Reija

Näissä merkeissä…

Olen ennenkin huomannut tämän: helteellä näkee enemmän unia, enemmän painajaisia. Niinpä olen koko loman ajan nähnyt paljon unia, paljon painajaisia: milloin on ollut talvisota Hangasojalla, milloin olen unissani palannut takaisin teinivuosien epävarmuuteen ja ahdistukseen, milloin pihamme on kasvanut niin täyteen puita ettei sisälle pääse tai kuten viime yönä: pari mukavinta opiskelijaani olivat sittenkin päättäneet valita väitöskirjojensa aiheet niin, että niistä koituisi minulle ohjaajana ongelmia! Tiedän etten ole ainoa, jolle helteet merkitsevät tavallista vilkkaanpaa unielämää. Mistä se johtuu?

Helteet tosin taitavat olla ohi. Ainakin joksikin aikaa. Ja tietysti ne piti tänään loppua kun meillä oli illansuuksi sovittu viinikerhomme piknik. Meitä oli keskustassa kahdeksan ihmistä reput ja korit täynnä herkkuja valmiina nauttimaan niistä jossakin Oulun puistoista tai Nallikarissa tai jossain. Pyörät  parkkeerattuna kaupungintalon eteen valmiina lähtöön, mutta pilvet näyttivät siltä kuin sitten olivatkin. Sateisilta! Suunnilleen juuri kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat hipsuttelimme yhden kerhomme jäsenen kotiin. Siellä me ”luonnonhelmassa”, tuomiokirkon kupeessa olevan kerrostalon viidennnen kerroksen kaksioissa nautimme piknik-eväät ja vaihtelimme kesäkuulumiset, maistoimme muutaman viinin. Vanha Alsacen riesling ehdoton ykkönen! Menihän se noinkin. Hyvin meni.

Nyt sateen mentyä, kylläisenä on hyvä mennä nukkumaan …

Emme sitten kuitenkaan jääneet täksi päiväksi Helsinkiin, vaikka vähän sellaistakin oli vireillä. Aamulla vielä WSOY:llä ja Akateemisessa; olisin tarvinnut Arjen historia -kirjasarjan nelososan, mutta mitäs olen sen hankkimista vitkuttanut, nyt koko teossarja on loppuunmyyty, ja minulta jäi nelonen puuttumaan. Jos jollakin on tarpeettomana, ostan mieluusti pois kuleksimasta…

Aamupäivällä ennen yhtätoista olimme Lahdentiellä ja päätimme ajella kotiin Savon kautta. Paitsi vaihtelun takia myös Tertin kartanon takia. (edelleenkin kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Viime kesän kartanokierroksella kävimme siellä, mutta vain talliin tehdyssä herkkukaupassa. Silloin  jätimme kartanoravintolassa syömättä, tänään päätimme lounastaa siellä. Hieno päätös gastronomiselle kotimaanturneelleemme.

Pitopöytä oli suuri nautinto ja kartanonisäntä itse oli salissa hovimestarina, sommelierina ja tarjoilijana. Pianhan meillä oli yhteisiä jutunaiheita  (Suomen kartanot ja Toscanan enotecat) ja yhteisiä ruokatuttuja. Isäntä kertoi Tertissä tänä vuonna olevan teemana erityisesti yrttiruoat: puuutarhassa harjoittelija (yrttitarha sitten hieman erilainen kuin meitsin takapihan viljelykset) on erikoistunut yrttiviljeleyyn ja tekevät keittiömestarin kanssa yhteistyötä.

Ja yhteistyön tuloksia saimme maistella: kuusenkerkkämuikut ja ohramuhennetttu fasaani olivat vain osa siitä gastronomisesta runsaudesta, jota suuresti nauttien maistelimme.

Kyllä meidän kelpasi kartanon terassilla lomatiistain iltapäivää viettää… Lopetellessamme isäntä kävi kyselemässä, jotta maistuiko? Maistui. Mutta kuka jaksaa ajaa kotiin? – Jiäkää yöksi!, toteaa kartanonherra.  Kartanossa on majoitustilojakin pihapiirissä; kyllä vähän houkutti jäädäkin, mutta jo nuorison luo ja kotiin halusimme.

Ehdottomasti kannatti ajaa tämä 60 – 70 kilometriä pidempi reitti kotiin, jotta Tertin lounas tuli nautittua. Ja pöydästä oli hyvä mennä kartanon kauppaan, jossa on myynnissä tilalla tuotettuja hilloja, hyytelöitä ja näkkäriä! Tertin näkkäri on parasta! Ja Iivarin savumuikkuja, – monta purkkia niitä koriimme lastasin. Pitopöydän kalat olivat kaikki hyviä ja noista savumuikuista pidimme erityisesti.

