Mitäpä sitä ei tekisi osallistuakseen makroviikkojen haasteeseen!
Vaikka seisoisi muurahaispesässä!
Monta niitä oli – – saappaissakin!
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Tällainen ”monta”-kollaasi löytyi parin viikon takaisesta kuvakansiosta:
kotipihan valkoiset kukat samassa kuvassa.
Kannattaa ehdottomasti klikata isommaksi.
Muiden monia täällä!
Odotettavissa lämmintä ja aurinkoista koko maassa, vain Lapissa viileämpää ja sadekuuroja.
Siinäpä selitys, miksi tänään puolen päivän aikaan jälleen hyvästelimme Hangasojan. Nyt ei ollut niin vaikeaa lähteä kun tietää, että pääse takaisin milloin vain haluaa. 🙂 Tosin kesäkalenterikin alkaa olla täynnä menoa ja matkaa, juhlaa ja jubileeta jos jonkilaista. Pahimmoillaan tuplabuukkauksia. Eikä ihan töittäkään kesä tule menemään.
Mutta minä tein sen tänään. Kahdestikin! Kotimatkalla soitin – kun niin olin luvannut, ja annoin vastaukseni: sanoin kahteen hommaan EI. Toinen olisi ollut pieni juttu kesällä, toinen ISO homma (palkintolautakunnan puheenjohtajuus kymmenine arvosteltavine kirjoineen), olin otettu kun kysyttiin, mutta minä tein sen: sanoin ”kiitos, mutta ei kiitos”. Olen niin ylpeä että osasin sanoa ei, minä en ole ollut siinä kovin hyvä. Alankohan oppia. Jeeee….
Ehkä olin saanut voimaa aamulenkillä. Pehtoorin vielä nukkuessa painoin mökin oven kiinni jo vallan varhain ja lähdin patikoimaan suoraan mökkiovelta. En halunnut mennä Ylä-Hangan suuntaan, koska siellä päin on yhden mökin pihalla isoääninen, pelottava koira, joten päätin mennä voimalinjaa kohti Laahihovia, ja sitten kiertää sieltä Saariselkä – Kiilopää latupohjalle ja kävellä metsän kautta mökille. Melkein koko ajan tiesin, missä olen :). Melkein. En varsinaisesti eksyksissä: nelostien ja latupohjan välissä ollaan, .. mutta, mutta – – hetkinen, missä onkaan Alahanka? Ei vaiskaan, en mie hukassa ollu – – paljonkaan. Tulipahan tehtyä puolentoista tunnin aamulenkki huikean kauniissa säässä. Kurujen pohjilla tuuli vilvoitti, aurinko paistoi, linnut lauloivat vimmatusti. Puroissa vesi solisi ja kaikki hyvin.
Matka Ouluun sujui nopsasti.
Ja kotona iloksemme totesimme, että puutarhassa ei yhtään tappioita. Tytär oli pitänyt kukat hengissä. Vihreällä pihalla aivan erilainen ilma hengittää kuin Myötätuulen kuivalla kankaalla. Molempi parempi.
Tässä istun enkä muuta voi. Enkä halua voida.
Hangasojalla paistaa. Iltasen jälkeen raukea olo. Mökit on luututtu. Luututtu kunnolla. Thermacell pöydän alla pitää vähäisetkin itikat pois.
Paljon on ehditty, vaikka – taas – ensimmäisenä kesäloma-aamuna nukuttiin yli kahdeksaan. Eilen jäi kaupassa käymättä, joten tein aamulla kaurarieskoja ennen kuin pehtoori ehti herätä. Maistuivat oivallisille (näitä tehtiin opiskeluaikana Toivoniemessä harvase viikonloppu: piimään/jukurttiin/kermaviiliin sekoitetaan niiin paljon kaurahieutaleita, että kauha pysyy pystyssä, lisätään teelusikallinen suolaa, annetaan hetki turvota ja sitten levitellään uunipellille, leivinpaperin päälle pieniä rieskasia ja paistetaan kuumassa uunissa noin 15 minuuttia. Kummallisen hyviä ne on.), vaikka eilisen ruokakyläilyn jälkeen vielä aamulla kylläinen olo.
Olimme eilisen illan Saariselällä; kutsu illalliselle hieman lyhyellä varoitusajalla, mutta meillehän sopi. Erinomaisesti söimme. Saimme neuvoja/tietoja edessä olevaa Alppi-reissua varten. Kaiken kaikkiaan olimme oikein iloisia kutsusta. Monestakin syystä. 😉 ja niinhän se sitten puolille öin vierähti.
