Reija

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…” (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.

Me ja hattivatit.

( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Maanantaiaamupäivän patikka

On talven tuntua. Mökillä – kohtuullisen matkan päässä Napapiiriltä pohjoiseen – niin kuuluu ollakin. Lokakuu on täällä jo lumikuukausi, se on jo talven alku. Niin sen kuuluukin olla, eikä se nyt niin kauheaa ole. Päinvastoin. Tänään, pakkasyön (- 4 C meillä alin) jälkeen aamusella oli tunturissa kirkasta ja kuulasta. Raikasta ja reipasta.

Pitkästä aikaa päätimme lähteä kohti Niilanpäätä. Tuntureiden huippujen lisäksi oli alempanakin mukavaa ja kaunista katseltavaa. Sekä riekkoja että riekonmarjoja. Polun reunoilla jääriitettä, oltiin ”rutskuilla” – kuinka moni tämän jutun tietääkään? – Oliko se niin, että vain oululaiset osaa olla rutskuilla? No me oltiin.

Ja nähtiin riekkoparvi. Niitä oli ainakin tusina patikkareitin sivupolulla. Ja onneksi minulla tele kamerassa, eihän 70 – 200 millinen mikään lintuobjektiivi ole, mutta nämä olivat niin rauhallisia, kesyjä pelottomia, että aika lähelle pääsin.

Tämä kanssapatikoija oli kertakaikkisen hauska. Teputteli pelotta vastaan, vakain askelin. Riekolla on tuollaiset karvajalat, ja punainen kaari silmän yläpuolella, kiiruna ei ole karvajalka. Olen vihdoin tämmöisenkin oppinut.

Riekkoja ja riekonmarjoja.

Patikalta palattua istahdimme toviksi puronrannalle, uudelle patiolle. Totesimme patikan hyväksi, ja puron solinan aina vain hyvää tekeväksi. Muistimme että on maanantai, – jotenkin se antoi päivään vielä lisää arvostettavaa. Siis että me voidaan olla täällä, tuosta vaan. Että voimme nauttia syksystä mökin pihapiirissä – eikä juuri nyt akuuttia huolta, ei tarvetta olla missään muualla.

Siinä ohessa lämmittelimme meidän luksussaunan. 😉 Rantasaunasta mie pulahdin puroon, kuten joka päivä kuluneen viikon aikana. Ja olihan se kylmää, ihan yhtä kylmää kuin nyt on pimeää, sysipimeää. On syksy. Takana pakkasyö. Liekö koskaan ennen olen kokenut + 3-asteista luonnonvettä. Tuskin. Silti mietin, että josko sittenkin kokeilisin Oulussakin avantouintia. En tiedä. Kuten sanottu, kylmää oli (noin minuutin sitä kokeilin). Kuitenkin jokin siinä kiehtoo.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, nyt takkatulen ääreen neulomaan. Elämä on.

Lappi Mökkielämää Muistikuvia Valokuvaus

Nili, arvonta ja sumusade

Lähtökohtaisesti sää näytti aamusella aika kalsealle. Sumuiselle, sateiselle tai ainakin sumusateiselle. Mutta me on jo monta päivää (to-pe-la) pyöritty lähinnä pihapiirissä, joten oli jo korkea aika päästä tunturiin, metsään, kulkemaan.

Meni kuitenkin melkein puolillepäivin ennenkuin sain arvonnan (ks. alla) laadituksi ja sitä varten www-sivut päivitetyksi, ennen kuin pääsimme lähtemään. Ajeltiin Kiilopäälle, tai siis sen parkkipaikalle, ja uudelle reitille (ennen näkemättömän frisbeeradan läpi) kohti – Mariankurua! Taas! Nyt Kiilopäältä päin, eikä mökiltä kuten esim. hääpäivänä kuukausi sitten. Mariankuru on tämän kesä-syyskauden juttu.

EDIT 2.10. aamulla. Ei me oltu Mariankurulla, joka on kartassa ympyröidyllä alueella, vaan kohdassa, johon nuoli näyttää. Tietääkö joku tämän kurun nimeä?

