Showing: 3511 - 3520 of 6 410 RESULTS
Isovanhemmuus Valokuvaus VAT

Henkilökuvausharjoittelua

… ihanimman mahdollisen kuvattavan kanssa. Aapeli oli eilen mallina mummin studiokuvausharjoituksissa.

Aapeli-4

Ennen seuraavaa lähiopetusjaksoa minun on tehtävä kouluun viiden kuvan henkilökuvasarja, joka on otettu studiossa tai studiomaisissa oloissa ja siten että kuvaaja hallitsee valoa.

Eilen aamulla raivasin olohuoneeseen tilan, jonne levittelin kotistudiotarpeeni. Studiosalamasettiini kuuluu kaksi välähdyspäätä, kaksi softboxia ja jalustat niille sekä käsisalama, triggerit, heijastin ja iso valkoinen (3 x 3 m) ”lakana” taustakankaana. Tuotekuvauksessa erilaiset tasot (äänieristyslevyt, kiiltävät rakennuslevykappaleet, taskulamput, led-valo yms., yms.) ovat avuksi, eikä sovi unohtaa kuumaliimapyssyä ja sinitarraa, jolla kuvattavat saadaan oikealle hollille kuvausta varten, mutta näitä ei nyt käytetty. Eikä kuvattava kyllä sitten pysynytkään paikallaan. 🙂

[kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla]

Viime jaksolla koulussa käytiin henkilökuvauksen perusteita läpi, ja niinpä minulla oli vahvasti mielessä, että hyvä kuvaaja osaa ohjata mallia siten, että kasvoille voidaan luoda joko nais- tai miesvarjoja ja että kuvattava saadaan rentoutumaan.

Ja että Rembrandtin kolmiota* ei saa unohtaa ja nasolapiaalipoimut eivät saa jäädä syviksi, vaan valolla on hallittava varjoja, on tarkennettava lähimpään silmään, korko- eli hiusvalo voi tulla takaa, se tukee ääriviivaa, mutta se ei ole aina välttämätön, valon etäisyys kuvattavasta tulee olla samassa suhteessa valon halkaisijaan, profiilikuvissa on mietittävä, miten nenä leikkaa takana olevan posken … ja kaikki nämä ja paljon muuta kertasin aamupäivällä muistiinpanoistani ja rakentelin studiota valmiiksi.

Ja sitten iltapäivällä saapui mallini managerinsa kanssa! Ja kaikki opittu unohtui, tai menoa ja meininkiä oli sen verran, etten kovin paljon ehtinyt miettiä!

Aapeli-24

Kamera lauloi, salamat räpsyivät, yritin ”ohjata” mallia kuten koulussa opetettiin ja Aapelin äiti oli apuna heijastimien ja valaisun kanssa. Liki 200 kuvaa puolessatoista tunnissa otin. Ja kyllä meillä kaikilla kolmella oli kuuma lamppujen loisteessa, mutta Apsu oli ainoa, jota se ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän. 🙂

Aapeli-20

Iltasella ja tänään aamulla sitten valitsin ja perkasin kuvia. Haastetta kuvankäsittelyyn lisäsi se, että Aapeli on juuri siinä iässä, että pöytien jalat ja kaappien nurkat, lattiat ja ovet sattuvat olemaan aika ajoin ihan väärissä paikoissa, mikä pienelle, touhuavalle pojalle aiheuttaa pieniä kuhmuja ja mustelmia, jotka on hyvä photoshoppailla pois. Ja toinen haaste on pojan – ah, niin ihanat – suklaanappisilmät. Ne tahtovat aina jäädä kuvissa liki mustiksi, joten vähän kuvankäsittelyä niillekin.

