Reija

Uudistusten parissa

Eihän minun tarvitse odottaa kellonsoittoa aamulla. Ehei, olen hereillä ennen kuutta, vaikkei olisi tarvinnut. Mutta pitkästä aikaa olen nukkunut. Yhteenmenoon. Koko yön. Näkemättä yhtäkään painajaista. Yhtäkään. Ottamatta yhtäkään särkylääkettä. Heräämättä kertaakaan olkapään kipuun. Nukkunut, nukkunut! Koko yön! Silti … silti aamulla ensimmäisenä olo on vähän turta, enemmän henkisesti kuin fyysisesti turta.

Päivällä työ vei mennessään. Kandiseminaarilaisten liikehdintää, ja mikä parasta tänään oli tärkeä välietappi meidän uudistuneessa seminaarijärjestelmässä. Ja mitä paljastui? Töitä valmistuu, suunnilleen niinkuin toivoin ja suunnittelinkin. Toisaalta suunnittelussa on tullut pieni suunnitteluvirhekin, tai aikataulutusongelma, sillä minulle näyttäisi kertyvän syyslomaksi jotain ihan muuta lukemista kuin matkaoppaita tai hömppää. Historiantutkijoiden nuoret versot ovat nyt saamassa ensimmäisiä haparoivia tutkielmiaan valmiiksi, ja niitä on sitten kymmenkunta heti loman jälkeen seminaarissa, mikä merkitsee minulle kolmisensataa sivua tutkielmia matkalaukkuun. Mutta oma vika. Ja parempi että valmistuvat kuin etteivät.

Myös minun blogiremppani pitäisi valmistua ja viimeistellä. Ja taidan ryhtyä siihen puuhaan nyt. Julkisivu uusiksi.

Pitkä lempeä kesä

Tänään lenkille vasta puolelta päivin. Merenrannassa näytti ihan kesältä. Annoin tuntuakin siltä. Olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan …

Takiaisetkin olivat antaneet periksi, ja tällaisia pehmoja niistäkin tullut…

Muutoinkin päivä kulunut harrastusten parissa. Kuvia, ruokaa, viiniäkin (palaan suosituksiin), ystäviä. Liikkumista. Iltapyöräily tuottaa myös iltakuvia…

Esikoinen syömässä, kipeänä, juniori ei ehtinyt, mistä olimme kollektiivisesti pahoillamme.

Jossain välissä hoksaan lipsahteneeni työnteon puolelle, mutta tilapäinen häiriö lempeään syyskuun sunnuntaihin oli lyhyt. 🙂 Koneella enemmän aikaa vei kuitenkin blogiremppa, — lähipäivinä täällä uudistuksia. 😀 Tuulestatemmattu on ajan hermolla, uskokaa pois.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Äyriäiskurssilla

Tänään oli paistinkääntäjien äyriäiskurssi. Meitä oli parikymmentä Oparin keittiössä; puolet ammattilaisia, puolet amatöörejä ja olihan mukava ja makoisa päivä. Olen avannut ostereita!! Monikossa: avasin kaksi. 😉 Siitä huolimatta eivät ole minun ykkösherkkujani. Mutta tänään oli niin paljon muuta erinomaisen hyvää… Ja pääsin ryhmään, joka teki hummerikeittoa!

Nyt osaan tehdä hummerista ruokaa. Olen tainnut tehdä ennenkin,
mutta nyt on taustalla ammattilaisten antama oppi!

Mitä muuta oli menussa ? Tässäpä menu kommentaarein:

Ihan ensimmäiseksi niitä tuoreita ostereita jääpedillä… sitten se hummerikeitto.

Höyrytettyjä partaveitsisimpukoita
(joiden kanssa tarjotussa aiolissa oli tilkka pernodia – kummallisen hyvää!)

Kampasimpukoita Landesin tapaan (yksi parhaista ruoista!)

Sinisimpukoita a´la Henna
(uijui, olivatpas hyviä, ennen kokemattomia, aasialainen mausteisuus (chili-sahrami) tekivät hyvää!)