Kuukkelin takana oottelimme taksia ja kuten kuvasta näkyy: aurinko on puolilta öin vielä kovin korkealla.
Aurinko paistoi mökin ikkunasta kun ensimmäisen kerran silmät sain auki… ja yöunia vain riittää. Kuinkahan kauan sitä jaksaa nukkua yhdeksän-kymmenen tunnin unia, tuntuvat ihan mielettömän pitkiltä, tarpeellisilta. Kuinka paljon minulla oikein on univajetta!?
Seurailtiin pojan pakkaamista, auton imurointia, jonkinlaista mökin siivoamistakin, lähtöä. Puolelta päivin lähti kohti kotia, aikoi ajella Kemijärven ja Ranuan kautta, – nuorella miehellä vielä intoa kierrellä. Lähdimme kyydillään Kutturan tielle, josta alkaa Laanilan kultareitin maastoreitti: olemme kerran menneet sen toisin päin pyörillä, nyt kävelimme.
Aurinko paistoi, hiljaisilla mäntykankailla, metsäautoteitä kävellen oli hienoa. Sellaiselta kuin Lapissa parhaimmallaan on. Sunnuntailta tuntuikin. Hiljaista, puhdasta, kaunista, edelleen itikatonta … ei kylläkään tuntureiden huiputusta, sikäli vähemmän vaativaa patikointia, mutta liikkumista kuitenkin.
Kuivakurussa oli tuttujakin. Kullankaivajien leirissä tapasimme J:n ja E:n. ja J. näytti meille valtauksen tai siis paikan, mistä minun Länsituulen väreeni on löytynyt. 🙂 Hippu pääsi siis käymään löytösijoillaan… Huom. kaivannon reunalla sileäksi hioutuneet seinämät.. ne kuulemma ovat merkki vesimassojen virtaamisesta, hippujen kulkeutuminen pohjalle mahdollista.. ja tässä kvartsijuonteessa on ollut enemmältikin hippuja..
Ihan lähellä on myö Kulta-Jaskan mökki, josta kerroin viime kesänä (klik, klik). Ja lähelle on mökkinaapurimme ja muutaman muun asianharrastajan toimesta viime syksynä laitettu muistotaulu. Se on paikalla josta on löytynyt isomus Aleksi (klikkaa kuva isommaksi, näet tarinan).
Iltapäivän kruunasi rantasauna. Luonnollisesti.
Ei, ei täällä ole helle, eikä täällä ole edes paistanut aurinko tänään. Mutta ei täällä myöskään sada, eikä ole itikoita. Täällä on poika ja täällä on mies. Eikö siinä ole jo paljon, mitäpä sitä muuta osaisikaan toivoa. Että olisi vielä tytärkin, mutta eihän sitä kaikkea voi saada kerralla.
Mukava päivä on ollut. Nukuttu, syöty, patikoitu, pihapiirissä touhuttu.
Laanilassa käytiin Piispanojan tulistelupaikalla ja Prospektorin kaivoksella.
Sama reitti kuin vuosi sitten (klikkaile sinne tästä) helatorstaina, keli vähän eri. Hyvä oli kävellä.
Kulleroitakin oli, ja Maisalle uintipaikka.
Mökillä pehtoorilla kirja niiiiiin kesken, ettei ulos malta, ja ”jonkunhan se on listaa seurattava”. Perinteinen radio Novan juhannnuslista piti miehen nojatuolissa. Me pojan kanssa puronrannassa nuotiopaikalla. Istuskeltiin ja oltiin. Kuulen itseni nauravan ja selittävän, missä kohtaa olisi sopiva paikka koiralle. … minä joka en koirista paljon piittaa, pelkään enemmänkin. En sano ääneen, mutta muistan, että pari viikkoa ja poika lähtee armeijaan, meidän kuopus. Olen hiljaa, välillä. Sitähän ei moni usko, että osaan. Osaan minä. Jotta tämmöinen juhannuspäivä.
Tänään – kun saimme pojankin hereille,
– ei niin että itsekään oltaisiin aamuvarhain oltu hereillä
– aamupäivällä ehdimme –
ennen iltapäivän massiivisia sadekuuroja ja aamun sateenräpsyjen välissä –
käydä korvasieniapajan tsekkaamassa.
Melkein parin tunnin tepastelun aikana ehti sataa, paistaa,
olla helle ja puottaa vettä oikein kunnolla.
Sieniä? Tasan yksi! Yksi!
Muutoin juhannusaatto kulunut kolmistaan oleillen. Minäkin olen oleillut.
