä Alasuqia tällä kertaa – laittelen kuvan kunhan valmistuu…

Luettua

Äidit ja tyttäret – sodat ja rauhat

Tämän tavallisen syyskuun tiistain kulku on ollut hyvinkin tavallinen, pl. että kävimme Pehtoorin ehdotuksesta kaupungissa Golden Flowerissa lounaalla. Muutoin siis pyöräilyä, hyvin rajallisesti kotitöitä ja aika lailla kuvahommia. Kaikki nämä kulkivat taustalla, huomaamatta, koskapa kuuntelin melkein yhdellä kertaa Satu Saarisen kirjan, Annikin sota ja rauha.

Eilen julkaistu historiallinen elämäkerta kemiläisen Annikin elämästä kiinnosti monestakin syystä.

Tällä kertaa kiinnostukseni sota-ajan elämäkertaan ei koskenut evakkoja tai kotirintaman tai arjen historiaa eri vuosisadoilla (vastikään kuuntelin ”Vuosi keskiajan Suomessa”, joka sekin oli minusta hyvä), vaan kirjan keskiössä oli suomalaisen naisen rakkaus saksalaiseen mieheen ja sen myötä lähteminen syksyllä 1944, aivan jatkosodan loppuvaiheessa, ennen Lapin sodan alkua, kohti Saksaa.

Aihepiiriä olen sivunnut omissakin tutkimuksissani, seurakunta- ja kuntahistorioissa. Juuri Keminmaan historian yhteydessä olen haastatellutkin saksalaisten kanssa yhteistyössä olleita suomalaisia, ja kollega-ystävä väitteli aikanaan aiheesta, mutta Saarisen kirjan hyvinkin henkilökohtainen lähestymistapa, mikrohistoriallinen näkökulma ja oman äidinäidin ja äidin tarina vievät minutkin entistä lähemmäs ihmisiä, naisia ja lapsia sodassa.

Minua kiinnosti Saarisen kirja myös sen henkilökohtaisuuden takia: keskustelimmekin hänen kanssaan tästä teemasta muutaman tovin viime vuoden tammikuussa. Silloin minä – kuten hänkin omastaan – kirjoitin äidistäni kirjaa. Silloin me emme kylläkään olleet ”elämäkertakirjailijoina” saman pöydän ääressä, – olimme suunnittelemassa äitini siunaustilaisuutta, sillä juuri Satu S. siunasi minun äitini haudan lepoon.

Kulttuurihistorioitsijana (FT) ja teologina, naisena, äitinä, tyttärenä ja tyttärentyttärenä Saarisen näkökulma – kirjoittaessaan isoäitinsä ”Saksan mutkasta” – on tunteiden, lapsuuden, naisten ja mentaaliteettien historiassa. Nämä näkökulmat eivät enää ole pitkään aikaan olleet outoja tai harvinaisia edes sota-ajan tapahtumia koskettelevissa biografioissa tai tieteellisissä tutkimuksissa, eivät edes sotahistorian tutkimuksissa, mutta eivät ne vielä mitään valtavirtaa ole. Ja juuri kirjan henkilökohtaisuus tekee kirjasta mielenkiintoisen ja hyvinkin antoisan. Se on sitä paitsi kirjoitettu hyvin.

Kirjan pohdiskeleva päättely saa lukijan pohtimaan 23-vuotiaan Annikin ja hänen vanhempiensakin valintoja ja ajatuksia, suhtautumista tapahtumiin. Aika usein Saarinen tehdessään päätelmiä toteaa, ”uskon, että Annikki …”, ”haluan ajatella, että …”,  ”tunnen, että valoisana ja eteenpäin katsovana ihmisenä Annikki…”  Näinhän tieteellisissä julkaisuissa ”ei saisi” argumentoida, mutta lopultakin tässä kirjassa juuri näin kirjoittaminen, historiallisen tiedonmurusten ja faktojen ja varsinkin tunteista tietämisen vähyyden vuoksi, on hyvä, hienovaraista, herkkää ja rehellistä näin tehdä. Minä puolestani ´uskon´, ´haluan ajatella´ ja ´tunnen´, että kirjailija on tutkija, jolla on myös tunneälyä.