Tiedättekö, onkos siitä ollut puhettakin, että Pehtoorissa on sellainen juke-box -ominaisuus. Kun häneltä kysyy, miten se menikään se ”yl´ kasteisten vuorten… ” jota koulussa ja partiossa laulettiin, niin Pehtoori laulaa sen. Ainakin kerran ennenkin olen juuri tätä toivonut, ja laulun saanut kuulla. Niin tänäänkin.

Olipa mukava huiputus tänään, tänäänkin. Kuvat sitten huomenissa, tai tiistaina.

Nili – mökkipihassa uusi hieno juttu

Tälle päivälle lupasin kuvat meidän uudesta nilistä.

Niliaitta tai patsasaitta on pieni pylvään päähän nostettu pieni aitta, useimmiten ruoka-aitta. Niitä näkee vieläkin näillä leveysasteilla talojen pihoissa. Ja mökkien pihoissa, joissa niiden arvo ja käyttötarkoitus lienee ensisijaisesti olla tuomassa tunnelmaa, luoda aitoa lappilaisen miljöön tuntua.

Meidän mökkinaapurin (Nimiloppu) pihapiirissä on ollut niliaitta ”aina”, ja olen saanut luvan kanssa sitä kuvailla ja käyttää sekä joulukorteissa että kirjan (taka)kannessa. Täällä blogissakin on siitä ollut usein kuvia, joko Tomafoin (meidän mökkikotitonttu) kanssa tai ilman. Joskus olen toivonut sellaista joululahjaksi tai jotain… Mies on sanonut, ettei osaa salvoa, ja homma unohtui. Sitten nilistä tulikin Pehtoorille itselleen ”hanke” = hän on etsinyt tekijää ja taitajaa. Ja viime syksynä sellaisen tapasi. Sodankyläläinen H., joka on ollut tuossa naapurimökin uudisrakennusta tekemässä, nilin meille teki. Ja pystytti.

Se on niin huolella tehty, se on kuin ”pihakoru”. Oulun seudulla tuollainen ei pihapiiriin sopisikaan, mutta täällä se on just hyvä. Meillä siitä ei tule ruokavarasto, paitsi ehkä jos on sulan aikaan enemmän porukkaa, niin voidaan käyttää ”kylmäkomerona” ja olen varma että muksujen kanssa me saamme sen mukaan tarinoihin ja tekemisiin, mutta on sille myös muukin funktio kuin ”pihapatsastelu”.

Siinä on auton lämpöpaikka ja tarvittaessa myös latauspiste. Ja hyvänen aika, kuinka paljon revinkään siitä riemua – varsinkin talviaikaan kuvaillessa.

Pehtoori suunnitteli niliin tunnelmavalaistuksenkin, ja parahiksi kolmen kuukauden lupausten ja hoputtelun jälkeen paikallinen sähkäri kävi viime keskiviikkona juuri ennen tänne tuloamme parin tunnin homman hoitamassa. 🙂

Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun meillä on kokemusta siitä, että lappilaiset eivät muka hoitaisi hommiaan ajallaan ja kunnolla. Sekä mökkirakentamisessa että pienemmissäkin hommissa, esim. juuri tämä nili, kaikki sovitut hommat ovat hoituneet ajallaan, siististi ja ammattitaidolla.

Ja varsinkin tämä nili.

Arvonta

Onhan siitä ollut monta kertaa jo puhetta, aietta ja uhkausta, että hiljalleen lopettelen kuvaushommat, tai ainakin lopettelen Muistikuvia-yritykseni toiminnan. Etten enää tienaa ja tilauksesta tee kuvauksia, kortteja, kalentereita. Että ihan vaan kuvailen omaksi ilokseni, oppiakseni ja toki kuvailen näitä päivittäisiä höpinöitäni kuvittamaan.

Uusia kortteja en ole tehnyt vuoteen, enkä enää tee Oulu-kalenteriakaan, mutta nyt tämän mökkioleilun aikana ja toissaviikolla kuvataulua Kiilopää-Luulampi-reitiltä asiakkaalle työstäessäni päätin, että sittenkin, vielä kerran.