______________________
Ja tehnyt eilisestä Otsamotunturin huiputuksesta matkakuvakertomuksen:
minivaellus tässä, olkaapas hyvä!
Otsamotunturille pääsee joko suoraan Siidan edestä lähtevää patikkareittiä pitkin tai sitten voi ajaa Inarin keskustan ohi,
Kaamasentietä puolenkymmentä kilometriä pohjoiseen, kunnes tulee viitta Angeli ja Rovajärvi.
Sitä sitten ajettava tovi.
Auto parkkiin ja kohti tunturin lakea (418 mpy).
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Alussa oli aika tasaista.
Sääskiä? Koko reissulla enemmän sopuleita (3) kuin sääskiä (2).
Vähitellen alkoi olla korkeuseroja.
Ensimmäiseen kahteen kilometriin meni puoli tuntia, viimeiseen kilometriin saman verran.
Inarinjärvi jalkojen juuressa … 😉
Ja Hammastunturille päin melkein yhtä huikeaa…
Kohti ääretöntä ja sen yli … tai johonkin …
Hilla kukassa, ja Lapin orvokki ja merimarja ja suopursu ja kurjenkanerva … Kaikki kovin kaunista.
Tunturin huipun puuceen edessä on kivi, jossa on näin hienot ”kerrokset”.
Tämä oli varmaan ensimmäinen huiputus,
jossa alastulo oli vaativampi, vaikeampi kuin ylöspäin kapuaminen.
Kotimatkalla vastaantulijan kaistalla tällainen pariskunta.
Ja sitten mökkitiellä jo paistoi kauniisti kun kotiudutttiin vai pitäisikö sanoa mökkiydyttiin…
Met huiputimma Otsamo-tunturin tänhään. Sole, poika, homma, eikä mikhään, kiivetä sinne päälle, mutta tuuppa alas!
Kävimme siis tänään Inarissa ja kapusimme Otsamo-tunturin laelle. Korkean paikan leiri ennen parin viikon päästä olevaa reissua Kitzbüheliin ja sen vuorille, on hyvässä alussa. Kyllä kannatti kiivetä. Kuvia ja kertomusta huomenissa tai lauantaina (nyt ei malta, kun on niin kaunis ilta Hangasojalla).
Päivä suunnilleen tuohon reissuun kuluikin. Ennen lähtöä kävimme Saariselällä Partioaitassa ja ostimme sitten ne Lekit, vaellussauvat siis. Löysin sen kameralle jalustaksi (monopodiksi) passelin vaellussauvan, josta olin haaveillut ja joka oli tällä korkean paikan leirillä hyvä testata. Oli hyvä kuvatessa. Ja vaellussauvana myös, varsinkin alastullessa. Nuppi lähtee irti ja siihen voi ruuvata kameran kiinni. Olen tyytyväinen hankintaan.
Eipä ollut reitillä kun yksi pariskunta meidän lisäksemme. Jotta ei tunkua.
Mökille palattua makkarawokkia. Ette usko, mutta lappilaista perinneruokaa: makkarawokkia. Tulomatkalla kuulimme kun Lapin radiossa Marttojen ihminen neuvoi tekemään lappilaista juhannusperinneruokaa: makkarawokkia! Minä siitä idean poimin.. Erityisen hyvää siinä oli parsakaali. Ja helppous. Minulla kun nyt ei ollut mitään erityisiä kunnianhimoja kokkailuun: kaksistaan kun nälkäisinä pöytään istahdimme. Ei VMP (varamiespalvelu), ei nuoret, ei ketään kerallamme syömässä.
Saunan lämmittelimme vastikään. Pehtoori pulahti purossa, minä jätin huomiseen tai elokuulle 🙂
Ja nyt juuri Juniori tuli tänne. Poika otti ja ajeli työpäivän jälkeen meidän seuraksemme, iloksemme, tänne. Tyttöystävänsä kun on juhannuksen duunissa, poika otti Maisan (tyttöystävän koiran) ja ajaa hurautti tänne. Johan met olemma mielissämme kun tänne tuli… 🙂
Lapissa koivunlehti on keskikesälläkin näin pieni. Vaivaisen. Koivun siis. Makroviikon haasteena on kesä. Se on meillä tääll mökillä nyt!
Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää 🙂
Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa … Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan ”infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa ”läksiäiskortissa”.
Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.
F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103
Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.
Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …
Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa ”aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus ”en parkunut”.
Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa ”uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa, – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.
Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden ”Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone) – silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja, lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …
Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…
(klikkaamalla suurenee)
Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.
Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta tähdellistä.
Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen ”poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…
Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin, avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.
Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!