Paahdettuja merirapuja ja yrttivoita (nyt osaan tehdä niitäkin jos joskus olemme Barcelonassa
tai muualla maailmalla, jossa niitä näkee halleissa myytävän!)

Gratinoituja hietasimpukoita suukkoina

Täytettyä mustekalaa Jannen tapaan (tämä oli ylivertaisen hyvää! Paras mielestäni!)

Lautasellinen äyriäisiä!

Ja pitäähän olla jälkiruokaa…!!

Omena-paahtovanukas (siis jumalaista omena-creme brûleetä)
Jäätelöä glukoosisiirapilla höystettynä (tästä minä vielä kerron teille)

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…

Ja kaikkien näiden teossa, nauttimisessa ja pitkän äyriäislounaan jälkeen
ammattikoulun keittiön siivoamisessa, mukavaa seuraa.
Pehtoori tietysti. Ja muita. Harrastukset ovat hyväksi.
Ruokaharrastukset varsinkin. 😉

Historiaa Vanhemmuus

Murros ja minä

Meidän historioitsijoiden helmasyntinä, elämäntapana, usein tutkimuksen perimmäisenä tarkoituksena, väistämättömänä ammattitautina, on etsiä, tunnistaa, löytää, keksiä? murroksia. Me käymme läpi lähteitä menneestä: asiakirjoja, kirjeitä, lehtikirjoituksia, komiteamietintöjä, muistelmia, taseita, lähetystöraportteja, päätöslauselmia, missioita, muistioita, päiväkirjoja, raportteja, tilastoja, haastatteluja, kuvia, karttoja, kertomuksia – – – Kaikkea mahdollista, joka voisi osoittaa, miten asiat ovat olleet, missä kohtaa ne ovat muuttuneet, missä ja milloin on ollut murros ja millainen se murros on ollut.

Minunkin väitöskirjani otsikossa on sana ”murros” ja väitöstilaisuudessa ollut ystävä, joka ei ole historioitsija ja joka ei ole lukenut tekelettäni, jaksaa edelleen ihmetellä, kuinka joku jaksaa ja voi tutkija ja väitellä ”murroksesta jota ei oikeastaan ollutkaan”. 😀

Tänään ajallessani töistä OYSin kautta (äiti on taas sairaalassa) kotiin ajattelin, että tämän viikon jälkeen en ole entiseni. Tällä viikolla elämässäni on ollut murros. Monia, monia asioita, ajatuksia, sanoja ja tekoja on sattunut, jotta hoksasin, että tämän viikon jälkeen ajattelen maailmasta erilailla, – jokin minussa naksahti tällä viikolla.

Tiedättehän kuinka elokuvissa tehdään takaumia; päähenkilön ajatuksista kerrotaan takaumilla ja ehkä hidastetuilla kuvilla, jotka kertovat menneestä ja tulevasta, – kuvilla, jotka kertovat haamuista ja haaveista. Tällä viikolla tällaiset ”rainat” ovat kulkeneet yöllä ja päivällä mielessäni.

Tämä alla oleva kuva ei ole niitä rainoja, mutta kuvassa ovat lisäkseni kaikki minun kymppivuotissynttärikaverini sekä veljeni ja sisareni. Hekin ovat olleet avaamassa silmiäni tällä viikolla… 😉

Olen joskus täällä blogissani kertonut, että olen koko ikäni pitänyt päiväkirjaa ja kun kuutisen vuotta sitten aloitin tämän julkisen arkeni ”vuodattamisen” täällä blogissa, lopetin tuntojeni kirjaamisen paperille, vatvominen ja vatulointi loppui, lopetin itseruoskinnan ja tajunnanvirran suoltamisen mustakantisiin kirjoihin. Herra varjelkoon, onneksi lopetin! Ja nyt lupaan, että huomenissa ryhdistäydyn ja palaan täällä Tuulestatemmatussakin entisiin höpötyksiini.

