Tämä odotetttu päivä lopuillaan. On tyttärentyttären kastajaispäivän ilta.
Palasimme illansuussa Juniorin poppoon kanssa Järvenpään kastajaisista kaupunkiin. Ja löysimme kuin löysimmekin hyvän ruokapaikan (Pizzeria Tribunalia) vaiherikkaiden vaiheiden jälkeen, – ja matkalla sinne tämä näkymä. Siinä oli niin paljon. Siinäkin.
Aika kylläinen olen. En niinkään ruoasta. Kaikesta. Sulattelen vielä,…
Kahden epävakaisen, enemmän vähemmän sateisen ja liki myrskyisen päivän jälkeen perjantai kolmastoista päivä Järvenpäässä aukeni aurinkoisena ja tyvenenä. Neljännen kerroksen BnB-asunnon ikkunoista Loutin kaupunginosa näytti oikeinkin eteläiseltä. Minulla majapaikan vaihto, ja aamukymmenen lähijunalla lähdin Helsinkiin.
Kävin viemässä laukkuni Marskiin. Viikonlopun hotelliksi valikoitui nimenomaan Marski, koska muksut halusivat niin. He kun olivat hotellissa vuosi sitten kesälomasellaan: ”Se on niiiin hieno hotelli” on Apsun vankkumaton mielipitde.
Sitten kiertelin Helsingin keskustan kaduilla, kävin tänään avatussa Pentti Sammallahden valokuvanäyttelyssä Kämpin Gallerian alakerrassa (olipa vaikuttava, ihailtava!! voisin käydä toistekin), kukkaostoksilla huomista varten, Lasipalatsissa lounascappuccinolla.
Pehtoori & Poika perheineen tulivat puolikahden junalla Helsinkiin, olin tietysti vastassa.
Hotellin kautta lähdimme ulos, Stockalle – muksuilla kun oli (kummi)tädin synttärilahjarahat käytössään, joten melko pitkä tovi kului valtavalla leluosastolla. Ja löytyihän sitä pientä tilpehööriä ja pehmolelua ja futiskortteja.
Koska ratikalla ajelu on melkein seikkailullista, niin sellaisella sitten ruokapaikkaan: Juniori oli valinnut paikaksi pastabaari Goosen. Eipä ollut turhan pönötyksen paikka, päinvastoin vallan leppoisa, liki familiääri tunnelma. Paikan focaccia oli varsinkin lapsille ihan huippumakoisaa. Me aikuiset kyllä olimme mielissämme supppilovahveropastasta.
Ja sitten vielä hakemaan Lushista kylpyvaahdot. Onneksi oli Miniä avittamassa lapsia valinnassa!
Meidän omilla lapsilla oli 1990-luvulla kova sana kun hotellilomilla oli Body Shopin kylpykuulia, mutta nämä näyttävät olevat ihan eri tasolla. Ja ehdottomasti isovanhempien piti tulla heidän isoon perhehuoneeseen katselemaan tätä kylpysessiota.
Ja moneen kertaan olen kiitollisena, ääneen, ihmeissäni, hyvilläni todennut: me kaikki ollaan täällä, terveinä, reissussa ja huomenna päästään kastajaisiin.
Taas myrskyinen aamu. Eilen oli Helsingissä, tänään Järvenpäässä.
Mutta selkenihän se sitten.
(Tässä alussa on heti aluksi sanottava, että kuvien saaminen blogiin on taas hyvin haastellista, liki mahdotonta – kuten ehkä viime päivien postauksista olette huomanneetkin. Huomenna jo yritän saada ”remonttimiehiä” asian pariin, viimeistään maanantaina. Siihen asti lienee tyydyttävä hyvin vähäiseen kuvitukseen.)
Aamupäivällä risteilin Järvenpäässä, lenkillä, ja sitten keksin käydä kaupassa: josko tekisin kauraomppupaistoksen tänään jälkkäriksi. Pääruoaksi olin jo luvannut feta-pinaattipannaria, tsatsikia ja burrata-salaattia. Vähän oli kaupat hävöksissä, mutta lopulta löysin kaksikin ja tuli reilu tunti käveltyä. Hyvä niin.
