Kesäkortti, vastauksia aamuiseen postaukseen, huomenna lupaan kertoa minusta ja portinvartijasta ja muista jutuista jotka tekevät kesästä aina vaan mukavamman … 😉
 |
 |
| P ersonalize a free digital scrapbook |
Ai niin, ja tuosta bannerikuvassa olevasta hedelmänalusta piti sanoa, että se on pienestä mandariinipuusta/pensaasta, jonka ostin vuosi sitten ja jonka sain Festassa kestämään talven yli, kukkimaan ja nyt tekee hedelmiä!Se on oikein mukavan näköinen.
Kiersin äsken talon ja puutarhan kameran kanssa. Kuvasin vain valkeat kukat. Kuinka monta tunnistat?
(klikkaamalla suurenee, niinkin isoksi että siitä saat vaikka backgroundin näytöllesi)
Lämmintä, lämmintä niin ettei uskoisikaan. Yli + 30 C joka tapauksessa, ja sehän ei haittaa.
Riemastuin laittelemaan auringonkukkia purkkeihin. Opiskeljoiden antama auringonkukka näyttää kasvattamilleni iduille, jotka tänään siis pääsivät omiin purkkeihinsa, mallia, millaiseksi on tarkoitus isona tulla… Saapa nähdä mitä ”pikku-Toscanastani” (pehtoori-puutarhuri kehtaa ruukkupuutarhalleni nauraa) tulee. Ihan sama, mutta tänään tuntui että Italia tuli tänne pohjoiseen….
Italiaa oli myös keittiössä. Tämän kuun ruokahaasteena on tomaatti. Sehän on minun lempparijuttuni, ja kun vielä saimme tyttären piazzalle ottamaan aurinkoa ja syömään, niin olihan kokeiltava jotain uutta. Siis gratinoituja tomaatteja. Hyviä olivat. Tomaattireseptiä vielä vähän varioin ja sitten pistän vastauksen haasteeseen. Jollen keksikin osallistua jollakin muulla tomaattisapuskalla.
Nautimme myös pernod-porkkanapyrettä. Hassu ruoka, mutta johan se savukalankin kanssa maistui. EHkäpä sopisi pihville vielä paremmin. Mutta kirjoittelenpa huomenissa, joku päivä noita reseptejä… nyt vielä pihalle nauttimaan kesästä. On perjantai, viikonloppu. 🙂
Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.
Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!
Sitten poljin torille aamukahville.
Haitarinsoittajan säestäessä …
ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…
(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)
Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.
Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…
Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.
Vielä oli pysähdyttävä
Omenapuut ohittamattoman kauniita.
Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.
Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – –
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …
Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.
Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa ”suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.
Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.
Siinä vaiheessa kun työpaikan kahvion ikkunassa oleva ulkolämpömittari näytti varjon lämpötilaksi +31 C ja työhuoneessani pöydän yläpuolella oleva sisälämpömittari +28 C, pakkasin artikkelinipun reppuun, pistin byroon kiinni ja polkaisin pyörällä kotipihalle. Ihan hyvin – paremmin kuin Linnanmaalla – pystyin lukemaan ja arvioimaan artikkeleita kotipiazzallakin. Vasta äsken maltoin lopettaa: oli muutama juttu, jossa niin paljon korjattavaa ja kritikoitavaa, että ihan heräsin ja innostuin. Olisin tuohtunut jos olisi ollut läsnä joku, jota opponoida.
Lukemisen ohessa räpsin kuvia makroviikkojen haastetta varten. Aiheena valo, ja minä kuvasin vettä. Meneehän se niinkin. Valo ja vesi – tänään nautittu molemmista yllin kyllin.
Itseasiassa uusi kuvakulma (kuvat edellisessä postauksessa) pihan vesiaiheeseen paljon entistä mielenkiintoisempi. Makroviikot opettavat katsomaan asioita uudella tavalla. Hyvä juttu.
Itse asiassa mieleni teki laittaa haastevastaukseen tämä kuva:
Kuvaan on vain liitettävä selittävä teksti, jotta siitä tajuaa, miksi sekin on valo. Kukkaa ojentava leppäkerttu, ja huom. sininen, on tehty leimasimella, jonka sain tänään yhdeltä valmistuvalta suokkariopiskelijaltani, joka on kaikki vuodet ollut ilo ja valo. Hän itse on leppäkerttu, joka aina tasaisin välein on piipahtanut ”vain heippaamassa” tai oikeasti hopsailemassa (opintosuunnitelmaa tehtiin ja kaikkea höpötelty, ruoastakin :)).