Aapeli-29

Ja todettiinpa sitten, että otamme vielä aika piankin uusintakuvaukset, sillä olisi olisi mukava saada enemmän kokovartolokuvia. Eikä näitä kuvia nyt vain koulua varten oteta. 😉

Aapeli-14

~~~~~~~~~~~~~~~~

(* Rembrandtin kolmio: Valonlähde asetetaan 45 astetta mallin oikealle tai vasemmalle puolelle ja kallistetaan sitä 45 astetta. Tällöin muodostuu ns. Rembrandtin kolmio eli valoisa kolmio mallin toiselle poskelle.)

Ruoka ja viini

Kilvenluovutusillallisella Ylivieskan pikkuVELISSÄ

Muistanette että olimme syksyllä paistinkääntäjien voutineuvoston ja muutamien keittiöalan ammattilaisten kanssa Ylivieskan pikkuVELISSÄ testaamassa, josko sille voisi paistinkääntäjien kilpeä suositella. Lokakuisen illallisen jälkeen olimme vakuuttuneita, että voi. Talven aikana prosessi on edennyt Helsingistä Pariisiin (rotissöörien ”päämaja” on siellä, aika luonnollista) ja takaisin, ja ravintolalle myönnettiin kilpi.

Keskeisiä vaatimuksia, jotka kilpipaikan on täytettävä ovat ”kansallisen keittiön vaaliminen, gastronomian kehittäminen, alueellisten ja kulinaaristen perinteiden säilyttäminen sekä kehittäminen”. Kilpi on merkki sekä ruoan että palvelun korkeasta tasosta, ja laadun tasaisuudesta sesongista ja tilauksesta toiseen. (Muitakin arviointikriteerejä vielä on.)

pikkuVELI-1

Enin osa suomalaisista kilpipaikoista on Helsingissä ja Tampereella. Aina joskus myös ”maakuntiin” on kilpiä myönnetty, mikä ei ole ihan tavallista, ja nyt siis Ylivieskaan. Kilvenluovutuksen yhteyteen kuuluu – naturalmente – illallinen, eikä reilun tunnin junamatka sen nauttimiseksi ollut turha, eikä edes tylsä kun oli paistinkääntäjäseuraa vaunullinen.

[kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla]

 

pikkuVELI-7

Ennen varsinaisen menun alkua saimme pienessä rasiassa amusen (amuse-bouche), joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin ´kobe-härkää tartar´.

pikkuVELI-5b

Ensimmäinen ruokalaji karitsan kateenkorva oli kaikkinensa hyvää, ja ihan erityisesti arvostin sitä, että pöytään oli katettu myös liemilusikka, mikä on aika harvinaista nykyisin, mutta tässä jos jossakin se oli hyvä olla: liemi oli erinomaisen hyvää.

pikkuVELI-14

Menussa seuraavana oli ”Kalajoki”, jossa yksi osa oli ahventa ´escabes´. Kyselinpä, mitä se oikein tarkoittaa, ja se on ”öljyn ja etikan kanssa marinoitua”. Raholan ruokasanastossa lukee näin:

escabèche, joka useimmiten merkitsee paistettuja, runsaan raa’an sipulin ja viinietikan sekoituksessa marinoituja ja kylmänä tarjottavia pikku kaloja. Eräät alan sanakirjat ilmoittavat, että kyseessä on tuonniminen kalalaji, mutta näin ei ole, sillä ruoka voidaan tehdä mistä tahansa pienehköstä kalasta, sardellista (ks. anjovis) makrilliin.

Pääruoka ”Himanka” tarjosi ”uuden ruokalajin” = possunleukaa. Possunposkethan on jo ´vanha´ juttu. Timjamikastikkeesta pidin tavattoman paljon. Kaikkinensa tämäkin annos sisälsi monta ”nostoa”, siinä oli useita komponentteja, joten makusinfoniassa oli paljon nyansseja, paljon maisteltavaa.

Juustojen kanssa tarjottu kirsikkahyytelö/marmeladi oli sellaista, että pisti miettimään, josko koettaisi joskus itsekin jotain vastaavaa saada tehdyksi.