Sitten tyttären luo. Vähän jo kastajaisia varten puuhailtiin, mm. saatiin liinat ja kastajaispuku sileäksi. Perinteisiä, hyvinkin perinteisiä ovat ne.
Pienessä rivitalokodissa pienen juhlat ovat pienet, kymmenen meitä vieraita taitaa yhteensä olla.
Ja vauvan vielä kovin epäsäännöllinen rytmi oli tänään sillä tavalla hyvä, että iltapäivän aikana meillä oli mahdollisuus lähteä vaunulenkille. Hyvin me molemmat pärjättiin: Pallero nukkui ja minä kävelin. Tyär sai rauhassa siivoilla. Mummin onnenpäivä.
Illansuussa tyttären ikiaikainen ystävä tuli oman vauvansa, jonka kummi meidän Tyär on, kanssa Rovaniemeltä Järvenpäähän omasta puolestaan kummin hommmiin. Yhdessä kulkeminen näillä kahdella nuorella naisella siis jatkuu. Yhdessä he ovat kulkeneet päiväkodista ylioppilaaksi asti, sitten taloustieteen opinnot yhtäaikaa, vaihdossa Strassessa yhdessä, vaativat työpaikat molemmilla, ja molemmat päättivät jo alle kolmekymppisinä opiskella uuden tutkinnon, tällä kertaa ei samassa opinahjossa. Ja Järvenpää – Rovaniemi välimatka ei ole este ystävyyden jatkumiselle…
Ruokapöydässä meitä oli sitten useampikin: kahdelle kelpasi omat matkaeväät parhaiten. Arvaatte, että on jotenkin hienoa katsoa näitä nuoria naisia, omaa tytärtä ja tämän bestistä, nyt uusina äiteinä, kun on nähnyt heidät yli 30 vuoden ajan kasvamassa tähän, tähänkin päivään.
Juhlaviikonloppu on nyt alussa.
”Tyttöitten huttuja” sanoisi pojantytär Eepi, jos juteltaisiin tästä päivästä.
Tänään tyttöjen päivänä matkasin Oulusta Helsingin kautta Järvenpäähän. Kunhan olin early check in´n saanut BnB-kolmiooni* tehdyksi lähdin vajaan kilometrin päähän, jossa tyttären ja perheensä koti on. (*Erittäin hyvä, siisti, tilava, hyvällä paikkaa, hiljainen, mukavasti ja varsin hyvin sisustettu ja varusteltu.)
Vajaa kolme viikkoa sitten näin kahden kuukauden ikäisen vauvan, tänään hän oli jo iso tyttö! Voisin vain katsella ja sylitellä. Päikkäreiden ja syömisen ohessa ehdittiin jo jokellella ja hymyillä pitkät tovit. Hyviä hetkiä. Tärkeitä hetkiä.
Tyttären kanssa ehdimme höpötellä, vaihdella kuulumiset, tuntemukset, ja suunnitella jo vähän lauantain kastajaisia. Minähän tänne tulin hyvissä ajoin etukäteen, – tyrkyttäydyin muka avuksi, mutta eipä tässä nyt juuri hommaa ole.
Päivä on ollut pitkä ja paljon olen liikkunut, vaikka tuntuu että juuri tänään koko maailmani on ollut Järvenpään rivarin olkkarissa. Nyt väsynyt ja hyvillä mielin, hiljaa hymyillen unille. Ja huomenna taas pikkuisen luo.