Sanon aina opiskelijoille, ja tälle ”leppiksellekin” etten laita opintosuunnitelmiin leimoja, en hyväksy niitä virallisesti. Olen sitä mieltä, että opinto-ohjaajan ei tule hyväksyä tai hylätä sitä, mitä opiskelija aikoo tehdä, pitää vain yrittää avittaa ratkaisujen tekemisessä ja antaa apuja päätöksien tekoon. Tiedän, että monissa tiedekunnisssa tai oppiaineissa hopsit virallisesti ”leimataan” ja allekirjoitetaan, mutta ei kuulu minun ”ohjausfilosofiaani” (vau, onko minulla sellainenkin!?? ).
Olen sanonut etten enää aikuisille mitään kannustavia pupu- tms. leimoja papereihin laita. Kuuluvat alakouluun… ja sitten olen monellekin samaan hengenvetoon todennut, että saattaisin ehkä laittaakin sellaisen mutta kun minulla ei ole sellaista hyvää ja kannustavaa leimaa. NYT on! Ja sininen vielä. Tämä leppis-leima on sitä varten. Kannustaa kannustamaan 🙂
Valoa siis on.
Makroviikoilla on tarkoitus kuvata joka viikko jokin kohde LÄHELTÄ!
Tällä viikolla kuvataan kotona ja aihe on VALO
Kotipihan vesipiste (graniittipallo) pulputtaa vettä,
josta helteinen auringonvalo tekee lasisen näköistä.
Tekee vedestä ”valoisaa”. 🙂
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Muiden valoja täällä.
Kesä. Kerralla.
Sen kunniaksi varasin meille matkankin. Lähdetään Alpeille patikoimaan. Eipä olla ennen käyty. Nyt mennään. Kitzbüheliin mennään (www.alpit.fi), ja yksintein varasin vaelluspaketinkin. Ei huiputetakkaan enää pelkkiä Lapin tuntureita. Huiputetaan Kitzbühelhorn (1996 m)!
Kesän tekee m
yös helle +28,5 C. Jeeee! Paitsi että historiatieteiden käytävällä infernaalisen kuuma. Luovutinkin jo kolmen kieppeissä, moni luovutti jo paljon ennen minua. Poljin kaupan kautta kotiin; hain kurkkuja ja paprikaa. Meidän vuorikiipeilijöiden on syötävä terveellisesti, heh!
Tein kurkkukeittoa tai tsatsiki-keittoa. Ihan miten vain.
Kaksi kurkkua raasteeksi ja teelusikallinen suolaa sekaan ja sitten siivilään valumaan. Sillä aikaa silppua kolme valkosipulinkynttä ja laita ne kulhon pohjalle, kaada päälle ruokalusikallinen, pari hyvää oliiviöljyä ja rouhi mustapippuria. Sekoita 2 dl turkkilaista paksua jukurttia joukkoon, hae kasvimaalta (meillä on mahdottoman paljon, melkein pensaina) ruohosipulia ja silppua sekaan.
Sitten litran purkillinen laktoositonta, rasvatonta valio-jukurttia. Sekoita lopuksi sekaan valunut kurkkumassa ja anna makuuntua jääkaapissa vähintään puolisen tuntia. Parasta tulee jos tekee aamulla ja nauttii illalla, mutta eihän se tämmöisenä ekstempore-työpäivä-sapuskana sillä lailla onnistunut.
Tarjolle silputtu paprika, sipuli ja krutoneita. Rieskaa ja patonkia.
Kesä maistuu hyvälle…
– Huomenta, tulit sitten tänään töihin?
– Totta kai tulin. Miksen olisi?
– Juhlien järjestämisen ja viettämisen jälkeen oisit voinut vähän levätä, ja lukukausihan on jo lopussa. Ihan hyvin oisit voinut jäädä kotiin … Eihän täällä enää mitään kummoisia ole.
Niinhän se esimies luulee. Ettei ole? Miksihän meillä on niin eri käsitys töistäni. Noh, siihen on kyllä syynsä 🙂 Ja minun mitään levätä tarvitse, mitään väsytä. – Niinhän minä aamulla vielä ajattelin, mutta iltapäivän tunteina iski ihan mieletön raukeus, ja yksinkertaisesti nukutti aivan tolkuttomasti. Mutta hyvinhän se päivä sitten kuitenkin kului. Ja töihin kannatti mennä senkin takia, että sinne saatoin vielä yhden ylimääräisen kakun ja lautasellisen aura-poro-muffinseja. Aika hyvin olen muutenkin saanut lakkiaisista jääneitä herkkuja jaeltua: poika vei kotiinsa ja tyttöystävän vanhemmille. Tytär vei kotiinsa ja kavereiden kesteihin eilen… 
Juhlat sujuivat kaikkinensa oikein mukavasti. Festan ja pitkälle pihalle ulottuvien markiisien ansioista saatoimme olla pihalla koko päivän, vaikka pari lyhytkestoista myrskypyrähdystä iltapäivän kuluessa olikin. Ukkostikin, mutta toki enimmäkseen paistoi. Poikahan selitti viime vuoden päättäjäispäivänä, että vain ja ainoastaan sen takia hän suorittaa lukion neljässä vuodessa, että saadaan kunnon sää juhlaa varten.