Erityisen paljon pidin niistä kohdista, joista Annikin Saksassa syntyneen tyttären tytär Satu S. pohtii sitä, miten ”mennyt meissä” näkyy, miten se ohuina ja joskus hyvinkin vahvoina säkeinä vaikuttaa meihin ja näkyy meissä. Sitähän me historioitsijat teemme ”aina” 🙂 : pohdimme mennyttä meissä. Ja sitä minä tein hyvin paljon kirjoittaessani äidin evakkomatkasta. En juurikaan kirjoittanut niitä pohdintojani äidin kirjaan, jonkin verran tänne blogiin kylläkin. Ja minähän kirjoittelin äidistä vain hyvin pienelle piirille.

Saarisen tapa kirjoittaa auki tutkimusprosessia (muutenkin kuin lähdeviittauksin) tekee tästä, kuten niin monista muistakin elämäkertatutkimuksista, kiehtovan. Ehkä paras ja aikanaan minuun hyvin vahvan vaikutuksen tehnyt esimerkki tästä tavasta on taidehistorioitsija Anna Kortelaisen ”Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina”. Se on edelleen hyvä kirja!

Niin kuin on Annikin sota ja rauhakin.

Niitä näitä

Aika kulkee ohi

Vaikka aamuvarhain ikkunanpielen lämpömittari näytti melkein miinusmerkkistä lukemaa, olivat auringonkukat kuitenkin rivissä aika suoraselkäisinä, ja viimeinenkin noista viidestä on näin kasvukauden loppusuoralla melkein puhjennut kukkimaan. Eivät nämä keittiöön päin katselevat viimeiset kukkijat enää kuitenkaan saaneet syksyfiiliksiäni häipymään. Mutta ei se mitään. Syksy – varsinkin tämä rännätön alkuvaihe – on hyvä vuodenaika. Tämäkin on.

Olen tässä kesän kuluessa – kun minun aikakäsitykseni on edelleen muutostilassa – löytänyt selityksen sille, miksi päivät tuntuvat menevän koko ajan nopeammin? Mitä enemmän on ikävuosia takana, sitä lyhempiä ovat päivät. Enkä ole suinkaan ainoa, joka on tätä mieltä. Mutta minä olen nyt ratkaissut sen, mistä tämä ajankulun nopeutuminen ja päivien lyheneminen samanaikaisesti ikävuosien ja elämänkokemusten karttumisen kanssa johtuu tai mikä siihen vaikuttaa.

Onhan niin, että kun on jotain odotettavaa, jotain, jonka toivoisi tapahtuvan pian, aika tuntuu matelevan. Esimerkiksi lapsena odottaa joulua ja joulupukkia ja päiviä jouluaattoon on ihan tolkuttoman paljon, kalenterin luukkuja saa availla avain liian hitaasti. Useimmat nuoret odottavat tuskastuneita vuosikausia täysi-ikäistymistä, kuka mistäkin syystä, mutta ajokortin saaminen ja baariin pääsy tuntuu monista olevan jossain valovuosien päässä tulevaisuudessa.

Ainahan sitä on odottanut jotain: aamua tulevaksi, jotta voi jo nousta, lapsen saamista, kesäloman alkamista, ystävien tapaamista, väitöskirjan valmistumista, uuden harrastuksen pariin ehtimistä, työpäivän alkamista tai päättymistä, milloin mitäkin. Ja kun odottaa jotain mukavaa, toivottua ja jotain, jonka eteen on tehtävä paljon, jotta se tavoite toteutuisi ja tulisi valmiiksi, alkavaksi tai jonkun ikävän jutun, asian, tekemisen, päivän loppuvaksi, niin aika tuntuu matelevan. Silloin päivät ja vuodet ovat pitkiä. Tiedetäänhän se, että odottavan aika on pitkä.

Mutta nyt, kun on jo niin paljon saanut elämältä, kun tässä vaiheessa niin moni odotettu asia on jo tapahtunut, aika on kulunut, ei ole malttamatonta odotusta. Kun ei enää odota lomaa alkavaksi, eikä projekteja päättyväksi, ei uuden jännän kokemuksen alkamista. Kun elämä ja päivät alkavat useimmiten edelleen turhan aikaisin, kun ei ole kalenterissa, mielessä, toiveissa jotain mitä pitäisi odottaa vielä hirveän kauan ja pitkään, kun koko ajan on kaikkea hyvää ja leppoisaa eloa ja oloa, niin nämä leppeästi sujuvat päivät kuluvat ihan turhan nopeasti. Kuinka usein ajattelenkaan, kuka voisi kellot seisauttaa. Kun ne nykyisin niin vauhdikkaasti kulkevat, niin mie en ehdi kunnolla mukaan. Mie vain olelen ja elelen. Ja aika kulkee ohi.  M.O.T.