Iltapäivällä auringon säteet ulottuivat silmänurkkiin; oli ehdottomasti aika ja aikaakin 🙂 lähteä ulos. Ja kun kerran asfaltit ovat sulat, lähdin pyörällä. Enkä ottanut kameraa mukaan, – pöhkö! Noh, tulipahan kuljettua enemmän. Hupisaarilla oli edes kännykällä otettava ensimmäinen otos Oulun uudesta maamerkistä. Viime viikonloppuna on Hupisaarilla paljastettu ekobetonista kirjaltu kotikaupunki teos. Talven yli kirjaimet ovat betonipinnalla ja ensi kesäksi maalataan valkoisiksi. Niin Pohjolan Valkeassa kaupungissa tuleekin tehdä.
Tämän arvellaan olevan selfienfanien uusi suosikkipaikka – onko Toripolliisi siis saanut kilpailijan? Minä kun olen huono selfiekuvaaja, niin laiton pyörän pönöttämään ”malliksi”. Maisema kirjainten takana on kyllä kaunis, – ja näkyypä siellä se meidän Toivoniemen kotimmekin, jonne
Hupisaarilla olisi saanut hienoja syyskuvia: saaren kauniit, erikoiset puut olivat auringossa kirkkaan värisiä, loistavia suorastaan. Ja koska voimalaitoksen kolme patoluukkua ovat olleet jo ainakin parin viikon ajan melkein koko ajan auki, on Merikoskessa ja sen rannoilla vesi korkealla. Ihan tulvaksi asti vettä riittää ja osa pyöräteistä oli suljettukin, koska olivat aivan veden vallassa.
Kaikkinensa tämän vuoden pyöräilykausi alkaa olla lopuillaan. Mutta reissukausi jatkuu; aamulla lähden kohti etelää! 🙂
Viime vuonna loka- ja marraskuussa elin paljon 30- ja 40-luvun Karjalassa ja Särkisalossa ja 50-luvun Kotkassa ja Oulussakin; äidin evakkomatka-kirja oli intensiivisen, liki jokapäiväisen tekemisen ja kirjoittamisen aihe. Mielessä pyörivät ajatukset, surutyö, tunnelmat. Ja nyt on pari viime päivää hyvin intensiivisesti, aamuviidestä lähtien tullut elettyä omassa menneessä vuodesta 2009 tähän päivään.
Kymmeniätuhansia kuvia on vilahdellut näkökentässä, postimerkin kokoisina kansioissaan tai isolla näytöllä muokattavina. Rotissöörien Gaala-illassa ensi lauantaina on tarkoitus ison Aurora-salin screeneillä pyöriä 300 kuvan kokoelma kuvia järjestön tapahtumista. Ja nimenomaan niistä kuvista, joita olen ihan harrastuksen vuoksi ja välillä tilattuna valokuvaajanakin ottanut.
Ja ovatko kuvat arkistoitua yhdelle ulkoiselle kovalevylle, josta niitä olisi voinut ruveta valitsemaan ja perkaamaan, editoimaan ja esitykseen laittamaan? – Ehei. Niitä on isoilla muutaman teran valtavilla kovalevyilla, pienillä kovalevyillä, muistitikuilla ja pilvipalvelussa ja pahimmoillaan vain Oulun voutikunnan kuvablogissa, josta olen huolehtinut vuodesta 2013. Se on pahimmoillaan, koska sieltä niiden saaminen screenille-esitykseen vaatii aikana hurjasti vekslailua ja säätämistä.
Minä olen aloittanut tämän kyllä ajoissa, muttaku. Kyllä tänäänkin on tehokasta työaikaa tärvääntynyt useampikin tovi siihen, että olen kaikkia kansioita lärätessä ja etsiessä löytänyt paljon muuta kiinnostavaa kuin etsimääni. Mm. päiväkirjojani ennen blogia, kirjeenvaihtoa opiskelijoiden kanssa, tenttituloksia ja sitten on joku nimi tarttunut silmiin, ja sitten googlattava mitä hänelle tai koko vuosikurssille 🙂 kuuluu.
Oman portfolionikin löysin; olipa siinäkin asioita, joita en muistanut, ja sitten kun aloin muistella niitä, olinkin jo hyvin kaukana menneessä. Samalla sentään pystyin mekaanista kuvaediittiä tekemään.