Viimeiset ”viralliset” vieraat lähtivät yhdeksän jälkeen, mutta Juniorin kavereita tuli sitten boolille ja iltaa istumaan, olivat yli puolen yön. Oli mukava kun tulivat meille. Mutta merkitsihän se sitten sitä, ettei voitu simahtaa nukkumaan. Siivoilimme, tiskailimme ja järjestelimme… mikä sitten eilen jatkui aamuvarhaisesta iltapäivään.
Iltapäivällä sankarikin tuli keräilemään lahjat ja kortit (monia aivan hurjan hienoja kortteja olikin, itsetehtyjä ja ostettuja). Katselemaan ruusujaan ja syömään.
Ja tytär keräsi eilen kimpsunsa ja kampsunsa; on Strasbourgista palattuaan iloksemme asunut täällä kotikotona, mikä on ollut ihan hurjan mukavaa. Nyt kuitenkin on aloittanut taas yksineläjän olonsa omassa asunnossaan. Näinhän se menee, ja onneksi on samassa kaupungissa ja piipahtalee.
Nyt lakkiaisten jälkeisessä elämässä sellainen tehdyn työn tuoma mukava tunne. Lakkiaisviikonloppu jonkinlainen murroskohta vanhemmuudessakin. Nyt molemmat on peruskoulutuksen saaneet, molemmat asuvat pois, molemmat ovat aikuisia… ainakin periaatteessa 🙂 Hetkittäin jo sellainen ”tässäkö tämä nyt oli” -fiilis ja siinä samassa poika tulee tyttöystävänsä kanssa piipahtamaan, hakemaan lasagnea (olihan kuulkaa hyvää: eikä millään voi tietää, mitä kaikkea lakkiaisten jälkeisesssä jääkaapin tyhjennyksessä pastalevyn väliin tuli tungettua. 🙂 ), jota on enemmän kuin vähäsen!
Kesäkelien tulon huomaa siitä, että kävin maanantai-iltana lenkillä. Sellaista ei talvella tapahdu. Ei koskaan.
Poika sai lakkinsa. Lakin kuva kakussakin.
Onnenkyyneleitä (minulla, tuskin muilla ;)). Helpotusta, aurinkoa ja ukkoskuuroja, kaksikin. Kakkuja ja naurua. Ystäviä, naapureita ja sukulaisia. Haikeuttakin. Samppanjaa, herkkuja ja halauksia. Ruusuja ja puheita.
Tämä elämä, tämä hetki. Nämä lapset. Silmissä, mielessä takaumia, hetkiä, toiveita, – vuosia eteen- ja taaksepäin. Kaikki vielä myllerryksessä.
Elämän korkea keskipäivä…
________________________
___________________________
”Ällän paperit” (ja kuten jo aiemmin kerrotttu meidän perheessä ällä tarkoittaa lubenteria 🙂 ) … harkinnassa oli painattaa kakun koristeeseen ”ei älliä”, mutta sehän ei pidä paikkaansa… 🙂 Kakkukoriste on sokerille painettu, omasta kuvasta, photarilla muokattu, muutamassa päivässä toimittavat kun tilaa netin kautta.
Kakkua ja melkein kaikkea oli liikaa. Lohileivoksia jäi yksi. Palailen vielä näihin tunnelmiin…
Reilusti etuajassa, ja reilusti liikaa? tarjottavia… Tytär ollut tänään apuna niin, ettei ikinä ennen: ”Tässähän on nyt se vaara, että saatan oppia jotain” 🙂
Minä ainakin olen oppinut edellisistä lakkiaisista yhtä sun toista. Mm. sen, että mattoja ei kannata pesettää/pestä ENNEN lakkiaisia. Nyt pehtoori kävi ostamassa kuramattoa noutopöydän alle ja ympärille. Juhlavaa? no ehkei heti tunnu siltä, mutta varmasti on siistimpi kuin tavallinen durrie, joka tallautuu mustaksi alle aikayksikön. Ikkunat on pesty ja lasit kiillotettu, istumapaikkoja sisällä ja ulkona omien ja naapureista lainattujen pöytien ympärillä niin paljon että kaikki kutsutut ja yllärivieraatkin mahtuvat.
Italialainen suklaakakku hieman poikkeuksellisin somistein (laitan kuvan myöhemmin) on meillä perinteinen kakku. EIkä sekään niin kauhean juhlava ole, mutta onhan se hyvää.
Edelleen luvannut huomiseksi sadetta: satakoon. Meillä on kuitenkin juhlat.