pikkuVELI-21

Ja jälkiruoan herukkasorbetti, kuten koko annos, olivat minun mieleeni; ei ällömakeaa, raikas lopetus hienolle dinnerille.

pikkuVELI-22

Tuo vaaleanpunainen ”rinkula” oli herukkabavarois. Mikäs ”bavarois” sitten on? Gastronominen sanakirja kertoo, että

bavarois on kermavanukas, baijerinvanukas, baijerilainen. Alkuaan fromage bavarois ~baijerilainen juusto tai jälkiruokavaahto, – – kylmä jälkiruokavanukas, jossa keltuaista, sokeria ja maitoa (ja kermavaahtoa).

Myös viinit oli huolella valittu, ja viimeinen, jälkiruokaviini Beerenauslese Zweigelt sai esittelyssä ihan erityisiä mainesanoja, ja se on kuulemma usein palkittu kansainvälisesti, mutta minulle ei mitään suuria intohimoja. Sen sijaan Clouet-samppanjatalon lippulaiva oli voimakkaassa ”leipämäisyydessään”, kypsyydessään, mieleeni.

Kaikki annoskuvat ja muutakin täällä.

Valokuvaus VAT

Mitääntekemätön maanantai

torimummu

Ei olisi minusta vuorotyöläiseksi. Melkein ennemmin työtä vuorotta kuin että olisi (ollut) mentävä aina välillä ilta- ja jopa yövuoroon. Tänään oli nimittäin kampaaja vasta iltapäivällä, ja sen perään kokous kaupungissa. Mitään en osannut ennen noita tehdä. Koko aamun, aamupäivän, alkuiltapäivän vain odotin, että pian lähdettävä. Mitään uutta hommaa en osannut aloittaa, mikään pieni ei tuntunut tarpeeksi tehokkaalle, aikaansaavalle, joten jätin nekin tekemättä. Kyllä se minun on parasta ryhtyä toimeen heti aamuvarhain ja tehdä niin kauan kuin kuuluu, niin kauan että päivän työ on tehty.

Torimummoa kävin kampaajan ja kokouksen välissä heippaamassa. Ja Marttia – joka edustaa nyt minun kuvaani viikkohaasteessa. Pitkään aikaan en olekaan Martin luona käynyt, ja ihan kuin hän olisi vähän kasvanut. Miehistynyt, poikanen.

Tämä jääpalloilija oli nyt saanut pipon: tavallisestihan nämä villavaatetukset ovat olleet Martilla. Nyt kun Kärpillä on kohtalonhetket Tampereella Tapparaa vastaan, on hyvä muistaa, että Oululla tosiaan on vahvoja, vanhoja perinteitä ”joukkuejääurheilussa” [keksasinpa tuossa uuden sanan]: jääpallokaupunkina (OLS ja OPS) Oulu taitaa olla, jos katsotaan vuosikymmenien aikahaarukalla, ylivertaisen hyvä. En ole varma. Mutta tässä yksi pelaaja tulossa kentältä.

Metalli

Valokuvauksesta puheenollen: ”Jarin” lähetti minulle linkin. Ei ole helppoa kuvaaminen ammattilaisillekaan!

https://www.youtube.com/watch?v=OpMtcze2A3Q&feature=youtu.be

Ja tästä sitten suoraan toinen aasinsilta. Meidän kouluun (ammattiopisto Lappia) avautuu haku tässä kuussa: uusi VAT-kurssi starttaa ensi lokakuussa, joten ei muuta kuin kaikki kiinnostuneet hakemaan. KLIKS.

Niitä näitä

Ajatuksia menneessä, tulevassa

Maantie vaatii kulkemaan, … tai vaikka lentäen olisi päästävä liikkeelle. Matkakuume on niin kova, että ihan vähältä piti, että lähdin Stockalle Hulluille päiville jonottamaan lentolippuja Roomaan. Tai Amsterdamiin. En lähtenyt.

