Reija

Home Reija (Page 531)
Showing: 5301 - 5310 of 6 406 RESULTS
Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhannusruokaa

Juhannusruokaa? Tuntuu vähän hassulle suunnitella sitä, kun ulkona sataa vettä kuin syyskuussa, kun ainakaan toinen lapsista ei pääse mökille töiden takia, ehkä toinenkaan ei tule, koska tyttösystävänsä on duunissa juhannuksen, kun itsellä kaikki työt ovat äärimmäisen kesken, ja loma tuntuu olevan jossain hyvin kaukana, kun sekä kotona että duunissa työhuoneen järjestelyt ovat liki kaaottisessa tilassa!

Mutta niinpä vain eilen ehtoolla leivoin tomaattipiirakan (taas koesapuska kesän ruokahaasteeseen, jossa siis aiheena tomaatti). Piirakan resepti on Hans Välimäen uudesta kirjasta ”Ruokaa Ranskasta”. Kirja poikkeaa Välimäen aiemmista opuksista – pipertämistä, grammoja, puolen asteen lämpötilatarkkuuksia ei ole, vaan rehtiä bistroruokaa, joka onnistuu oikein hyvin kotosalla. Samaisesta opuksesta myös jo pari kertaa mainostamani Kuhaa Meunière. Kopsailenpa molempien reseptit tähän alle, ja molempia voin suositella juhannuspöytään. Piirakkaa huoneenlämpöisenä lounaalle salaatin kanssa tai ilta/yöpalaksi viinilasillisen kera. Ja kuhaa söimme lauantaina salaatin ja rieskan kanssa, uudet perunat olisivat varmasti ihan passeli lisuke.

Tomaattikuvaan olen kummallisen tyytyväinen, sillä punaista on mielestäni kovin vaikea kuvata.
Punainen vääristyy ällöttäväksi – usein. Nyt tomaatti on oikean värinen.
Alla oleva piirakka ei ole erityisen herkullisen tai esteettisen näköistä, mutta hyvää se on.

Tänään aion vielä laittaa jääkellarin lohta tekeentymään: ehtii vielä aatoksi kun tänään tai huomenna tekee. Sitä söimme jouluna, mutta sopii kyllä juhannuspöytään vallan hyvin. Semminkin kun nyt on Norjan lohta on edullisesti saatavilla. Tällä tavalla lohesta lähtee paljon rasvanmakua pois, ja kalasta tulee kiinteämpää. Erinomaista. Ei lisättävää.

Paitsi että resepti siihen on tässä ja tee kalan kaveriksi sinappikastiketta, joka kyllä maistuu myös salaattien ja makkaran kanssa.

Jääkellarin lohi

Hanki kilo tuoretta merilohta kauppahallista. Selkäruodot kannattaa pyytää kauppiasta poistamaan, tai nyppiä itse.
Valmista liemi: kiehauta litra vettä, lisää siihen 120 g merisuolaa ja 60 g sokeria. Jäähdytä liemi ja kaada se astiaan.
Laita kala liemeen nahkapuoli ylöspäin ja asettele lautanen painoksi, jotta kala pysyy liemessä.
Kala saa tekeytyä 4 – 6 päivää. Leikkaa se noin sentin viipaleiksi ja tarjoa sinappikastikkeen kanssa.
Tillillä tai ilman. Maistuu yhtälailla alkupalana puikulaperunoiden kuin ruispaahtoleivän tai saaristolaisleivän kanssa.

Sinappikastike

2½ dl makeaa sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä

Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

 

 

Kuhaa Meuniére (eli myllärin tapaan)

 

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan. Kääntele kuhafile vehnäjauhoissa ja suolassa. Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan: ota fileet pannulta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran. Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua. Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Tomaattipiirakka

 

100 g kylmää voita
1½ dl emmentaljuustoraasteta
3 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl kylmää vettä.