Kotimatkalla satoi, ja paistoi, ajelimme vuorotellen, liikennettä Kuopion seudulla valtavasti (asuntomessut? oopperajuhlaväkeä?), mutta matka taittui. Neljän päivän aikana ajelimme melkein 2000 kilometriä, nautimme monta jumalaista illallista, muutaman makoisan lounaan, näimme monta kirkkoa, vain kaksi museota, yhden taidenäyttelyn, kymmenkunta kartanoa (osan sisältä, osan vain päällisin puolin), monta viehättävää putiikkia (nyt mm. kaikki Suomen Butiken på Landenit käyty), herkkukauppoja (kummasti on noita ruoka- ja herkkukasseja kertynyt. no monet kesäjuhlat onkin tulossa). Nyt loppuloma Rantapellossa!

Loppukevennys?
Valkosuklaalehmä!
Pehtoori ei oikein luota lehmien tuntemukseeni. Mieheni ei tiedä, että on valkosuklaalehmiä, tummasuklaalehmiä, Marabou-lehmiä ja lehmätoffee-lehmiä… 🙂

Mustion Linnan pikkutuvassa aamuun herättiin vasta kahdeksalta. Aamiaisen jälkeen vielä kävely- ja valokuvauskierros Linnan puutarhassa ja kirkkoon. Lummepolku oli niin kaunis ja hiljainen.

Kirkkoon emme päässeet sisälle, mutta kovin idyllinen se oli …

Myös Linna ja museokauppa olivat vielä kiinni…

Oli aika jättää Mustio. Ajelimme Helsinkiin. Laukut hotelliin ja auto parkkiin ja lomalaisena Helsingin kaduille. Helsinki on minulle kuitenkin ensisijaisesti työkaupunki. Arkistoja, ekskursioita, yliopistolla kokouksia ja kongresseja, mutta tämä päivä lomalaisena. Aurinkoisessa, muidenkin turistin kansoittamassa kauniissa pääkaupungissa käveleskelimme torille, halliin, välipalalle. Ja tietysti Stockan herkkuun. Uusittu Herkku oli näkemisenarvoinen. Jotain tietysti tarttui mukaankin… 🙂

Illaksi ystävien luo. Heidän uusi kotinsa oli vielä käymättä. Oli ilo käydä; ja sitten yhdessä lähdimme syömään. Minne? M. oli varannut meille pöydän Saareen. Sirpalesaaren kesäravintola Saari oli ennen kokematon paikka. Hieno! Sinne mennään moottoriveneellä, tänään siellä tuuli kovasti, mutta aurinko paistoi ja oli lämmin. Nautimme ulkona aperitiivit, ja ravintolassa sisällä – tälle lomalle ties monennenko – hienon illallisen. Ja seura erinomaista. Neljännesvuosisadan ystävyys takaa sen, ettei tarvitse miettiä, mistä juteltaisiin.

Yksi asia illassa harmittaa. Hitosti! Jätin kameran hotelliin!

Palattuamme rantaan kävelimme Korkeavuorenkatua hotellille, ihmettelimme, kuinka pimenee… Päätimme vielä mennä Tornin katolle yömyssylle. Pimenevä Helsinki kaunis. Huomenna aamulla ei olisi arkistoon menoa, ei kiirettä herätä. Loma jatkuu. Hyvä niin…

Yhdelle päivälle paljon.

Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…

”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)

Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.

Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.

Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.

Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.

Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.

Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.

Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.

Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.

Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …

Vähän pitempi illallismatka tänään. Ajaa hurautettiin Mustioon. 🙂

Mustion linna, puisto, museo, kesäteatteri ja krouvi, sekä läheiset Fiskarsin ja Billnäsin ruukkikylät olivat syy valita Mustio tämänvuotisen kotimaanturneen ykköskohteeksi.  Nyt kun  puuhamaat ja Särkänniemet  eivät ole enää Top Ten -listalla eikä Savonlinnan sponssattuja oopperajuhlamatkoja enää ole miehen työsuhde-etuna niin historia ja ruoka ovat tärkeitä valintakriteerejä pikku rengasmatkallemme. Puistot ja patikointi tuovat lisäpisteitä. Viime kesän itäinen kartanokierros saa nyt jatkoa täällä helteisellä (liki + 30 C) Länsi-Uudellamaalla…

Nyt ollaan siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin hotellia valitessa rauhallisuus, aamiaisen terveellisyys, suurentava meikkipeili kylppärissä, omat peitot, historian havina, miljöö ja atmosfääri ovat tärkeämpiä asioita kuin lasten leikkinurkka, piirrettyjen kanava, ilmaiset lastensängyt (joiden vuoksi kahdenhengen huoneissa nelihenkisellä perheellä ei paljon liikusteltu), mieluusti kylpylä ja edullinen asiakasomistajatarjous tms. kuuluivat kesäkohteisiin.