 

PS. Mutta kyllä minä nyt odotan kovasti ensi sunnuntaita: Järvenpäässä on pieni kaksikuinen nyytti, jota saan silloin sylitellä. Mahtaa tämä viikko kulua hitaasti.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Kasariruokaa kasarissa

On jo pitkään tehnyt mieli sellaista 80-luvun valkosipulista katkarapukasaria, jota Oulussa sai Femilan yläkerrassa olleessa Hovinarrissa. Ja toki muuallakin, sehän oli varsinainen hittiruoka, kuten kaikki muutkin kasarit tai ruukut.

Löysin hyvin ”aidon” oloisen ohjeen, ja monta muuta. Niistä keittelin oman versioni – niistä aineista, joita sattui kaapeista löytymään. Ei ollut pakkasessa katkoja, mikä on aika harvinaista, joten sulattelin pari-kolmekymmentä raakaa scampia Aasia-marketin isosta pussissa.

Rapukasari 80-luvun tyyliin 

2 rkl rypsiöljyä
1 rkl voita
3 – 6 valkosipulin kynttä silputtuna
2 salottisipulia silputtuna
2 rkl tomaattipyrettä
2 rkl ketsuppia
1 prk ranskankermaa
1 prk Mutti kirsikkatomaatteja
chilihiutaleita, suolaa, mustapippuria

Kuullota sipulit öljyn ja voin sekoituksessa, lisää joukkoon tomaattipyre. Sekoittele muutama minuutti.
Sekoita joukkoon ranskankerma ja lopuksi säilyketomaatit.
Mausta chilillä, suolalla ja pippurilla.
Anna soosin hautua samettiseksi parikymmentä minuuttia välillä sekoitellen.

Kuumenna lopuksi tomaattiseos tosi kuumaksi ja lisää joukkoon katkaravut.
Älä enää keitä etteivä sitkisty.
JOS käytät raakoja, kuorittuja scampeja kuten minä tein tänään, keitä niitä vähän aikaa mahdollisimma kuumassa soosissa ja mahdollisimman nopeasti.

Tarjoa riisin tai nuudelien kanssa. Paras ja aidoin tapa tarjoiluun olisi vaalea maalaisleipä tai hyvä patonki. Mutta kun en viitsinyt leipoa, niin keittelin riisiä. Hyvää oli senkin kanssa.

Ja jälkkäriksi kotipihan omppupuista pannaria.

Sekin on jotenkin retrohenkinen sapuska.

Pikkuinen omppupannari
(tupla-annos on uunipellillinen)

Taikina
4 dl kevytmaitoa
2 kananmunaa
2½ dl vehnäjauhoja
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 tl kardemummaa
1 tl suolaa
Uunipellille
40 g voita
Päälle
4 pientä omenaakanelia
sokeria

Tee tavallinen makea pannaritaikina, jossa vähän kardemummaakin. Laita turpoamaan jääkaappiin.
Kuumenna uuni ( 225 astetta) ja laita iso voinokare uunivuoan pohjalle. Anna voin paahtua vähän ruskeaksi.
Poista omenista siemenkodat ja leikkaa viipaleiksi. Ripottele pinnalle sokeria ja kanelia.
Kaada taikina uunivuokaan ja sitten päälle omput.

Paista puolisen tuntia 225-asteessa.

Tarjoa kermavaahdon, vaniljakastikkeen tai jätskin kanssa.

 

Isovanhemmuus Ruoka ja viini

Yhteisen päivällisen äärellä

”Tänään on ollu kyllä kiva päivä.” – oli Apsu todennut, kun olivat kotiutuneet meidän yhteiseltä kyläilyreissulta.

Kuinka kauan tätä onkaan suunniteltu, aiottu, sovittu, ja aina on tullut jotain, useimmiten muksujen sairastumisia tai muita esteitä. Mutta tänään me vihdoin olimme systerini ja avokkinsa luona ”saunaillassa”.

Saunailtaan kuului myös hienon hieno päivällinen, jossa ei todellakaan ollut jätetty lapsia huomiotta.

Jo kattaus lupasi hyvää. Ja sellaista todellakin oli tulossa. Ja minuahan ilahdutti kummasti, kun muksut kilpailivat siitä, kumman vieressä mummi istuu. Tämmöisiä ne ovat hyvät hetket nykyisin.