Siis Saariselkä kuvissa vuodelle 2024 -seinäkalenterini on kuin onkin tekeillä.

Se valmistunee ja tulee myyntiin marraskuun vaihteessa.

Ja sitä voi jo ennakkotilata tästä osoitteesta

https://www.muistikuvia.fi/kortti-ja…/1996-2/

Kalenteri on palkintona myös arvonnassa. Miksetpä osallistuisi? – Täällä blogissa tai FB:n Saariselkä-ryhmässä.

Arvonta!

Kuka tietää missä tämä paikka on? Mikä sen nimi on?

Kuva eiliseltä (la 30.9.203) aamulta.

Kaikkien arvanneiden/tietäneiden kesken arvon yhden Saariselkä kuvissa 2024 -kalenterin. Ei tarvitse tietää, kunhan osallistut! 🙂
Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.

Arvonta-aikaa on viikko ja se päättyy lauantaina 7.10.

Voittaja julkistetaan tällä sivulla sekä FB:ssa Saariselkä-ryhmässä, jossa on sama arvonta.

Lappi Mökkielämää Niitä näitä

Kakkuja ja kohtaamisia

Ei ole ollut mitäänsanomaton lauantai. On ollut paljon mainittavaa.

Aloitetaan nyt vaikka kakusta. Ansaitsee maininnan. Tämän kakun pohjat tein mökkipakkaseen jo maaliskuussa, silloin kun oli se lumilinna, silloin kun oli taas paljon muutakin valmiina. Jäi kakku täyttämättä, jäi paljon muutakin väliin.

Nyt kun taas kerran olen tyhjentelemässä mökin kaappien varmuusvarastoja, tein tämän. Siis varmuusvarastokakku: puolivuotta vanhat pohjat pakkasesta, hieman överi mascarpone, erinomaisia pakastehilloja, vispikerma, joka ei ehkä ihan tuoreinta, väliin laskiaispullia varten hankittua mantelimassaa murusina, ja mitähän vielä. ”Tule hyvä kakku”. Ja tulihan siitä.

Pehtoori on juuri ja juuri saanut syödyksi ison vuoallisen kauraomppumössöä, jonka tein heti tänne tullessamme kotoa roudatuista omien omppupuiden ompuista. Takuuvarmasti sokeria ja voita, ja paljon hyvää makua. Totesimme, että Valion vaniljakastike on paras. Sittenkin. Jollei siis tee itse. En tehnyt, – joku roti se on mökkikokkailuissakin!.

Pikkuisen harmittaa, kun en hoksannut tarjota kakkua yllättäen pihapiiriin tulleelle seurueelle, joista yhdellä oli syntymäpäiväkin. Iltapäivällä – aamupäivän lyhyen patikkamme jälkeen – Pehtoori oli pilkkomasa tuulenkaatoja ja kaivureiden jälkeisiä kaadettuja koivuja ja minä edelleen, vieläkin, taas toivoin ja yritin maisemoida runneltuja mökkitien reunoja, kun neljän hengen lenkkeilyporukka mökkitiellä …

Yksi heistä ”tunnusti” löytäneensä tämän blogini ja huomanneensa, että ollaan melkein mökkinaapureita. Ja olihan meillä paljon, todella paljon muutakin yhteistä. Hän on näillä kairoilla kolmannen polven mökkiläisiä, ja hänen isovanhempansa ja minun vanhempani olivat hyvinkin tuttuja. Isovanhempansa ja heidän sukunsa ovat minulle (ja toki Pehtoorillekin) tuttuja; Oulun onnikkaliikenne ja tämä mökkitienoo… Hyvinkin puolituntinen vierähti höpötellessä. Jatkanemme joskus toiste.

Olipa mukava kohtaaminen, enkä hoksannut kakkua tarjota. Mutta avioliittoneuvontaa, kuulemma 😀 Heh! Juuri tänään patikkapolun varrella olikin tällainen.

