Murros ja minä

Meidän historioitsijoiden helmasyntinä, elämäntapana, usein tutkimuksen perimmäisenä tarkoituksena, väistämättömänä ammattitautina, on etsiä, tunnistaa, löytää, keksiä? murroksia. Me käymme läpi lähteitä menneestä: asiakirjoja, kirjeitä, lehtikirjoituksia, komiteamietintöjä, muistelmia, taseita, lähetystöraportteja, päätöslauselmia, missioita, muistioita, päiväkirjoja, raportteja, tilastoja, haastatteluja, kuvia, karttoja, kertomuksia – –  – Kaikkea mahdollista, joka voisi osoittaa, miten asiat ovat olleet, missä kohtaa ne ovat muuttuneet, missä ja milloin on ollut murros ja millainen se murros on ollut.

Minunkin väitöskirjani otsikossa on sana ”murros” ja väitöstilaisuudessa ollut ystävä, joka ei ole historioitsija ja joka ei ole lukenut tekelettäni, jaksaa edelleen ihmetellä, kuinka joku jaksaa  ja voi tutkija ja väitellä ”murroksesta jota ei oikeastaan ollutkaan”.    😀

Tänään ajallessani töistä OYSin kautta (äiti on taas sairaalassa) kotiin ajattelin, että tämän viikon jälkeen en ole entiseni. Tällä viikolla elämässäni on ollut murros. Monia, monia asioita, ajatuksia, sanoja ja tekoja on sattunut, jotta hoksasin, että tämän viikon jälkeen ajattelen maailmasta erilailla, – jokin minussa naksahti tällä viikolla.

Tiedättehän kuinka elokuvissa tehdään takaumia; päähenkilön ajatuksista kerrotaan takaumilla ja ehkä hidastetuilla kuvilla, jotka kertovat menneestä ja tulevasta, – kuvilla, jotka kertovat haamuista ja haaveista. Tällä viikolla tällaiset ”rainat” ovat kulkeneet yöllä ja päivällä mielessäni.

Tämä alla oleva kuva ei ole niitä rainoja, mutta kuvassa ovat lisäkseni kaikki minun kymppivuotissynttärikaverini sekä veljeni ja sisareni. Hekin ovat olleet avaamassa silmiäni tällä viikolla… 😉

10-vuotissynttärit

Olen joskus täällä blogissani kertonut, että olen koko ikäni pitänyt päiväkirjaa ja kun kuutisen vuotta sitten aloitin tämän julkisen arkeni ”vuodattamisen” täällä blogissa, lopetin tuntojeni kirjaamisen paperille, vatvominen ja vatulointi loppui, lopetin itseruoskinnan ja tajunnanvirran suoltamisen mustakantisiin kirjoihin. Herra varjelkoon, onneksi lopetin! Ja nyt lupaan, että huomenissa ryhdistäydyn ja palaan täällä Tuulestatemmatussakin entisiin höpötyksiini. 

Ai niin, – olettehan huomanneet, kuinka on mieletön syksy, tämä lämpö!  Nautitaanpa siitä. Syyslämpimin terveisin, … 😉

Kaste ei vähene

 

2 kommenttia artikkeliin ”Murros ja minä”

    • Kyllä tuon kuvan ottamisen jälkeen on ollut vuosia, vuosikymmeniä, ja kuinka arvaamattomia! Vien terveiset, menenkin tänään duunista suoraan käymään.

      Vastaa

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.