Vaikka kyllä lastenkin kanssa historiakohteita koluttiin: muistanpa kun käytiin Turun linnassa samalla reissulla kuin Muumimaailmassa, mikä tarkoittaa että Esikoinen oli vähän vajaa viiden ja Kuopus vähän yli kolmen. Meitsi pisti sitten koko tarinankerrontaarsenaalin peliin ja koetti elävöittää linnan historiaa… Kerroin Eerikin ja Juhanan valtakiistoista ja käytiin tietysti katsomassa Eerikin vankityrmää. Niinpä linnavierailun jälkeisenä aamuna Juniori sitten aamiaisella murolautasen äärellä pohti, että miksihän se Erkin äiti oli pistänyt ne pojat sinne tyrmään? 🙂

No Mustio valikoitui myös henkilöhistorian vuoksi. Tänä vuonna kun halusimme käydä minun toisen mummolani, isänpuolen suvun seuduilla. Viime kesän Kymin ja Tavastilan mummolan jälkeen vuorossa Perniön seudut. Kummasskaan mummulassa ei asu enää sukulaisia, mutta nämä maisemat kuuluvat kuitenkin lapsuuteni kesämatkoihin, ja siksikin täällä päin suvista Suomea. Pari päivää ja yötä täällä. Viime lauantaina Palazzo Carlettissa ja nyt täällä. Jos valittaisin, häpeäisin.

Kerron huomenna, oliko Linnankrouvin ruoka niin hyvää kuin Hesarin ruokajutussa kehuttiin ja oliko kesäteatterin Kuumat linjat katsomisen väärti…

Lomallakin on sellaisia päiviä, jolloin on tehtävä niitä hommia, joita olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämä päivä on koostunut niiden tekemisestä. Ja silti jäi paljon tekemättä. Semminkin kun illalla riemastuin kokkailemaan. Uudessa Glorian Ruoka&Viini -lehdessä oli kaikkea hulppeaa kesäsäilöntää, ja niitä sitten tuossa värkkäilin. Timjami- ja salviamarinoitua pecorinoa ja kirsikka-sipulihilloketta reciotossa. Koko talo tuoksuu huumaavalle. Ja mikä parasta: ulkona kirsikoista kiviä poistellessa, sipuleita kuoriessa saattoi istua ihan rauhassa. Ei sääskiä!

Sellainen on ylellisyyttä, ylivertaisen hienoa: istua kotipihalla, ilta-auringossa, kuunnella mielimusiikkia, tehdä ruokaa, miettiä niitä ihmisiä, joille sitä tekee. Käyttää itsekasvatettuja puhtaita yrttejä. Käydä välillä kuvaamassa tähkämöitä, jotka ovat kauneimmillaan kukassa. Tehdä käsillään jotain, josta on (toivottavasti) iloa ystäville ja ruokavieraille. Ja tietää, että he tulevat mielellään, ainakin maistelemaan, mitä olen yrittänyt värkätä.

Ei ole kiire, eikä huomisen tekemiset, tekemättömyydet itse asiassa, tänään vaivaa.

Yöllä oli mieletön ukkonen. Ihan mieletön. Meiltä kun ei ole merelle kuin vajaa kilometri niin kun ukkonen tulee – jos se ylipätään tulee – on se raju. Mutta vaikka melkoisia salamointeja ja jyrinöitä on joskus ennenkin nähty, en muista viimeöisen kaltaista kotona (Kiinassa ja Gardajärvellä kylläkin) kovin usein (koskaan?) nähneeni. Ei ehtinyt laskea kuinka kaukana ukkonen on, kun salamat ja perustuksia järisyttävät jyrähdykset olivat yhtäaikaisia. Välillä oli vain kirkasta, salamoita oli niin paljon, ettei ehtinyt pimetä ollenkaan. Vesipatjat velloivat pihalla, ja pihan isot koivut heiluivat pelottavasti, kuin trooppisessa myrskyssä. Ja kuinka kilpurimme kaivautuikaan! Elmeri upottautui syvälle turpeeseen omassa ulkoterraariossaan, – ennen ei ole kilpuri ukkosiin juuri reagoinut.

Lisää ukkosmuistoja parin vuoden takaa täällä.

Yön raju ukostaminen ei jäähdyttänyt ilmaa, aamulla varhain rullislenkillä tuli jo hyvinkin hiki. Rullislenkin lisäksi muuta tähdellistäpä ei ole tänään ehtinytkään. Koko päivän olen ollut liikkeellä, mutta tuntuu etten mitään ole saanut aikaiseksi.

No sentään yksi hyvä lisäkeruoka tullut koeteltua. Kesän Suureen Ruokajuhlaan, Kalaaseihin, on enää kuukausi ja uusia tarjottavia on jo hyvinkin kokeiltava, harjoiteltava. Kun tytär tuli tänään kotikotiin, oli hyvä syy kokata uudenlaista parsakaaligratiinia (linkin takaa resepti, jota vähän muokkailin, mm. vaihdoin kerman tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaan, lisäsin yrttejä ja päälle pilkoin parmiaggianoa) ja yhtä sun toista muuta pientä einestä värkkäilin… Tytär kun pitää erityisesti kasvissapuskoista, on hänen tullessaan mieluista tehdä jotain spesiaalia. Samalla kuultiin Ruisrockin kokemukset ja Rooman tuliaisena tuotu HRC-paita ja haalarimerkki voitiin henk.koht. luovuttaa.

Nyt voisi silittää, järjestellä vaatehuoneen , kuurata La Festan, tehdä kesäkurpitsasäilykettä, lukea, lähteä pyöräilemään,  … mutta taidanpa ryhtyä katselemaan ja järjestämään Rooman reissun kuvia, joita on satoja!