2 rkl punaista pestoa
4 tomaattia
punasipuli
100 g chevrejuustoa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna uuni 175 asteeseen.
Kuutioi voi. Laita auhot, juusto ja  voi yleiskoneenseen ja anna koneen pyöriä niin kauan että taikina on pallona.
Vuoraa ”irto)pohja)vuoka leivinpaperilla. Kauli taikinasta sopivaksi, myös reunoille yllettävä.
Viipaloi tomaatit, sipuli ja vuohenjuusto ja asettele limittäin peston päälle.

Uuniin keskitasolle, noin 35 minuutiksi. Jäähdytä, koristele basilikalla ja tarjoa.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”
(Tabermann)
 
 
tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

 

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

 

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys  ja oma riittämättömyys.  Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu.  On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!),  että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂  Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!

Niitä näitä

Päivitys

Meidän vuorikiipeilijöiden on lenkkeiltävä, että rohkenemme lähteä Alpeille. Onneksi olin niin varhain liikkeellä, ettei kukaan katsellut, miksi joku pöhkö tepastelee kaupungin lenkkipoluilla patikointikengät jalassa.

Kuhaa meunier. Sitä söimme tänään. Siitä pidämme. Kirjoitan tähän illemmalla tai huomenna reseptin. Nyt on kaappien järjestelyt niin pahasti kesken, ettei voi …

Aamupäivällä etsimme – kuhan lisäksi – lamppua nurkkahuoneeseen. Löysimme Tuulentupaan maton ja kotiin ämpäreitä. Lamppua emme. Etsimme myös sadeviittoja. Löysimme pehtoorille teknisen vaelluspaidan (miksi vaatteidenkin pitää olla teknisiä!). Sadeviittoja emme. Etsimme myös sellaista löhöämislaveria piazzalle. Emme löytäneet, mutta eihän nyt tarkene ulkona löhötäkkään. Eivätkä vuorikiipeilijät löhöile. 🙂

Blogissa on uusia polkuja, kuvissa. Minullakin on uusia polkuja. Niistäkin joskus toiste… Nyt lähden takaisin järkkäilypuuhiin.

 

 

Niitä näitä

Netistä tilattuja – ja peruttuja

Tänään soittivat matkatoimistosta: meidän jo ajat sitten, joskus sydäntalvella,  varaamamme matka ensi lokakuuksi on peruttu, koska ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita. Matka oli loka-marraskuun vaihteessa Peking – Taiwan – Hongkong. Olen kyllä pahoillani peruuntumisesta, juuri tuo Taiwan olisi ollut kiinnostava kohde. Nyt olisi löydettävä uusi reissu… Bhutan-Kathmandu? Mutta kun jäljellä on vain yksi paikka… Kiina pähkinänkuoressa? Tansanian suursafari on jo täynnä.. Minne ihmeeseen? Matkaan on päästävä. Minä olin jo niin Kiina-orientoitunut… Kummitytön kanssa oli sovittu Beijingiin illallinenkin. Eivät siis kuitenkaan isoja ole murheeni tänään: matka vaihtunee toiseksi.

Tämä viikonloppu on tyhjä! Ei sovittuja juttuja. Ei pakollisia menoja. Ei mieluisia meetinkejä. Ei itse asiassa ollut viime viikonloppunakaan, joten oli enemmän kuin luonnollista, että keksin lauantaina soitella systerille, jotta josko järjestäisimme nyyttäri-sapuskan eräiden nimipäivien kunniaksi. Soitimme murmelinkin syömään, ja tyttären. Lauantaiehtoolla hiljaa mielessäni ajattelin, että ajelen sunnuntaina Stockalle ja ostan kaikkea mukavaa puolivalmista – vaikka sitten vähän tyyrimminkin – ja katan kauniisti ja:  se on siinä. Ja sitten sunnuntaiaamuna valkeni, että on helluntai: kaupat on kiinni. Ei muuta kuin kerrankin vierasvara köksäilyä. Aina mietin niitä naistenlehtien juttuja ”yllätys-vieraille-nopeasti-herkkuja”. Eivät  ole olleet mun juttu. Minä kun en osaa vieraille tehdä mitään nopeasti. Haluankin käyttää aikaa… Mutta niin ne meni nekin kekkerit sunnuntaina. Päivänsankarit saivat syödäkseen ja  kaapien kätköjä tuli hyödynnettyä.