Sienicappuccinoa, yrtti-uunilohta lisukkeineen ja viineineen (ja muksuille elämänsä ekat Pommacit!), ja jälkkäriksi sekä vadelmaherkkua että kakkua. Siis tuplajälkkärit.

Kukaan ei valittanut, jossain välissä Eevis nojasi tuolin selkänojaan ja huokaisi raskaasti: huh! – Ja tuo ´huh´oli positiivinen.

Kaikesta illastamisesta ja saunomisesta huolimatta ehdimme myös vaihtaa kuulumisia, höpötellä ja sopia että näitä auringonlaskuja katsellaan tältä parvekkeelta toistekin.

 

Bloggailu Muistikuvia Valokuvaus

Tauon aikana ja sen jälkeen

Käyttökatkos ja sen vaikutus 

Onhan helpottavaa, kun kaikki tässä postaushommassa taas toimii.

Sekä oma töpeksintäni että webhotellin hyvin pieni ”huolimattomuus/hoksaamattomuus” ovat pari päivää vaikeuttaneet jokapäiväistä bloggaamistani. Kaikkein eniten katkokset, ongelmat, postaamisen mahdottomuus lienevät häirinneet eniten minua, ja vain minua. Pienellä, tai noh, pienellä ja pienellä, rahallisella satsauksella pitkälle ensi vuoteen kaikki taas tällä saralla toiminee ongelmitta.

Tosin nyt tulee oikeasti harkittavaksi kuvien julkaisun mahdollisuudet. Tässä blogissa kun on yli 20 000 kuvaa, ja ne vaativat paljon maksullista webhotelllitilaa. Olisi oikeasti ryhdyttävä perkaamaan varsinkin vanhemmista postauksista suht surkeita, mutta turhan isoina tiedostoina postaamiani kuvia, jotta tilaa uusille kuville tulisi lisää. Tai sitten rajoitettava päivittäin julkaistavien kuvien määrä artikkelikuvaan ja sen lisäksi yksi, korkeintaan kaksi kuvaa per päivä. Mutta kun se ei oikein vastaa omia ajatuksiani. Blogiahan on minulle myös albumi. Paperikuva-albumeita tulee täyttäneeksi nykyisin hyvin vähän, onneksi sentään ainakin muksuista on kuvakirjoja ja matkoista matkakuvakansioita … Mutta katsellaan.

Samaan aikaan toisaalla – työnteon kaltaista ja kirjoja kuuntelussa 

Näinä parina edellisenä päivänä, jolloin muutamankaan rivin saaminen internettiin viestiksi katkeamattomasta postaamisesta, on ollut tekemistä ja kulkemista, kuvattavaa ja kuljettua aamuvarhaisesta pitkälle iltaan. Melkein voisi työnteoksi nimittää monenmoisia Muistikuvia-hommia. Ja lisäksi on ollut ihan poikkeuksellisen aktiivista viestintää suuntaan jos toiseenkin, ja ihan tavallista pyöräilyä ja kokkkaamista [tai noh, melkein tavallista: bogotalaisen keiton ohjeen kirjoittelen tässä joku päivä. Se ON odottamisen väärti.]

Väärti sanasta tulikin mieleeni toinen niistä kirjoista, jotka olen tässä editoidessa, järjestellessä, kuvakansioita asiakkaille ja omiin tarpeisiin kootessa kuunnellut. Janne Saarikiven  Rakkaat sanat oli pitkästä aikaa todella, todella mielenkiintoinen tietokirja. Opin taas paljon myös historiasta, kielestä – ja omastakin historiastani.

Toinen kirja, joka sekin on tietokirja ja joka sai ajattelemaan, on Maijastiina Kahloksen Taikakirja. Kaltaiseni tonttumaailmassa ja kristinuskon (historian) maailmassa elänyt, tuntenut ja tutkinut sai kyllä todella paljon ahaa-elämyksiä, uutta erinomaisen kiinnostavaa tietoa tämän myötä.

Kauniita päiviä ja kuvia 

Aamukaste takapihalla on tehnyt siitä kimmeltävän. Ruohonkorsien pinnalla värisevät vesipisarat aamuauringossa saavat aikaan ”bokehia”; pyöreitä valopisteitä, joita usein tulee tavoitelleeksi kuvien syväterävyysalueen ulkopuolelle.

Tällä kertaa päätin täyttää koko kuva-alan niillä.

Postauksen muissakin kuvissa on näitä bokeh-palleroita, mutta vain taustalla.

Nyt Vain elämää ja uusi neule puikoilla. 🙂