Pyöräilemään en hyytävään säähän lähtenyt, vaikka kaupungissa oli pakko piipahtaa: kastelahja- yms. asioilla. Ja siihenkin liittyen olen elellyt menneessä, omien lasten kastejuhlien muistoissa, ja siinä miten vanhempani silloin isovanhempina elivät meidän maailmassamme.
Kaiken tämän menneen keskellä, yhdessä kirjeessäni ollut lausahdus. sopii nyt tähänkin iltaan suorana lainauksena oikein hyvin.
Tähän on siis tultu: siteeraan itseäni vuosikymmenten takaa.
Olisi vain toivottava, että ”tulisi huominen, jolloin muistella eilistä”
kuten Kaari Utrio oli hienosti kiteyttänyt.
Sellaistahan minun elämäni aina tuppaa olemaan.
Noh, huomenna tämä kirjaimellisesti muistikuvissa, muistoissa ja kuvissa, kuvamuistoissa pyöriminen ja niihin pysähtyminen pitäisi olla tältä erää paketissa, ja sitten palaan taas nykyhetkeen, ajattelemaan tulevaa. Huomista kohti.
Viime viikonloppuna sekä täällä blogissa että Saariselkä-FB-ryhmässä julkaisemaani kalenteriarvontaan saivat osallistua kaikki: ei väliä, tiesikö lammen oikean nimen vai ei, pelkkä kommentointi toi osallistumisen arvontaan.
Vastauksissa (joita tuli yhteensä yli puolensataa!) esitettiin Pessinlampea, Luulampea, Kelolampea, Rönkönlampea, lampea Aurora-polun alussa, varrella tai lopussa, olikohan siellä Kuukkelilampikin arvuuteltuna oikeaksi vaihtoehdoksi, – ja myös Iiskonlampi oli mainittu useissa kommenteissa.
Kyseessä tosiaan on Iiskonlampi.
Ja voittaja on: Sanna Kolehmainen, jolle tieto voitosta on jo mennyt.
Näissäkin kuvissa, lammen eri rannoilta, tämä Saariselän keskustassa oleva, Aurora-polulle näkyvä, lampi tosiaan on. Se on Kummituskämpän ja Kelotuvan ”takana”. Kelo-oja lähtee Kelolammesta, juuri siitä, jossa kesällä on uimaranta, ja se kulkee kylätien sivuitse ja laskee Luttojokeen. Ja Luttojokeen laskee myös puro Iisakinlompolosta.
Iiskonlompolon rannalla on Lapland Safariksen Aurora Cabin , tulistelupaikka ja kotarakennelmia.
Lompolo-sanalla tarkoitetaan järvimäistä suvantoa joen varrella ja sanaa käytetään erityisesti Peräpohjolan murteissa. Paljonhan lompoloita on pitkin Lappia, ja Lompolo onkin lainasana (pohjois)saamen luobbal-sanasta.
Iisko on saamelainen miehen nimi ja tällä hetkellä se on 39 suomalaismiehellä etunimenä. Nimen etymologia on Iisak/Iisakki-nimessä. JOS Iiskonlompolo pitäisi kääntää suomeksi, se olisi sitten Iisakinlampi.
Kuva Iiskonlompolosta on tämän vuoden (2023) Saariselkä-kalenterissa lokakuun kuvana. Ja sitä varten vasta viime vuonna itsekin otin selvää tutun lammen nimestä. Liskolammeksi sitä yksi informantti väitti, – jostain matkailuun liittyvästä riitajutusta olisi ollut kyse, ja sukunimestä olisi väännetty ”haukkumanimi” lammelle. Mutta kuulostaa kyllä vähintäänkin urbaanilta legendalta. Tuo Iiskon lompolo on paljon uskottavampi. Pyyntikulttuurissa vesistöjä ja pyyntipaikkoja nimettiin hyvinkin tavallisesti paikan nautinnasta vastaavan mukaan. Esihistoriallisena aikana (ja toki myöhemminkin) suku, perhe tai kotakunta pyyntikauden eleli omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Kyse on siis myös jutaamisesta.
