Nythän se on niin, että minä lähden huomenna töiden jälkeen Lappiin. Lähden yksin. Lähden, vaikka tytär tuleekin huomenna Ouluun. En tiedä milloin minulle tulee seuraava mahdollisuus olla muutama päivä yksikseni. Ja sitä nyt tarvin.
Mennyt kesäloma oli poikkeuksellisen ”ystävällinen”, ja ihmisvilkas (onko tuollaista sanaa olemassakaan?). Siis tapasimme paljon ystäviä, sukulaisia, tuttuja, uusia ihmisiä. VIetimme pehtoorin kanssa viisi viikkoa käytännöllisesti katsoen koko ajan ainakin kahdestaan – usein muiden seurassa. Minähän tarvin ihmisiä, ystäviä. Uusia ja vanhoja tuttuja. Mutta minunkin on saatava joskus olla hetki itsekseni. Tehdä tai olla tekemättä mitään, – ottamatta isommasti muita huomioon.
Olisiko se sitten sitä ”omaa aikaa”? Kun lapset oli pieniä, muistan kuinka monet samassa tilanteessa olevat naapurien äidit, lasten tarhakavereiden vanhemmat, työkaverit, ystävät ja kaikki puhuivat siitä kuinka olisi ihana kun olisi joskus ”omaa aikaa”. En koskaan oikein ole ymmärtänyt tuota. Minusta kun lasten kanssa eläminenkin oli omaa aikaa. Ja aika hitsin hyvää aikaa olikin! Mutta silloinkin tarvitsin joskus yksinäisyyttä, – mahdollisuutta olla yksin. Silloin lauantaiaamupäivät arkistossa tai asioilla käyminen ilman perhettä riitti yksinoloksi. Nyt on mahdollisuus vähän isompaan yksinoloon.
Elokuun retriittini alkaa huomenna.