Ai niin, – olettehan huomanneet, kuinka on mieletön syksy, tämä lämpö! Nautitaanpa siitä. Syyslämpimin terveisin, … 😉

Niitä näitä Yliopistoelämää

Vaihteluja

Yöllä ukoisti, salamoikin vähän. Ja satoi. Rajusti. En sitä kauaa kuunnellut. Illasta ja aamusta olin hereillä niin paljon, että siinä välissä oli hyvä yrittää nukkua vähän, joten mitkään syyskuun ukkoset turhan kauan sydänyön unta häirinneet. Nyt pitäisi olla ulkona lenkillä, mutta millään ei jaksa, viitsi.

Töissä syksyn info-ruljanssin viimeinen ”kattaus” ja reilu puolensataa opiskelijaa kuuntelemassa. Sellainen motivoi, myös siinä hetkessä, ja innostuin puhumaan ja selittämään, ohjaamaan ja ohjeistamaan niin paljon, että unohdin kaiken muun. Voisikohan puhua ´flow ´sta´? Se on hyvä tunne. Muutoinkin alkaa lukukauden alun hektisin huippu olla jo laskupuolella. Äkkiähän se aina menee.

Vielä näitä viime sunnuntain kasvitieteellisen lenkiltä otettuja kuvia (myös yllä) riittää.

Tohtorikoulutettavia kävi ja illalla pienoinen palaverikin. Minun tilapäinen professoriutumiseni on aiheuttanut käsittämättömän määrän jonninjoutavaa paperin pyörittämistä ja lanketin täyttämistä (ihan kuin sitä ei olisi muutenkin!), eikä vähiten jatkotutkijoiden ohjauskuvioiden järjestelyissä. Minulla vain on käsitys, että teknologiakaupunki Oulussa, digitaalisen elämän ja tietohallintojärjestelmien onnenmaassa, on viheliäisen paljon byrokratiaa. Verrattuna 10 vuoden takaiseen hallinnonpyörittämiseen on nyt kaikenmoisen ”ahotoinnin” ja raportoinnin tekoon laitettu mies- ja naistyövuosia enemmän kuin paljon.

Energian turhasta kulutuksesta puheenollen: oletteko koskaan ajatelleet, kuinka paljon maailmassa menee energiaa töksäyttelyjen ja tahdittomuuksien aiheuttamien mielensäpahoituksien eheyttämiseen. Kuinka paljon ihmiset loukkaavatkaan toisia tahallisesti, tahtomattaan, tahdittomuuttaan, tarkoituksella? Sellaisista toipuminen kuluttaa… ja sitä jää miettimään, että miksi? Ja sitten voikin jo miettiä, että onneksi on ystäviä, onneksi on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla.

Vanhemmuus Yliopistoelämää

Töitä ja töistä pois

Ihan reippaan, toimeliaan ja pitkähkön työpäivän jälkeen kaupungille syömään. Viettämään esimiehen läksiäisiä. Taas. Pienellä porukallahan olimme jo toukokuussa, nyt oli koko historiatieteiden porukka, tohtorikoulutettavat mukana myös. Melkein kolmekymmentä meitä oli; ja kuten eläkkeelle liukuvan professorin toiveena oli, päivällisellä ei ollut mitään turhaa pönötystä, ei lahjoja, ei puheita. Onko niin että yliopistolaiset saavat puheista arjessa ja juhlassa niin paljon tarpeekseen, että nautimme vain seurasta, ruoasta, liki familiääristä tunnelmasta. Minä ainakin nautin. Oli mukava.

Hugo tarjosi puitteet ja hyvän ruoan. Jälleen – minulle jälkkäreistä pitämättömälle 😉 – jälkiruoka maistui parhaiten.

Kuinka usein tulenkaan opiskelijoiden kanssa, nimenomaan vähän iäkkäämpien, perheellisten, kanssa puhuneeksi ”elämän korkeasta keskipäivästä”, – tiedättehän: työ, päiväkoti, asuntolaina, korvatulehdukset, paineet töissä ja tutkimuksessa, pakahduttavan onnen päivät, kipu ja kaipaus, valvotut yöt, oma tai puolison urakehitys, syli lapselle, kiireiset aamut, riittämättömyyden tunne, kaksinolon vähäisyys, huoli ja hulvaton riemu – nämä kaikki ja paljon muuta yhtäaikaa.