Lähdin kävelemään hautausmaalle, käymään kaupassa ja päätin tänäänkin tehdä italialaista ruokaa. Aapeli vanhempineen tuli syömään, joten oli hyvä syy kokkailla monta tuntia. Matkakuumeen lieventämiseksi ja nostamiseksi (?) olen myös katsellut vanhoja reissukuvia. Omia, aika mittavia matkasivustojani. Samalla vähän harkinnut, että ne tuolta poistaisin. Ehkä.

Samalla myös mietin, että olisi aika ryhtyä kokoamaan hautausmaakirjaani. Mutta pian ajatukset taas matkoissa… lähdössä, lähdöissä.

Sitten oli muutaman klikkauksen päässä, että varasin matkan Islantiin. Se on yksi niistä harvoista Euroopan maista, joissa en ole käynyt. Maan ruokakulttuuri (hainevät?) tai historia (viikingit?) eivät ehkä ole se, joka eniten kiinnostaisi, vaan luonto. Arvelen, että siellä olisi paljon kuvattavaa.

Ja edelleen se matka Japaniin syksyllä on ykköstoiveeni, – matkojen suhteen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tulevalla viikolla kuvaushaaste on helpompi, tai ainakin selkeämpi, kuin menneellä viikolla: uusi kuvahaaste on ´metalli´.

Niitä näitä

Ystävä on poissa

DSC_0013

 

 

 

Luulet päivään pääseväsi:
tulee ilta vastaan.
Ihminen on aavistusta,
unta ainoastaan.

(L. Onerva)

 

 

 

 

 

Näitä minä olen tänään kuunnellut: Amazing Grace tai Amazing Grace … myös livenä, kahteenkin kertaan.

Isän kuoleman (2004) jälkeen minä en ole menettänyt ketään niin läheistä kuin nyt. Minun ystäväni, myös Pehtoorin ystävä, minua vain pari vuotta vanhempi, menehtyi pari viikkoa sitten.

Tutustuimme 25 vuotta sitten, tapasimme suunnilleen kerran kuussa, yhteisillä reissullakin oltiin. Viini meidät yhdisti, mutta vuosien aikana ystävystyimme.

Minä muistan hänen sarkasminsa, hänen avuliaisuutensa, kykynsä ottaa toiset huomioon, hänen kykynsä nauraa itselleen, loppumattoman uteliaisuutensa, vieraanvaraisuutensa ja oikeudenmukaisuuteen pyrkimisensä, hänen älykkyytensä – ja jääräpäisyytensä hyvässä mielessä, hänen työmoraalinsa, mutta myös kyvyn lähteä reissuun ja lomille kun oli niiden aika.

Olen hyvin iloinen siitä, että hän oli ystäväni. Mutta nyt on ikävä. Nyt on suru.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Hyvä ruoka, parempi mieli

Perjantai. TGIF. Nyt todellakin niin.

Vielä tänään kaikenmoista, ei-niin-mieltä-ylentävää, mutta sitten iltapäivän lopulla vetäydyin ruokakorillisen kanssa Festaan, ja rentous, hyvä olo, kokkaamisen riemu ja sitten parin tunnin päästä hyvin syömisen ilo ja nautinto, olivat läsnä. Siinä me kaksin istuksimme, mietettiin, muisteltiin.

Minullakin on ollut hirmuinen Italian-ikävä, ja  ajattelin tänään taltuttaa sitä italialaisella safkalla: viikolla tovin italialaisten keittokirjojen -hyllyäni plärättyäni, päädyin valitsemaan ruoan Jamie Oliverin (jonka kaikki keittokirjat minulla on) – ”Jamie Italiassa” -kirjasta. Ruoan nimi on Pollo alla Cacciatora, – hieman mietin/mietimme, miksi se on ”Metsästäjän kanaa?”. Rosmariini, oliivit, sardelli, valkosipuli? – Mikä ruoasta tekee metsästäjän ruoan?

Cacciatora1

Ei sieniä, eikä metsän riistaa. Eilen meidän omasta Toppilan K-marketista ostimme (tarjouksesta) luomukanaa, kaksi kokonaista, jotka Pehtoori eilen oikeaoppisesti pieni (lue: paloitteli), ja minä pistin (lue: laitoin) marinadiin.