Tämä tapaaminen oli Tuulestatemmattua-blogin kannalta hauska: kolmas ”mökkinaapuri”, johon tutustuin blogin ansiosta. Lähinaapurit molemmin puolin on toki on tunnettu, ylisukupolvisestikin, mutta sitten on blogin kautta tullut uusia tuttavuuksia: ensinnäkin ”Lähes naapuri” tuosta yläjuoksulta, muutaman sadan metrin päästä, jonka kanssa on jo oltu useinkin tekemisissä.

Ja sitten aika uusi tuttavuus, kotipaikaltaan aika kaukainen, ihan Keski-Euroopasta asti 🙂 , mutta mökkisijainniltaan vain noin kilometrin päässä Ylä-Hangasojantienvarressa. Sitten tänään kolmas lähitienoon mökkiläinen, etelänpuolelta, Aho-ojan ja Hangasojan varresta, ihan meidän tattikankaiden huudeilta. Lapinhulluus geeneissä? – Ehkäpä.

Kuukkelit ovat ruvenneet tyrkyiksi. Palaan niihin lähipäivinä. Ja huomenna: huomenna on tiedossa arvonta. Olen päättänyt tänään että teen – sittenkin – vielä Saariselkä-kalenterin. Arvonta liittyy siihen. Ja huomennea kerron – kuvin – meidän uudesta nilistä! Se on niin kaunis.

Mökkielämää Niitä näitä

Mökkipihakin on luonto :)

Sumuinen, tihkusateinen, aika toimelias päivä.

Maisemointihommat ja pihan siivous alkavat olla tehtynä. Mökkipiha nyt mieluisa. Tai noh, kunttaa voisin tilata muutaman sata neliötä mökkitien reunamille, mutta enpä sittenkään. Luotetaan siihen, että luonto korjaa, mitä kaivureiden jälkeen on mennyt rikki. Ja pihapiirissä kaikki on nyt hyvin, oikeastaan oikeinkin hyvin.

Välillä sadetta pidätellessä vähän astetta paremman sapuskan esivalmistelua. Voiko mökillä olla ”kotitöitä”? – Noh, jotain sellaista kuitenkin.

Takaisin pihalle, juuri parahiksi näin ja kuulin puolensadan hanhen kaakuttavan ohi, kaksi isoa komeaa auraa lensi ohi. Ja sitä olen ihmetellyt, että täällä kuuluu vielä linnunlaulua. Aamuin illoin. Ja lintulaudalla on ruuhkaa! Oravat ovat jossain?, mutta tavistinttejä ja lapintiaisia pyrähtelee aamuin iltapäivin ja kuukkeleita!

Palaan kuukkeleihin ja niiden kuvaukseen vielä tulevina päivinä.

Puronrantaan uuden pation lähelle vielä maisemointia, sinnekin. Ennallistaminen, tai rikotun luonnon korjaaminen, tekeminen ja touhuaminen ovat olleet mukavia. Varsinkin kun on ollut hiljaista ja rauhallista.

Niin rauhallista, että pitkähkö tepastelu puronvartta yläjuoksua kohti ja paluu kostean metsän kautta takaisin kestikin aika kauan. Rauhallisesti. Ja kuvaillen Hangasojan monimuotoista kulkua, pulputusta ja solinaa.

Ja sitten, kun on perjantai, ja muutenkin. Syötiin hyvin ja aika pitkään.

Vain elämää. Elämä on. Ja Ellinoorasta pidän entistä enemmän.

Mökkielämää

Inarilaisia?

Eihän se taaskaan mennyt niin kuin oli suunniteltu.

Suunnitelmissa ei ollut käydä Ivalossa, ei (vielä) tarvetta rautakauppaan tai muihinkaan kauppoihin. Muttaku. Pehtoori oli valvonut suunnilleen koko yön, koska hammassärky. Ihan hirmunen hammassärky. Mökin lääkekaapin buranat ja panadolit oli napsinut ”kuin karkkia”, totesi itse. Pakastimesta oli löytänyt mun kylmägeelit (olkapää, you know), ja tasan aamukahdeksalta alkoi soitella Ivalon hammaslääkäreille. Ja heti kerralla tärppäsi: yhdeltä aika.