Eipä ole aikoihin ollut mahdollisuutta siirtää mökiltä kotiinpaluuta päivällä, tai vaikka parilla, aiottua myöhemmäksi. Päinvastoin, pari kertaa on lähdetty haluttua aikaisemmin. Nyt oli mahdollisuus ja se käytettiin. Alun perin oli tarkoitus lähteä jo eilen aamulla kohti Oulua, mutta jäimmekin vielä yhdeksi yöksi, – harkittiin jopa kahta.
Viimeisen viiden vuoden aikana mökkirupeamat ovat olleet vähintään viikon mittaisia, useimmiten 10–11 päivää, aika usein sunnuntaista seuraavan viikon torstaihin.
Toista se oli joskus nuorempana ennen lapsia: perjantaina karattiin töistä joskus alkuiltapäivästä ja hurauteltiin 480 km, ja sunnuntai-iltasella yötä vasten tai maanantaina aamukuudelta takaisin kohti Oulua. Ei enää vuosikausiin puhettakaan sellaisesta; kaksi päivää eivät ole enää edes keskustelun aihe. Viikko vähintään pitää olla tiedossa, että lähdetään. Syynä ikä? – No sepä, ja se, että nyt on mahdollisuus olla pidempään. Nyt kun mahdollisuus, niin miksei!
Aamupurolle mennessä pitkospuissa pakkanen ja aurinko.
Ja tällä kertaa ei ollut mitään tarvetta, huolta tai hommaa, jonka takia olisi pitänyt tänään olla Oulussa. Ei töitä, ei juhlia, ei äidin sairaalajuttuja, ei perhepäivähoitoa, ei kuvauskeikkoja, ei mitään – meitä ei mihinkään tarvittu, joten miksipä olisi hienosta säästä luovuttu. Oli mahdottoman mukavaa, kun saatiin ihan itseltämme lupa olla vielä ylimääräinen päivä. 🙂
Tänään oli kuitenkin jo Ouluun ajeltava: minulla on monenlaista tekemistä ja hommia saatava valmiiksi ennen ens viikon Järvenpään reissua. Ja nyt sitten – monista pettymyksistä oppineena – toivon vain, että kaikki asianosaiset pysyvät terveinä. Siispä koetan olla ajattelematta kovin paljoa eteenpäin, ja edelleen vain hyräillä hyvillä mielin menneen mökkireissun mukavuutta, hyviä hetkiä.
Kuvakansioita peratessa löytyy PALJON lintukuvia. Kyllä minä yritin! 🙂
Tosi harvoin on lauantaina oltu tienpäällä Saariselkä–Oulu välillä. Olipa tänään vähän liikennettä, eikä rekkoja! Mutta Kemin jälkeen sakeaa räntää; meillä kyllä talvirenkaat, mutta silti luovutin ajohukin Pehtoorille. Ajokeli oli kurja: nähtiinpä Iin eteläpuolella aikamoinen ulosajo ja hälytysajoneuvoja sekä pohjoisesta että etelästä saapuviksi.
Me kotiuduimme kuitenkin hyvissä ajoin iltapäivällä. – Räntäsateiseen Ouluun. Ei puhettakaan pyörälenkistä, mutta moni asia kuitenkin eteenpäin jo saatu.
Ja huomenna arvonnan julkistaminen ja sitä myöten vielä paluu mökkimaisemiin ja tarinoihin!
Voimapuumme, monisatavuotinen aihki, ja uusi nili, oli hyvästeltävä.
Kunnes jälleen palaamme…
Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.
Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.
Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.
Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.
Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …
Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.
Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.
Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.
Jo aamu lupasi hyvää.
Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.
Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.
Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.
Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.
Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.
Taas kerran: täällä on hyvä!
Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.
Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla Tästä!