Tänään sitten varsinainen valmistusoperaatio.Ei kovin isotöistä, mutta tiedättekös, en ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää kuin tänään. Pollon oheen tein ohra-risottoriisi-parsa-Liguriasta tuotu parmagiano reggano -risoton. Pelkästään se oli taivaallista. Vaikka itse sanonkin. Se OLI taivaallista.

Nautinnon kruunasi kiireetön hetki, ja Peppoli. Marinadiin käytin chiantia kuten kuuluikin: Peppolia puolet halvempi chianti Fontanella sopi marinadiin, mutta Peppoli!, jolla on meille liki kulttiviinin maine, oli ruoan kanssa enemmän kuin hyvää.

Cacciatora-5

Nyt kun on joku ihmeen tiedonsiirto-ongelma kuvien kanssa, liitän muutaman kuvan lisää huomenna.  Samoin kuin reseptin kirjoittelen tähän huomenna… Suosittelen täällä piipahtamista, oli sen verran hyvää …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Pollo alla cacciatora

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tässäpä nyt ohjeet.

Pollo alla Cacciatora

(tästä annoksesta riittää varmasti kuudelle)

2 (luomu/jyvä)broileria (tai 2 kg paloina)
merisuolaa ja rouhittua mustapippuria
8 laakerinlehteä
2 – 4 rosmariininoksaa
3 murskattua + 2 viipaloitua valkosipulin kynttä
½ pullollista chiantia
vehnäjauhoja
oliiviöljyä
1 prk sardellia (tai anjovista)
½ prk mustia kivettömiä oliiveja
2 tlk säilöttyjä luumutomaatteja

Pollo alla cacciatora-7

 

 

 

 

 

 

 

Mausta broilerpalat suolalla ja pippurilla. Pane palat kulhoon, samoin laakerinlehdet,rosmariininoksat, murskatut valkosipulin kynnet (3) ja kaada viini päälle. Jätä yöksi jääkaappiin.

Kuumenna uuni 180 asteeseen, valuta ja kuivaa broilerpalat, ja jauhota ne. Paista oliiviöljyssä niihin ruskea pinta. Paista myös viipaloidut valkosipulin kynnet.

Laita uunipataan pohjalle oliiviöljyä, ja sitten kaikki aineet, myös marinadiviini.

Puolitoista tuntia uunissa ja sitten ruoka on valmis. Jamie kehottaa tarjoamaan salaatin tai valkoisten papujen (englantilaiset!!) kanssa, ja toteaa lopuksi ”tarjoa ruokajuomaksi runsaasti chiantia”. Minä täsmentäisin vielä: tarjoa Pèppolia!

Lisukkeeksi EI papuja vaan risottoa (tai ohrattoa), johon lisäsin lopuksi erikseen kiehautetut, kylmän veden alla huuhdotut (säilyttää rapsakkuuden ja värin) parsat ja Liguriasta Parman torilta ostettua Parmagiano Regganoa! Ja insalta caprese (puhvelinmaitomozzarella) -salaattia.

Pollo alla cacciatora-6

Niitä näitä

Itku auttaa

Miksi jotkut itkevät herkemmin kuin toiset, ja miksi itku helpottaa?

Itkemättömyydestä ei ole haittaa, mutta tunteiden tukahduttamisesta on, sanoo neurotieteen professori Lauri Nummenmaa.

Hesarin tämänpäiväisessä ”Elämä ja hyvinvointi” -osiossa oli artikkeli, jossa kerrottiin, että

Ihmisten välillä on geneettisiä eroja siinä, kuinka voimakkaasti he kokevat tunteita ja siinä, kuinka herkästi he näitä tunteita ilmaisevat. Siksi toiset itkevät enemmän.

Soisin olevani vähemmän herkkä itkemään. En itke kivusta, mutta itken surusta, itken ilosta. Eikä niiden tarvi olla mitään elämää suurempia tunteita. Muistatteko Elovenan ”Elonpolku”-mainoksen? – Kun näin ensimmäisen kerran sen, itkin vuolaasti. Puoliminuuttinen kaurapuuromainos saa minut itkemään liikutuksesta!

