Yöllä ukoisti, salamoikin vähän. Ja satoi. Rajusti. En sitä kauaa kuunnellut. Illasta ja aamusta olin hereillä niin paljon, että siinä välissä oli hyvä yrittää nukkua vähän, joten mitkään syyskuun ukkoset turhan kauan sydänyön unta häirinneet. Nyt pitäisi olla ulkona lenkillä, mutta millään ei jaksa, viitsi.
Töissä syksyn info-ruljanssin viimeinen ”kattaus” ja reilu puolensataa opiskelijaa kuuntelemassa. Sellainen motivoi, myös siinä hetkessä, ja innostuin puhumaan ja selittämään, ohjaamaan ja ohjeistamaan niin paljon, että unohdin kaiken muun. Voisikohan puhua ´flow ´sta´? Se on hyvä tunne. Muutoinkin alkaa lukukauden alun hektisin huippu olla jo laskupuolella. Äkkiähän se aina menee.
Vielä näitä viime sunnuntain kasvitieteellisen lenkiltä otettuja kuvia (myös yllä) riittää.
Tohtorikoulutettavia kävi ja illalla pienoinen palaverikin. Minun tilapäinen professoriutumiseni on aiheuttanut käsittämättömän määrän jonninjoutavaa paperin pyörittämistä ja lanketin täyttämistä (ihan kuin sitä ei olisi muutenkin!), eikä vähiten jatkotutkijoiden ohjauskuvioiden järjestelyissä. Minulla vain on käsitys, että teknologiakaupunki Oulussa, digitaalisen elämän ja tietohallintojärjestelmien onnenmaassa, on viheliäisen paljon byrokratiaa. Verrattuna 10 vuoden takaiseen hallinnonpyörittämiseen on nyt kaikenmoisen ”ahotoinnin” ja raportoinnin tekoon laitettu mies- ja naistyövuosia enemmän kuin paljon.
Energian turhasta kulutuksesta puheenollen: oletteko koskaan ajatelleet, kuinka paljon maailmassa menee energiaa töksäyttelyjen ja tahdittomuuksien aiheuttamien mielensäpahoituksien eheyttämiseen. Kuinka paljon ihmiset loukkaavatkaan toisia tahallisesti, tahtomattaan, tahdittomuuttaan, tarkoituksella? Sellaisista toipuminen kuluttaa… ja sitä jää miettimään, että miksi? Ja sitten voikin jo miettiä, että onneksi on ystäviä, onneksi on ihmisiä, joiden kanssa on hyvä ja helppo olla.
Tuo viimeinen kappale on todellakin esittämisen arvoinen kysymys! Tässä ”kotityössä” on se(kin) onnellinen juttu, että ”työnantaja” on myös tärkein palautteen antaja 🙂 Ei ärsyttäviä työkavereita, ei arvostelevia työyhteisön kaukaisempia jäseniä – ei edes tilaisuuksia niihin mielenpahoituksiin, joihin kodin ulkopuolisessa työelämässä valitettavasti väistämättä törmää. ”Kollegansa” (lue: ne äitikaverit, joiden kanssa voi kahvikupin äärellä parantaa maailmaa) saa ihan itse valita ja olla varma, että sieltä suunnalta ei tule arvostelua – päinvastoin. Töksäyttelijät harvoin muuttuvat, joten ei kai auta muuta kuin yrittää kohdata heidätkin mahdollisimman energiatehokkaasti. Tsemppiä niihinkin hetkiin!
Huomenia Katri. Noinhan se on, että työyhteisöön mahtuu aina jäseniä, joiden kanssa ei kemiat kohtaa ja tempperamentin tasot eivät tangeeraa, mutta eihän se koske vain työyhteisöjä. Onhan toisten mielenpahoittajia myös työyhteisön ulkopuolella ja minulla on työyhteisössä paljon ystäviäkin ”joiden kanssa on helppo ja hyvä olla”. Mutta mie tiedän että täällä blogilandiassakin on sekä bloggaajia että kommentoijia, joiden tehtävänä tuntuu olevan jonkinlainen nokittelu ja nakkelu. Tuulestatemmattujen juttujen kommenttilaatikoissa ei sellaisia onneksi ole näkynyt. 😉
Töksäyttelijät eivät muutu, eikä ole mahdollista eikä minusta ehkä oikeuttakaan kuvitella muuttavansa heitä, tuo sinun ehdottamasi ”yrittää kohdata heidätkin mahdollisimman energiatehokkaasti” on hyvä ohje. Ja voisi yrittää kohdata ”teflonina” eli ei anna tarttua, ei anna satuttaa.
Mutta tällaistahan tämä elämä on; se on vain elettävä. Ja töihin on nytkin mukava lähteä. 😉
Joskus tuntuu, että pahinta kaikesta on ymmärtämättömyys. Sen takaa paljastuu niin paljon kaikenlaista sanomista. Ei uskalleta kohdata ihmistä sanojen takana. On vain sanoja, jotka loukkaavat. Ja onneksi on hoitavia ja parantavia sanoja. Mutta usein niitä tarvitaan paljon, että loukkaus unohtuu.
Raila, ymmärtämättömyys, välinpitämättömyys, piittaamattomuus, heikko itsetunto, empatian puute, myötäelämisen kyvyn puute, kateus … onhan noita syitä töksäytyksien takana. Vältelkäämme niitä! 😉