Tälle viikonlopulle en todellakaan aio mitään järkätä. On kotitöissä, töissä ihan yllin kyllin tekemistä. Ja keskiviikkona kohti mökkiä. Yesh, yesh, yesh….

Tiedättekö, miten hammashoito ja sandaalit liittyvät yhteen? Siten, että käyt – taas kerran – hammaslääkärissä, tai oikeastaan hammashygienistin luona, ja näet hänellä mukavannäköiset sandaalit ja kysyt, mistä moisia saa. – Maahiset näitä myy. Siis eikun nettiin ja tilaamaan (klikkaamalla kuva suurenee.). Minä olen saanut tänään omani. Ihanat ovat. (eikä ole maksettu mainos) Eivät ole minulla kovin pienet, mutta mitäpä minä sellaisilla? 🙂

Kolumni Luettua

Kolumni: Dekkarit ja ruoka

Eilinen kolumni jäi tänne Temmattuun postailematta. Tästä(KIN) aiheesta olisi voinut kirjoittaa pienen artikkelin. Eikä ihan niin pientäkään. Ehkä joskus kirjoitan.

__________________________________________________________

Dekkarit ja ruoka

Kesään kuuluvat dekkarit. Ruokafriikille sellaiset dekkarit, joissa syödään hyvin ja joissa käydään kulinaarisia keskusteluja, ovat arvattavastikin kesäloman lukunautintojen parhaimmistoa. Kun murhamysteereitä ratkotaan ranskalaisessa päivällispöydässä tai komisarion vaimon kokkailemien venetsialaisherkkujen reseptiikkaa avataan lukijalle, ei kirja voi olla huono.

Ruoka ja jännityskirjallisuus eivät ole aivan harvinainen yhdistelmä: päinvastoin. Klassikkodekkareiden kirjoittajista on mainittava Georges Simenon, jonka kirjoissa komisario Maigret´n Louise-rouva tarjoilee miehelleen ranskalaisen keittiön parhaita paloja. Ja toki Agatha Christien kirjoissa neiti Marple herkuttelee usein.

Suomalaisissa jännityskirjallisuuden ja ruoan yhdistäjissä on yksi ylitse muiden: Outi Pakkasen kirjojen päähenkilön Anna Laineen kanssa pääsemme syömään helsinkiläisiin ruokaravintoloihin, mutta myös Annan keittiöön, jossa syntyy helposti hyviä illanistujaisherkkuja tai pieniä makupaloja piknikille.

Sekä Simenonin (Madame Maigret´n keittokirja) että Pakkasen (Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirja) dekkareiden ruokajutuista on tehty reseptikokoelmat. Varsinkin Pakkasen kirjassa on paljon suomalaiseen kesäpöytään sopivia herkkuja. Ja kirja on myös lukunautinto.

Lukunautinto on myös tässä ”dekkareista keittokirja” -sarjassa  vastikään suomeksi ilmestynyt  Donna Leonin kirjojen pohjalta koottu ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettiin tapaan”. Yhdysvaltalaisen 30 vuotta Italiassa asuneen Leonin dekkareissa on kulinaarisia kuvauksia venetsialaisten perhepäivällisistä ja viipyilevistä lounaista.

Nyt Leon on yhdessä ystävänsä Roberta Pianaron kanssa kirjoittanut Brunettin vaimon Paolan keittiön salaisuudet julki: hurmaavia venetsialaisia kesäruokia nautittavaksi ennen tai jälkeen lukemisen. Kirjassa on lainauksia dekkareista, penne rigaten herkullinen ohje, resepti sitrus-omenatorttua ja kymmeniä muita herkkuja varten, mutta siinä on myös Leonin pieniä ruokatarinoita esimerkiksi venetsialaisesta kalastajasta,  Capitano Albertosta. Kesälukemista tämäkin! Ehdottomasti!