11 20151009-IMG_9303-2

Mitenkäs luulette käyvän kun katson jonkun oikean nyyhkyleffan? -Paketillinen nessuja ei tahdo riittää! Kuinka usein olenkaan itkenyt opiskelijoiden kanssa, myötäeläen tai heidän vuokseenkin. Itken hautajaisissa ja häissä. Miten paljon olen itkenyt onnesta ja ilosta! Tai juhlavista hetkistä? – Harva tillittää promootiossa. Minä itkin. Minä itkin kun pääsin takaisin kotiin ison remontin jälkeen. Itkin ystäväni kanssa kun hänen koiransa kuoli. Olen itkenyt nähdessäni jonkun hienon paikan, jonne olen pitkään toivonut pääseväni.

Siihen ei paljon tarvita, että minä itken. Eikä se ole mitään kaunista katseltavaa. Ei mitään sellaista ”kyynel vierähti poskelle” tai ”silmät kiilsivät kun ne kostuivat”. Minun on mahdoton puhua, liikutus avaa kyynelkanavat tai paremminkin valtavirrat, joten ei mitään rajaa. Yksi ystäväni opetti, että kun olet menossa hautajaisiin tai jonnekin, jossa tiedät itkeväsi, etkä haluaisi ihan ”tukkoon mennä”, käytä Nasolinia. (Kuuluisiko tämä eiliseen niksipostaukseen? :)) Epäilin moista, mutta kyllä, kyllä se auttaa. Pitää tiehyet avoimena.

Tunteet ovat herkästi pinnassa, aina. Todellakaan en osaa niitä tukahduttaa. Saatikka, että osaisin estää kyyneleitä …

Tänäänkin toivoin, että osaisin.

Niitä näitä

Tuulestatemmatun niksinurkka

tulppaanit-2-3

Satunnaisessa järjestyksessä kaikenmoisia juttuja, niksejä, ruoanlaittoon vinkkejä, joita olen oppinut, keksinyt, jossain nähnyt omassa käytössä hyväksi havainnut. Osa näistä on täällä ollut ennenkin, mutta kokoanpa nyt tähän useamman yhteen. Jos tällaista ”palstaa” alkaisi täällä pitää… 🙂

1) Tulppaanit pitää ensin laittaa maljakkoon, jossa on vain muutama sentti vettä ja teelusikallinen tai kaksi perunajauhoja.  Läpinäkyvä kääre ja kuminauhat saavat olla tunteroisen paikallaan. Sitten vasta roskiin. Vielä jos aina yöksi laittaa maljakon kylmiöön/jääkaappiin niin säilyvät näillä keinoin ihan hyvänä ainakin viikon.

2) Kun paistat piirakkaa tms vuoassa, joka pitää vuorata leivinpaperilla, ei kannata tehdä asiasta turhan vaikeaa ja ryhtyä askartelemaan ja leikkelemään paperia, vaan ota suunnilleen sopivan kokoinen pala, rutistele ja rypistele se palloksi, ja sitten avaa vuoan pohjalle ja reunoille. Sitten voit kaataa taikinan vuokaan.  Tämä on Sikke Sumarin niksi. Toimii.

3) Tomaatti/spaghettikastikkeeseen pitää aina laittaa ripaus (1/2 – 1 tl) sokeria.

4) Hopealusikat (ja muut hopeaesineet) puhdistuvat kun vuoraat kattilan tai pesuvadin alumiinifoliolla, laitat lusikat pohjalle ja kaadat päälle lämmintä vettä ja muutaman lusikallinen ruokasoodaa. Riippuu hopean tummumisen asteesta, mutta varttitunnista vuorokauteen liotusta, ja sitten huuhtelu lämpimän veden alla ja kuivaus. Se on siinä.

5) Tuo edellinen on Pehtoorin löytämä oivallus, ja vaihtarina (ihan vastikään) opetin hänelle googlaamiseen tärkeän niksin, joka kyllä lienee aika tuttu useimmille: Kun etsit jotain tiettyä henkilöä (esim. Matti Meikäläinen) niin ilman hipsuja Google löytää kaikki Matit ja Meikäläiset, mutta haku täsmentyy, kun kirjoitat haun näin ”Matti Meikäläinen”. Google hakee tasan vain niitä yhdistelmiä, jotka on lainausmerkkien sisällä. Näin voi hakea pitkiäkin pätkiä juttuja, täsmähakuna löytyy.