Katsoin parhaaksi tuon särkylääkecocktailin jälkeen ja jääpakkauksen pitelemisen vuoksi lähteä sairaskuljettajaksi. Ja samalla hakemaan multaa yms. ja käymään sitten kaupassakin, – eipähän tarvi erikseen ensi viikolla lähteä sinne ajelemaan.

[Ivalojoki täysin tyven]

Ivalon hammaslääkäriä meidän mökkikunnasta kukaan ei ole tainnut aiemmin tarvitakaan. Puolentunnin ajomatkan aikana kertailtiin mitä kaikkia lääkärikokemuksia on ollut ja mitä muita kunnan tarjoamia palveluja on tullut vuosikymmenten varrella käytettyä.

Vähän surkuhupaisia piirteitäkin niissä on: joskus 1970-1980-vaihteen molemmin puolin Pehtoori kaatui laskettelurinteessä pahasti, niin pahasti, että Ivalon TK:een ajeltiin. Lääkäri ei kuvannut jalkaa, mutta aikoi kipsata sen nilkasta nivusiin asti. Pehtoori ei suostunut, kävi kotiin palattua Oulussa kuvauttamassa jalan, – ei todellakaan kokojalkakipsin tarvetta. Samoihin aikoihin myös veljeni kaatui rinteessä, ja Ivalon TK:ssa todettiin, ettei olkapäässä pahempia vaurioita, ”ehkä venähtänyt ja kannattaa käydä sitten Oulussa kuvauttamassa”. No olihan se solisluu sitten kuitenkin murtunut.

Hyviäkin kokemuksia samaisesta TK:sta syksyltä 1993. Mie olin lasten kanssa (Tyär 4 v. ja Juniori 2½ v.) kanssa keskenään mökillä. Niksautin selkäni pedatessa vuodesohvaa (miksi ihmeessä se piti päiviksi mukata pedata?), ja niksautin selän tosi pahasti. Eihän silloin ollut mitään kännyköitä, eikä lähimökeissäkään ketään… Siispä kulautin lasten Panadolia ainakin kolminkertaisen annoksen, ja jollain ilveellä sain pojankin nostetuksi turvaistuimeen, ja ajelimme Ivaloon.

Kaiken kukkuraksi elettiin aikaa, jolloin pojalla oli korvatulehdusrumban vuoksi kohtuullinen valkotakkikammo, ja mietin kovasti, miten selviäisimme terveyskeskukseen menosta. Niinpä päätin ajaa suoraan TK:n pääoven eteen parkkiin, onnistuin nousemaan ratista ja jätin lapset autoon ja jo ovella vastaan tuli sairaanhoitaja/vastaaottoapulainen tms. ja selitin tilanteen. Tämä enkelihoitaja johdatti lapset aulan leikkipaikalle, järjesti minut lääkärin vastaanotolle (kortisonipiikki selkään sekä kipuvoidetta ja tablettia veden kera). Tauottelimme tovin leikkipaikalla ja olin taas toimintakuntoinen. Ivalon TK on sen jälkeen ollut minulle ison kiitoksen paikka aina ohi ajellessa.

Tuli tuolloin muuten mieleen, että olikohan ihan järkevää olla muksujen kanssa keskenään viettämässä ruskalomaa aika lailla syrjästä kaikesta. No oli meillä ihan mukava – ja ikimuistoinen – reissu. Pehtoorikin liittyi seuraan viikonloppuna, ja oli sitten kotimatkalla kuskina, eihän se mun naksahtanut selkäni ihan noin vain ollut tervehtynyt.

Ivalon terveyspalveluita Tyärkin on myöhemmin käyttänyt: koronatestaus ensimmäisenä koronasyksynä, äitiysneuvola viime tammikuussa, vauvaultraan etätyöläiset ajelivat Rovaniemelle. Ivalon poliisilaitokselta etätyöläiset/opiselijat hakivat passit ennen meidän Lombardian reissua ja Ivalon kappalainen vihki heidät Saariselään kappelissa toissakesänä. He sekä minä olemme käyttäneet Ivalon kirjastoa ja sen kopiointipalveluja tehdessä kirjoitus- ja opiskeluhommia mökillä.