Niitä näitä

Töistä Baroloon

Uutteran, mukavan, pitkälle tulevaa vuotta aikatauluttavan,  haikean, työteliään, menneeseen palaavan, kyynelehtivän, lopultakin rauhallisen työpäivän jälkeen lähdin kaupungille pyörällä, helmat hulmuten polkien.

Puolet asioista jäi hoitamatta, mutta tärkein tuli hoidetuksi: kävimme ystävän kanssa ”yhillä”  – kuten nuorison tapa ilmaista asia kuuluu. Olimme vähän ajatelleet menevämme torinrantaan höpöttelemään kuulumisemme, kuuntelemaan toisiamme, kertaamaan kuluneet ja miettimään mitä meillä on edessä, mutta kun aittaravintoloiden äärellä tuntui olevan heviä ja rokettirollia korkeilla desibeleillä, päätimme suosiolla vetäytyä jonnekin enimmäkseen ruokaan keskittyvään anniskelupaikkaan. Aikamme arvottuamme päätimme mennä NYT sinne Trattoria Baroloon. Siis se uusi oululainen trattoria, postin takana, vanhan  Pakkahuoneenkadun Alkon paikalla. Eihän siellä ollut kuin kourallinen ihmisiä meidän lisäksemme, mutta paikka oli ihan mukavan oloinen.

Aitoitalialainen ruokalista: antipastit, primot, secondot, dolcet. Pizzaakin näytti olevan. Viinilista kovin vaatimaton. Laseittain vain yhtä proseccoa, yhtä valkkaria ja yhtä punaviiniä. Prosecco maistui enemmän siiderille kuin kuohuviinille, mikä ei vakuuttanut. Punaviini (sisilialainen joku, jonka nimeä meille ei kerrottu) ei  säväyttänyt.  Mutta ruoka. Me molemmat tilasimme puna-ahventa. Erinomaista. Ohessa kelpo täytetty tomaatti ja paras kaikesta: raviolin kaltainen täytetty nyytti jossa sisällä pinaattia, sipulia… molto bene!

Minä otin vain pääruoan, pari lasillista viiniä ja espesson ja koko lasku oli 31 euroa. Kyllä oli hintansa väärti. Semminkin kun saimme pieniä ”terveisiä keittiöstä” useammankin. Alun bruchetta oli ihan huippu ja laskua ennen tuotu tryffeli mietitytti  – – hm .. mikä tämä erikoinen maku on? – Tryffeliöljyä, kertoi tarjoilija. – No,  sehän se. Aina sen perinteisen Fazerin sinisen voittaa. Metka juttu oli se.

Ei millään muotoa huono kokemus. Ollenkaan, miltään osin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä harrastuksiin

Innostua jostakin, innostua taas niin kovasti ettei meinaa lopettaa, vähentää, hiljentää, – –  Ja ettekä arvaa, mistä puhun? Töistä! Nyt on taas ollut viime ajat ihan hullun hauskaa töissä. Tänä aamunakin oli jo ennen seitsemää sinne kiidettävä. On taas pitkästä aikaa sellainen ”olisipa-maailmassa-kahvat-niin-kääntäisin” -olo. Lopun alkua? 🙂 Ehkäpä.

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä ,  ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten  minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork.  Limited Edition.  Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut  työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

”Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin]  ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla  kiittää  avusta —

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät –  yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta  ja… ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.

Yliopistoelämää

Sormenpäät hellänä kirjoittelen

Nyt on niin paljon kirjoitettavaa tänään, että blogiin ei riitä rahkeet. Aamulla viimeistelin Kalevan kolumnin ja piiiiitkästä, piiiitkästä aikaa onnistuin tuhoamaan tekstini, hävittämään taivaan tuuliin. No liuskallinenhan sitä vain oli, mutta ei kun kirjoita uudelleen, sijoittele sanat somaan ja sujuvaan järjestykseen toistamiseen.