6) Salasanat unohtuvat? – Asenna kännyyn apsi ”Password Hide” (tai joku muu vastaava). Siihen voi ”lukon taakse” kätkeä yhteen paikkaan kaikki salasanat ja kulkevat mukana. Viime päivinä tämän kännykkäaksidenttini kanssa on ollut tuosta paljon iloa.

Näitä oli mielessä enemmänkin, mutta hieman uuvuttavan päivän jälkeen ei enää muisti pelaa. … siispä niksinurkka kakkonen tulossa.

Oulu Ruoka ja viini

Oululainen ruokakulttuuri vol. II

Surkea keli, eikä paljon ei ole leuhkimista tämän päivän tapahtumilla tai onnistumisilla.

Niinpä ehkä palaankin vielä teemaan ”Oululainen ruokakulttuuri” … ette arvaakaan kuinka kätevästi (tai noh, kätevästi ja kätevästi) voikaan vetää puolivuosituhatta Oulun historiaa ja ruokakulttuuria ja vielä imagoakin puolikkaaseen liuskalliseen paperia. Kiitos vain inspiraation antamisesta kaikille asianosaisille.

Ehkäpä tässä jotain uuttakin asiaa – ainakin ei-oululaisille:

Tervan ja teollisuuden, koulutuksen ja kaupankäynnin keskus Oulu on pitkän, yli 400-vuotisen historiansa aikana vetänyt väestöä asumaan ja hankkimaan elantonsa Oulujokisuulle. Lohi ja tervakauppa olivat tärkeitä syitä kaupungin vaurastumiselle. Oulu on tunnettu koulu-kaupunkina koko historiansa ajan, mikä on yksi syy siihen, että Pohjolan ”Valkea kaupunki” ja teknologiakeskus on kasvanut 200 000 asukkaan kauppakaupungiksi, jossa väestön keski-ikä on tällä hetkellä Euroopan kaupunkien nuorimpia (37,5 v.).

Paljolti keskeisen sijaintinsa vuoksi – Oulusta on yhtä pitkä matka (600 km) Helsinkiin kuin Suomen pohjoisimpaan pisteeseen Nuorgamiin – oululaiset ovat kautta vuosisatojen kestinneet vieraita läheltä ja kaukaa.

Oulu valkeana kaupunkina liittyy erityisesti siihen, että kaupungista haluttiin sodan jälkeen, jälleenrakennuksen myötä, tehdä arkkitehtuuriltaan, yleisilmeeltään valkea. Lisäksi Nallikarin valkeat hiekkarannat ovat osa valkean kaupungin imagoa, mistä kertoo se, että lukuisat norjalaiset kesävieraat kutsuvat nykyisinkin Nallikaria Pohjolan Rivieraksi.

Merellinen sijainti on vaikuttanut myös Oulun ruokakulttuuriin, ja koko maakunnalle ovatkin ominaisia moninaiset meren ja saariston annit sekä lisäksi Pohjanmaan peltojen runsas sato. Oululaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tietysti kaupungin vaakunassakin oleva lohi; lohisoppa on pohjoispohjanmaalaisen pitopöytäkulttuurin keskeinen tarjottava. Rössypottu ja rieska, jankki ja juhannusjuusto (”makia juusto”) ovat nekin oululaisen ruokapöydän perinteisiä, monelle lapsuuden ruokamuistoihin tai arki- ja juhla-aterioille kuuluvia herkkuja.

Oululainen ruokakulttuuri

Rössypottuhan se on se oululainen ruoka numero yksi. Ja yksi niistä harvoista ruuista, joista en todellakaan pidä. Enkä ole koskaan itse tehnyt. Pehtoori, joka on lapsuudessaan saanut muutakin kuin kansakoulun (ainakin minun mielestäni) varsin epämääräistä veripalttukeittoa, söisi kyllä mielellään, mutta minä en tee. Niinpä mies käykin aina joskus Hannalassa tai jossain muualla ”kansankeittiöissä” rössypotuilla.