Mökkikunnan palveluita on tullut koko porukan voimin käytetyksi. Inari on siis melkein kakkoskotikunta. 🙂

Mökkielämää

Paluu pohjoiseen

Matka pohjoiseen. Se kulkee aina kevyemmin, nopeammin, iloisempana kuin paluu etelään, helpompaa on mennä kuin lähteä pois. Pohjoiseen ajellaan ylös, odotuksen jälkeen rajalliseksi ajaksi mökille, alas ajetaan arkeen, takaisin tuttuakin tavallisempaan, – kotiin. Menomatkalla auton radiossa soi monia lempparibiisejä, juontajat ovat hauskoja, uutisetkin poikkeuksellisen positiivisia. Palatessa eivät: eivät biisit, eivät juontajat, eivät uutiset. Eivät kuulosta hyville.

Mökille meno on vähän sellainen hiljainen siirtyminen, mieli hiipuu hiljalleen mökkimoodiin, liukuminen alkaa jo pakatessa, kotona ruokia etukäteen tehdessä ja kaupasta hakiessa, mutta toisin päin on erilaista. Mökiltä lähtö on äkillinen repäisy, oven läimäytys kiinni, puhumattomuus jatkuu pitkälle mennessä kohti etelää. Lähtöpäivän aamuna autoon istahtaessa on jo luopumista, ei useinkaan kohtaamisen odottamista kuten menomatkalle lähtiessä.

Nyt ollaan hiljaisella Hangasojalla.

Olimme jo alkuiltapäivästä, pienen hetken matkalla säikähdys, mutta sitten taas valoisin mielin. Napapiirin jälkeen sumuinen sää vaihtui auringoksi, ja ruska hehkui vielä, ainakin paikka paikoin. Liki koboltinsininen taivas, kurpitsanväriset koivut, sitruunankeltaiset haavat ja musta asfaltti. Ei huono.

Mietimme, ollaanko koskaan ennen näin lyhyen poissaolon jälkeen palattu mökille. Elo-syyskuun vaihteessa lähdettiin täältä, ja nyt alle neljän viikon jälkeen palaamme. Nyt näin. Onni on, kun tällainen on mahdollista. Tätä ennen ja pian tämän jälkeen Järvenpää.

Illan hämärtymiseen ja yhtäkkiseen viilenemiseen asti touhuttiin pihalla, purolla (uppotukki on selätetty!) ja ihan erityisesti maisemoiden sitä sotkua, jonka vesijohto-viemäröintiporukka on mökkitienvarteen tehnyt ja jättänyt. Onneksi myös kääntöpaikan kaksi aihkia – oikeastaan vain ne – ovat ylväästi säilyttäneet asemansa. Nuotiossa poltettiin kauniit katajat, jotka ovat kaivureiden jälkeen mennyttä, sekä paljon myrskyn jälkeistä roskaa tontilta.

Mutta eipä siinä mitään, nyt on rauha palannut tänne. Ei ole kaivureita, ei sisälle asti kuuluvaa meteliä, ei työmiehiä töissään pihapiirissä ja mökkitiellä. Homma on tehty ja ohi. Purossa on vettä kuin keväisin, viime viikon lumisateen sulamisvedet näkyvät maastossa ja purossa.

Nyt on hyvä. Ainahan täällä, – nyt vielä parempi kuin viimeksi.

Niitä näitä

Uunolle voimasanoja

Puhutkos itseksesi? – Minä puhun, olen kai aina puhunut! Ja tuntuu, että korona-aikana itsekseen puhuminen vain lisääntyi. Enkä puhu itsekseni ainoastaan ollessani yksikseni, vaan saatan kaupassa ääneen fenkolit kädessä kysellä ”tekisköhän tänään keittoa näistä?”, pyöräilleissä miettiä ääneen ”milloin tuo talo on tuollaiseksi maalattu” tai kävellessäni hammaslääkäristä autolle muistutan itseäni: ”Muista ottaa pysäköintiäppi pois päältä”. Kotona komentelen itseäni (pane tämä talteen, tee ensin tämä juttu) ja höpisen paljonkin, kaikenlaista, teen ihan yleisiä huomautuksia ”kuulostaapa tuuliselta” tai ”ajatella, se on pian jo lokakuu”.