Tämä ”elämän korkea keskipäivä” -fiilis voi tuntua tässä iässäkin, tässä vaiheessa. Hieman muunneltua, omanlaisenaan. Nyt on tuntunut siltä.

Niitä näitä

Ei niin tyventä

Tiedättekö tunteen, kun on ikään kuin kahdessa paikassa, kun ei tiedä itkeä vai nauraa? Kun tuntuu, ettei millään ehdi ja kuitenkin homma toisensa perään tulee tehdyksi, opiskelija toisensa perään jututetuksi ja jelpatuksi. Jossain välissä rekisteröi, että kaikki eivät ole pahoillaan muutoksista, ja jossain välissä tuntuu, että miksen sittenkin ole jo eläkkeellä tai muutoin pois lipastolta? Yhtä aikaa soitat äidille ja vastaat tyttären tekstareihin. Yhtä aikaa yrität kirjoittaa suositusta jatkotutkijalle, etkä tiedä, miten huomisen fuksi-infon aiot aloittaa. Yhtä aikaa olet seurassa, etkä ymmärrä, mistä nämä kaikki ihmiset tunnet?

Päivän paras hetki kun kävimme tyttären kanssa sushilla. Pehtoori on pohjoisessa, meni jo eilen, joten siksi(kin) tällainen erikoinen tiistain ruokajuttu. Yuki-sushi todettiin hyväksi. Kyselin, jotta oliko Meksikossa sushi-paikkoja, ja millaisia. Tyär kertoi, että kun Suomessa ja yleensäkin sushipaikoissa tuodaan soija- ja wasabi-pussukat, Meksikossa sushipaikoissa tuodaan myös lime- ja chili-pussit! Chili ja sushi! Hmmm …. mitähän mieltä japanilaiset moisesta olisivat?

Nämä kuvathan eivät liity tähän mitenkään muuten kuin~, että yrittävät seesteyttää sekavaa postaustani. Mustikkavanukas ja mantelicrumble. Sitä söimme viikonloppuna. Se on mukava jälkiruoka. Ohje on täällä. KLIKS. Suosittelen. Hyvää ja helppoa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Piti katsoa sanakirjasta, varmistaa, mitä tarkoittaa executive. Hyvältähän se kuulostaa. Mutta ei tunnu. — Kerron joskus….

Makrokuvaus Valokuvaus Vanhemmuus

Kastetta on vielä

Avaan radion ja alan tiskata.
Lukisivatpa runon, hyvän runon.
Mutta eivät.
En minä jaksa ajatella astioita ja tiskivettä.
Jos olisin oikea äiti
tuosta lapsesta sentään kiittäisin;
se ripustaa leikkejä päivieni puihin.
Nytkin se kohta herää ja me leivotaan
ja se painelee kivoja koloja sämpylöihin.
Saa se painella,
sillä on puhtaat kädet.
(Eeva Heilala)

Tuli mieleen tuo vanha runo, kun tytär äsken kävi, oli.

Tuosta Heilalan runosta (tai pidemmän runon lopusta) pidin hyvin paljon silloin kun olin lasten kanssa kotona. Silloin kun tyär oli neljän ja veljensä kaksi ja puoli (kuvissa ovat vähän vanhempina). Olin kotona melkein siihen asti, että poika täytti kolme. Kotihoidontuella ja paikallishistoriaa kirjoitellen olin kauan kotiäitinä. Siihen maailmanaikaan se vielä onnistui, että vain äiti oli kotona. Meille se sopi. Erinomaisesti sopi.

Kastetta on vielä… Taitaa olla aika kauan.

Makrokuvaus Valokuvaus

Kastepisaroita

On päiviä, jolloin heräät ja mietit vain, mihin päin lähtisit lenkille ja mitä tekisit ruoaksi kun tytär ja sisko tulevat syömään. Hieman kaipaat nuortaparia, joka ei tule, kun Juniori on appivanhempiensa kanssa Etelä-Suomessa rippijuhlareissulla.