Sitten Manuaalin, meidän opiskelijaoppaamme päivityshommaa. Ja sitä päivitystähän taas on! Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan sanonut opiskelijoille (ja itselleni) että tämä on tällainen siirtymävaihe. Yliopistoelämä on viimeiset kymmenen vuotta ollut yhtä ylimenovaihetta ja tahti vain kiihtyy. Siis päivitystä piisaa…

Ja sitten iltapäivällä iski vielä ihan uskomaton huki: minun on kirjoitettava opetusportfolioni. Olen tehnyt sen viimeksi vuonna 2005, jolloin väitöksen jälkeen amanuenssin virkani muutettiin virallisesti opetusviraksi elikkäs lehtoriksi. Siis ei ole enää portfolio ihan ajantasainen.

Mitäs jos laittaisikin portfolioon vain todennattavat meriitit ja diplomit ja suoritetut kurssit ja sitten laittaisi linkin tänne Temmattuun: ”Kattokaa sieltä. Sieltä näette että minusta on mukava opettaa, että se vie hitosti aikaa, että olen taas talven aikana kehitellyt kaikkea uutta luennoille jne… ”    Että eikö muka käy noin? No ei sitten. Siispä jatkan oikean portfolion tekemistä ja hiljaa mielessäni mietin, että miksi ihmeessä suostun tähän! Miksi ihmeessä!!

Huomenna ehkä jotain mukavampaa …

Niitä näitä

Kesäiltojen iloksi

Helleviikon iltoina oli ihana jäädä istumaan ulos, lukemaan. Sellaista ei meidän pihalla ole voinut koskaan ennen tähän aikaan kesästä tehdä. Sääsket, itikat, hyttyset, kaikilla kielillä, murteilla, ihan sama, millä sanalla niitä inisijöitä kutsuu,  mutta niitä on aina ollut niin paljon, että ei ole voinut haaveillakaan pihalla istumisesta. Nyt voi. Parina iltana testasin yksin ja tyttären kanssa. Ja toimii!! Hyttysenkarkotin Therma Cell.

 

Jo viime kesänä kuulin tätä kehuttavan, yritettiin juhannukseksi mökille hommata, mutta koko maasta oli kyseinen härpäke loppu. Nyt niitä on. Vempain maksaa about 25 euroa ja patruuna ja tyyny yhteensä kympin verran. Pieni, kätevä, kannettava, toimiva vempstaaki. Yesh, itikattomat illat ovat täällä!

Viini jonka etiketti on viehättävä, viini joka on kauniissa – tai jotenkin erikoisessa – pullossa, viini jolla on mukavanoloinen, runollinenkin? nimi, ei yleensä ole hyvä. Siniset kissapullot ovat pahinta, mitä voin kuvitella, mutta joskus poikkeus vahvistaa säännön. Sellainen poikkeus on viini, jonka nimi on ”You, me and the gatepost”.  http://www.alko.fi/tuotteet/fi/596907 Ensimmäisen kerran ostin ko. viinin vapuksi, jolloin meille tuli ystäviä syömään ja australialaisen chardonnay-viinpullon etiketti pisti minut unohtamaan, kuinka aussichardonnayt ovat tammisia, liki banaanisia,  ja etiketti jossa on koiranulkoiluttaja tuntui sopivan tarkoitukseen. Ja kuuden hengen seurueella totesimme viinin erinomaiseksi. Niin erinomaiseksi että tämä hedelmäinen, kaikkea muuta kuin tammentukahduttama valkoviini oli meillä lakkiaispöydässä ruokaviininä. Saaden monia hyväksyviä kommentteja… Sopii kesän buffetpöytiin ja kala-aterioille.

Jos on kylmää, kuten tänään, ja jos on aikaa, täällä voi katsella lakkiaiskuvia…  Jos joku läsnäollut haluaa kuvansa pois netistä, niin ilmoitelkoot minulle pikimmiten …