Ehkä eniten puhetta, tai paremminkin ääntä, tulee silloin kun joku menee pieleen tai ei onnistu alkuunkaan. Yleensä ”Voi-hyvä-tavaton” riittää, aika harvoin tulee kiroiltua – ääneen ainakaan, mutta silloin se on se Suomen parhaaksi ja voimakkaimmaksi valittu voimasana.

Rouhea ärrä lieventää olennaisesti harmistusta, ketutusta, sattumista, pettymystä tai kertakaikkista repeämistä. Ja tänä aamuna pari ärrällistä tuli ihan selkeällä suomen kielellä sanotuksi. Ja kohdistin sanani maskuliinille. Ei, ei Pehtoori saanut moitteen sanoja ollenkaan, päinvastoin kiittelin, kun hän osasi jopa auttaa, mikä tällaisissa asioissa todellakaan ole hänelle tavallista. Huushollissamme on näet toinen maskuliini, joka – varsinkin ennen (ks. esim. täällä) – sai minulta reippaita kommentteja.

Kuinka monelle muulle tietokone (ja kaikki siihen liittyvä, kuten tänä aamuna laajakaista ja wi-fi) on maskuliini. Niin paljon kuin tämän pöytäkoneeni kanssa kaveraankin, niin Uunohan tämä. Välillä ihan kertakaikkisen Uuno!

Nyt se on kyllä taas kesytetty.

Valokuvaus

Kotiinpaluu

Eilen illalla matkasimme Pendolinolla Järvenpää – Tikkurila – Oulu -välin. Kahdeksisen tuntia on meidän ja nuorimman lapsenlapsen välinen etäisyys ajallisesti. Oikeastaan sama kulkeeko autolla, lentäen vai junalla – yhteydet, tauot, odottelut etc. vaihtelevat, mutta aikaa Järvenpään Louttista (vai Loutista) Oulun Rantapeltoon kuluu suunnitteen 7 – 8 tuntia. Ei ihan niin vain piipahdukset puolin ja toisin onnistukaan, eikä mummila ole satunnaisena tai säännöllisempänäkään hoitopaikkana niin kuin Oulun serkuilla on ollut ja on. Järvenpään pikkuisen toisetkin isovanhemmat asuvat Oulussa, joten turvaverkko siltä osin on vähän harvahko…

Viime yönä oltiin reilusti yli puolenyön aikaan kotipihassa. Ja millainen vastaanotto!

Viikonloppureissulta palatessa kotipihassa oli huikea juhlavalaistus.

Tänä syksynä on loimunnut pohjoisessa jo monta viikkoa, viime viikolla oli Oulussakin hienoja reposia, mutta minä en vaan yhtenäkään iltana jaksanut lähteä kameran ja jalustan kanssa kulkemaan jonnekin valosaasteettomalle paikalle. Ja kyllä eilenkin itseäni sätin aika lailla koska edes Rajahautaan tai Meri-Toppilan kukkuloille en viitsinyt lähteä ajelemaan. En vaikka junassa olin ottanut hyvät iltaettonet. Takana oli siis tunnin alkuyöunet, sää lämmin, tuuleton ja taivas leimusi vihreänä, mutta en viitsinyt lähteä.

No mutta kotipihalla ja -kujalla sentään puolisen tuntia koetin taas muistella, mitenkäs niitä revontulia saikaan kennolle kauniisti. Otavakin näyttää olevan tähdittämässä taivasta.

Tänään vielä matkan ”purkua” – ja tietysti pyöräilyä: kävin Kempeleessä, ”eikä tuntunut missään”. Kolmen päivän tauko pyöräilystä oli tehnyt hyvää. Oli ihan mahdottoman kevyt polkea ja kulkea pari tuntia mukavassa syyssäässä. Vielä ei tarvitse edes harkita siirtymistä salille – sulat kelit ja liikkuminen ulkona jatkuvat.

Ja reissaaminenkin.