Nautit puolen vuosisadan lämpimimmästä syyskuun alusta, lähdet aikaisin lenkille, kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa yön kaste on vielä kukkien terälehdissä. Mietit, kuinka kauniita ne ovatkaan, etkä ollenkaan tajua, että illalla pisarat näyttävätkin kyyneliltä.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla,
ja erityisesti tämä viimeinen kannattaa suurentaa.

Bloggailu Ruoka ja viini

Ruokabloggaajaksi ei ole

Tiesitkö että Suomessa on 3000 ruokablogia! Kolmetuhatta! Gloria-lehti on taas järjestänyt äänestyksen suosituimmasta ruokablogista, muitakin sarjoja on. Hienoa blogeja on taas ehdolla:

http://www.gloria.fi/artikkeli/osallistu/gloria_blog_awards/paras_ruokablogi

Ja minun bloginihan ei kuulu niihin, ei ruokablogeihin saatikka ehdollaoleviin. Tämä kun ei ole ruokablogi. Eikä tämä ole historiablogi, eikä todellakaan nykyisin niin muodikas muotiblogi. Ei matkablogi, ei vanhemmuus- tai muu ihmissuhdeblogi. Tämä ei ole oikein mikään. Tai on: on tämä merkillinen sekasotku minun elämääni, tai osaa siitä. Ja ottamiani kuvia. Eikä tämä ei ole niin kovin hienokaan. Mutta ei se haittaa: minulle tämä on hyvä, ja olen kovin otettu teistä kaikista kolmestasadasta päivittäisestä kävijästä. Ja sitä paitsi tämä satunnainen sekamelska on jo matkalla kohti edes näennäistä järjestystä. Muutoksia on jo pinnan alla….

Mutta sitä ennen vähän ruokablogien kaltaista postausta. Eli ohje. Söimme päivällä (lauantaiksi aika varhain, oli jo nälkä, sillä aamulla varhain pitkähkö lenkki. Ai että teki pitkästä aikaa hyvää). … Mutta siis se ruoka?!

Kuhaa muna-piparjuurikastikkeella ja palsternakkaa. Ohje on Safkaa-kirjasta. Vain vähän säätelin.

kuhafile/syöjä
suolaa ja valkopippuria
korppujauhoja
voita
oliiviöljyä

KASTIKE (neljälle)

2 kovaksikeitettyä kananmunaa
50 g voita
½ dl sitruunan mehua
1½ rkl piparjuuritahnaa
ruohosipulia
1 tl suolaa

Mausta kuhafilee suolalla ja valkopippurilla, kääntele korppujauhoissa.

Kuumenna paistinpannu, sulata siinä voi, lisää oliiviöljy. Kun seos vaahtoaa, laita kalapalat pannuun. Paista kypsiksi (2 – 4 minuuttia).

Kastiketta varten painele kananmuna haarukalla hakkelukseksi. Sulata voi, lisää hakkelus ja sitten sitruunamehu kattilaan. Mausta piparjuurella, ruohosipulilla ja suolalla.

Hyvää oli.

Tässä on pakko kertoa yksi ruokaohjejuttu. Viime helmikuussa olimme Oulun keittiömestareiden järjestämässä Tervaporvareiden herkkupöytä tapahtumassa, jossa oli shottina aika jumalaista hummerikeittoa. Olen sitten kysellyt ohjeen perään muutamalta keittiömestaritutultani, ja tänään sitten ohjeen kehittäjä minulle sen lähetti (kiitos S. !!). Ja kun ammattilainen kirjoittaa ohjeen, on se osattava lukea ja sitä soveltaa. 😉

Pitkän liemiainesluettelon jälkeen lukee: ”Freesaa, liekitä ja keitä (45 min)”. Sitten tehdään liemestä keitto ja ohjeistus menee näin: ”Keitä lientä hetki. Lisää loput aineet ja keitä niin että jää 7 l”. [kyllä 7 litraa!, sanoinhan, että on kyse ammattilaisannoksesta ;)]. ”Suurusta, suolaa ja siivilöi”.

Siinä mitään turhia lörpötellä.

Ja minähän kyllä aion kokeilla. Ehkä en ihan seitsemän litran annosta tee, mutta litran edes. 🙂